Bisnestarinoita 63

Bisnestarinoita 63

Nääätzi!

Piskuisesta Manhattanin toimistostamme se toinen niistä tyypeistä tuli opastamaan, miten oikeasti markkinoidaan. Eli

taas opetettiin isää panemaan äitiä. Kyllä korpeaa!

Kiinnostava naikkonen kyllä muuten, vauhdikas sen lisäksi, että kommentoi kaikkea näkemäänsä välittömästi. Ja uteliaskin oli kuin pirulainen.

Aamupäivän tiukan (lue: epämääräistä ja käsittämättömäksi jäänyttä tarinointia sisältäneen) seminaarin jälkeen lähdimme kaksistaan lounaalle, valitettavasti. Ei siis normaalia röpöttämistä eikä siihen liittyvää lounasavautumista. Ja piti vielä yrittää ymmärtää manhattaraa, tuota omituista kieltä, joka vilisi outoja sanoja. Tuntui että ihmisetkin jaettiin selvästi kahteen ryhmään: smak ja mens, ei harmaasävyjä. Jos hän ei olisi puhunut niin selvää englantia,

olisin sanonut: ilmiselvä varsinaissuomalainen.

Mikään small talkkaajakaan ei ollut tämä.

Sitten minua alkoi häiritä tämän naisen elämä, joka kuvastui suoraan hänen

  • kynsilakastaan, joka oli halkeillut
  • aivan vääränvärisistä ja -kokoisista korvakoruistaan
  • kardemummalle ja kurkumalle haisevasta hengityksestään

Tästä päättelin, että hän varmasti myös tallasi nurmikoita, mikä on pahinta.

Nojasin tuolissani taaksepäin. Tein aina näin kun

  • menetin mielenkiintoni
  • olin valmis hyökkäämään
  • tai ottamaan iskuja vastaan

Olin kolmen vaiheilla, mitä tuo chica americana ansaitsisi. Ja jos hän saisi ansaitsemansa, mitä siitä minulle seuraisi.

Kiersin kolmiotani hetken, kunnes siitä muodostui punainen ympyrä.

Olin valmis. Katsomaan kaikkia 50 tähteä silmiin.

Sillä hetkellä lounasravintolaan asteli kolme pilottitakkista jannua tiukat naamat kasvoillaan ja kuuppa kuin kiiltävä kromipakoputki. Ravintolan muut asiakkaat katselivat noita nuoria sankareita alta kulmain ja pitivät äänensä hiljaisina.

– What are they?

– They are… some sort of immigration critics…

– No, they’re nääätziis! And I really hate nääätziis!

Ziisus! Hän todella kuulosti luutnantti Aldo Rainelta (Brad Pitt)! Kaipasinko tällaista huomiota? Varsinkin kun maiharit kääntyivät välittömästi meidän pöytämme suuntaan.

– Aukooks tää horo täällä päätään?

– Joo, pidä lyhyt lieka ton sun kieropillun kanssa!

American lady kuunteli pää kallellaan ja hymyillen herrasmiesten sanailua.

– What is this that these guys..?

– They are suggesting that you unleash your inner power…

– Fantastic! (ja nyt hän kuulosti jo Iso Arskalta)

Nämä jenksit ovat nopeita käänteissään. Tätönen pomppasi saman tien pystyyn ja veti jätkiä turpaan. Järkyttävää väkivaltaa! Mutta kaikki amerikkalaisethan on kovia tappelemaan eli ratkaisemaan ongelmat mieluiten nyrkillä saman tien. Homeopaattinen periaate ”samaa samalle” näytti toimivan tässäkin kontekstissa.

Huomasin, että tuollainen ratkaisukeskeisyys vetosi syvimpiin eroottisiin tuntoihini.

Olisiko sittenkin syytä panna häntä? Vai miettiä vielä, kumpi meistä oli enemmän Hollywoodin kanditaatti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 44

Bisnestarinoita 44

Ilman mainittavaa menestystä

Tunnustus: olen mies ja olen törmännyt lasikattoon. Se sattuu enemmän kuin luulin. (Ehkä se ei olekaan lasia?)

Kun tulin tänne meille, silloinen dirika (kyllä, niin häntä kutsuttiin!) maalaili kaikenlaisia urapolkuja (kyllä ei niitä kutsuttu silloin niin!) eteeni kuin Rembrandt ja Beethoven yhdessä. Ja onko mikään niistä toteutunut? Olenko edennyt urallani muuta kuin köyhän deskini ääreen vt. toimarin luolan kulmille? Arvostetaanko minua?

Olenko lopulta muuta kuin valekonsultti, joka yrittää pysytellä satulassa?

Tietenkin sain pöydälleni firman vaikeimmat keissit, jotka kräkkäsin vaivatta, koska voin. Mutta mitä se on, pidemmän päälle, muuta kuin yllätyksen suoma järkytys? Miksi ylipäätään halusin tehdä näitä duuneja?

Ymmärrätkö nyt pulman? Ei tämä ole muuta kuin elämän kriisi, josta vain osa selviää.

Tänä aamuna minulla oli nimittäin performance review konsultin kanssa, joka tuli Bullshit Boys – firmasta. Toivoin nimen olevan startup-huumoria. Poika tuskin ajoi vielä edes partaansa.

– Kiitos kun tulit meidän performance reviewhin.

Oliko minulla todellisia vaihtoehtoja, tälle hammaskiven poistolle?

– Ei ongelmaa, my plesö (plösö!).

– Millä kolmella sanalla kuvailisit tähänastista uraasi?

Tämä oli noloa, mutta olihan tässä yritettävä. Ehkä tämä on sitä alkuperäistä sisäistä yrittäjyyttä?

– Sotaratsu, pallokala, tulisydän.

Nuorukaisen ”kunniaksi” on sanottava, ettei hämmennyksen häivääkään. Se voisi olla merkki myös täydellisestä välinpitämättömyydestä, mitä se tietenkin olikin.

– Oukkei! Voitko sanoa, että sinulla on sydän paikallaan?

– Ehdottomasti.

– Hyvähyvä! Mitä tekisit, jos saisit itse valita?

– Käpertyisin sohvalleni ja itkisin koko yön.

– Erinomaista! Mitä tavoittelet elämässäsi?

– Maksimaalista suoritusta minimiponnistuksella.

Jonkinlaisen sisäisen pakon ajamana olin rehellinen kuin nuottiavain. Mitä muuta olisin voinut? Vaikka mitä, mutta näillä mentiin. Aina (ei?) voi vetää täysillä.

– Vielä kaksi kysymystä. Milloin olit viimeksi rakastunut?

Tämä ei ollut enää kosher,

vaan pelkästään noloa & konsulttien tyypillistä kieroilua. Joku fücking señorkonsultti oli neuvonut nuorukaista panostamaan toiseksi viimeiseen kysymykseen, jonka avulla jokainen haastateltava harhautettaisiin.

– Hetki sitten. Koska tämä on parasta, mitä olen koskaan tehnyt.

Suuri Manito auttoi: mieleeni oli noussut kohtaus elokuvasta Fury, jossa panssarimiehet Don ’Wardaddy’ Collierin (Brad Pitt!) johdolla päättävät, että heidän kuoloon tuomittu panssarivaununsa on paras työpaikka ikinä.

– Miksi sitten urasi vuodet ovat tapahtuneet kuin jollekulle toiselle, vailla mainittavaa menestystä?

Poikaparka. Itsetyytyväinen hymy kasvoillaan hän luuli ensin harhauttaneensa minut ja sitten yllättävänsä tällä viimeisellä kysymyksellään.

– Koska olen tiimipelaaja. En ole koskaan hakenut menestystä itselleni.

Jotkut sanat vain ovat maagisia.

Ne ovat kuin järvi, jolta ei ole paluuta.

Mutta miten vitussa oikeasti olen näin kova? Siihen tietoon en ulotu edes minä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty