Bisnestarinoita 199

Bisnestarinoita 199

Vaikeelta tuntuu

Yt:t lähestyivät. Laskeskelin, että nämä olivat 35. yt:t urani aikana tässä firmassa. Olisiko jo aika antaa periksi, lakata räpistely & sinnittely ja sanoa suoraan, mitä oikeastaan ajattelee tästä kuvasta, jossa sokea Reettakin näkee 8 virhettä.

Maailma muuttuu paremmaksi, mutta minä kuulun siihen maailmaan, joka oli. Turha sitä on peitellä tai yrittää muuksi muuttaa sumuverholla eli vuosien 2010-2018 uudissanoilla (”geenipöhinä”, ”rapo”, ”digihaamu”, ”etädrooni”, ”turvamedia”). Pahinta on se, että muut näyttävät uskovan vaikka itse aina usko en.

Synkistä ja haikeista ajatuksistani riippumatta raahaudun joka aamu aikaisin töihin ja teen sen, minkä aikamies vain voi. Systeemi on lamauttanut minut niin, ettei minusta ole tekemään ratkaisua. Ajatus siitä, että joku tekisi päätöksen puolestani, saa minut kuolaamaan (oikeasti). Sitten voisin kohautella rennosti hartioitani, pyöritellä silmiäni ja huokailla noukänduu-tunnelissa ja samanaikaisesti ja salaa hykerrellä ja hyristä tyytyväisyyttäni.

Koska sain juuri sen, mitä halusin. Ehkä kolmatta kertaa elämässäni.

Mutta ei se näin mene. Katkeran maljan kumoamista ei voi väistää kukaan, vaikka näyttäisi miltä. Lopulta tilit tasataan, ja se on minusta ihan oikein. Vaikka vaikealta tuntuu.

Tähän asti ollaan oltu puolalaisissa häissä ja peurajahdissa Clairtonissa. Sitten kuva leikkautuu savun verhoamaan taisteluun Vietnamissa. Taisteluhelikoptereiden säksätys kuuluu tänne asti. (”Saigon. I’m still in Saigon.”)

-Tiedätkö, mikä sinun ongelmasi on?

Tällaista tämä nykyisin on. AK-47 käteen ja vanhaa ja arvostettua konsulttia päin kuin olisi jo. Eikä tuo ollut mikään kysymys. Todellinen ongelma ovat tuollaiset tyypit, jotka uskovat tietävänsä toisia paremmin ja uskonsa voimalla työntävät muita pelastuslautalta hyiseeen mereen.

-Se, että uskot että tässä on kyse sinusta.

Jos olisin jaksanut olla hauska, olisin katsonut ympärilleni huoneessa etsiäkseni niitä muita, joista oli kyse. Mutta ehkä hän tarkoitti itseään.

-Ei, ei. Ei bisnes yhtä konsulttia kaipaa. Joko teet niin kuin sinulle sanotaan tai sitten alat koristella korsujen ympäryksiä kivillä. Siis jos metafora on sinulle tuttu.

Olisin voinut ponkaista pystyyn ja sylki pärskyen raivota, miten eksäni keisarileikkaa naisia (sirpillä?) Kätilöopistolla, mutta en jaksanut enää. Tunsin vuosien turhan ja turhauttavan työni painon leveillä hartioillani, jotka painuivat niiden omasta painosta ja luovuttamisen merkiksi kumaraan. Tahtomattani jouduin tuijottamaan lasittunutta katsettani uusien Enduro Dutto –kenkieni peilinhohtavista kärjistä.

-Sinusta on tullut taakka sen sijaan, että sinusta olisi kantamaan muita tämän vuoksen ja luoteen yli.

Oikeassahan hän oli. Minusta oli tullut echte hilfloser Helfer, joka vain pahensi toisten asioita ja tarttui yhä tiukemmin itse sotkemaansa saveen. Olisipa täällä joku puolustamassa minua. Mutta yksin oot sä ihminen, outplacement konsulttien keskellä yksin.

Vain numerot sun seuranas.

-Numeroiden valossa tuo edellä esittämäsi on ihan bullshittiä eli ihan päinvastoin! Minä olen viimeiset 10+ vuotta ollut tämän organisaation bisnesveturi, eikä kukaan, siis kukaan, pysty arvioimaan, missä olisimme ilman minua.

Hän hymyili valkoloisteisilla hampaillaan kuin shakinpelaaja, joka on juuri aavistanut vastustajan seuraavan siirron ja tietää kolmen siirron päästä saavansa vääjäämättä seurata sivusta, miten toinen kaataa kuninkaansa ja pysäyttää kellon.

-Edes numerot eivät pelasta, jos ROI, konversio mutta ennen kaikkea kongruenssi välkkyvät punaisella kvartaali kvartaalilta.

-Tiedätkö sitten itse, mikä pelastaa?

Siinä missä minä kuulostin ärsyyntyneeltä, hän oli itse itsetyytyväisyys.

-Ilman muutamaa! Eli teistä muutamasta on uskallettava luopua ja sitten kaduilta uutta tykinruokaa koneeseen.

Kyllä kyllä. Kun päätökset on tehty, puheet ovat turhia. Jos toivoin tätä, miksi minusta sitten tuntuu etäisesti ikävältä?

Hän kääntyi vielä ovella.

-Kyse on luottamuksesta.

Tämä oli kuin jostain halvasta elokuvasta. Miksi niitä muuten sanotaan halvoiksi, vaikka todellisuus on meitäkin halvempaa?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 190

Bisnestarinoita 190

Mä varotan sua

Onko kardiovaskulaanista syöpäpotilastakaan testattu niin paljon kuin minua? Tietysti huolenpidon hengessä: ”Avainhenkilöiden hyvinvointi on meidän ykkösprioriteettimme.” Silti.

-Mulle tuli vielä yks kysymys mieleen. Tää on aika laaja… Mut miten sä tasapainotat sun sykkeen silloin, kun sun stressitasot on tapissa?

Tällainen anteeksipyytävä haastattelu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Mieluummin tietty nöyrä kuin röyhkeä. Mutta samalla: parempi irvokas kuin arvokas. Ja sitähän tuolla cranky old bagylla oli tarjolla, vaikka hän selvästi kuvitteli, että avokaula herättäisi minussa äidin kaipun. Hän ei tiennyt mistään mitään, ja halusin tilanteen pysyvän sellaisena.

Eli tämä oli plusmiinusnolla. Ja sellaista elämässä on tällä hetkellä paljon.

Ehkä siksi siirtyminen aamun kolmanteen palaveriin ei tuntunut missään.

-Asioiden kehystäminen tarinoilla ja tunne-elementeillä ei ole some-ajan ansiota, vaan ihmisen lajityyppiin kiinteästi kuuluva perusominaisuus.

Minä sanon: ihmisen lajityyppiin (? kysy kymmeneltä, saat kymmenen erilaista vastausta) kuuluu kaikenlaisten vaikeitten asioiden välttäminen ja sellaisten perusteluiden keksiminen, joita kolmevuotiaat keksivät syötyään kaikki keksit.

Siksi

  • Palavereista – nämä ”koulutukset” mukaan lukien – on tullut niin viihteellisiä.
  • Bisnestä näissä ei tehty.
  • Työläisen selkänahka oli taas kovilla (kun työajan jälkeen koitti työnteon aika).

Sitten sain tietää, että tuo äskeinen olikin vasta johdantoa, alkulause, tiiseri ilman strippiä, helpon ulospääsyn etsimistä. Se varsinainen asia tuli tässä

-Suomalaisen yrityksen perushaasteet ovat tässä:

1) Riittävän syvällinen ymmärrys nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

2) Kunnianhimon näkyminen yksityiskohdissa.

3) Uskallus olla erilainen kuin muut.

No tuo kaikki olikin tärkeää! Perusteltua. Juuri siitä meidän on puhuttava.

Ja samalla hetkellä minussa alkoi taas tykyttää tuo jokapäiväinen kysymys: miksi tämä on niin vaikeaa? Ja jossain taustalla kaiken aikaa ilkkuu vastaus: et kuulu mihinkään etkä tänne varsinkaan.

Olla irrallaan. Nähdä, miten kaikki muut elävät elämäänsä.

Tuntea itsensä vieraantuneeksi ja olla kateissa… Ei sellaista halua kenellekään. Natsitkin kuuluvat omaan puolueeseensa, minulla ei mitään. My low of lowlife… Isompaakin miestä kirpaisee oikeasti.

Mutta sitten jouduin palaamaan tuolta omasta maastani takaisin tänne neukkariin.

-Jotta ei tarvitsisi kärjistää paljoakaan, täällä ei näytä olevan mitään käsitystä nykypäivästä, tulevasta puhumattakaan. Ja miksi ei? Siksi, että te olette laiskoja! Ja näin ei voi jatkua.

Aina tämä sama lause: näin ei voi jatkua. Ja ihan hyvin voi! Ja siksi tämä jatkuu. Koska kenestäkään ei ole edellyttämään enempää, keneltäkään.

Ja siitä seuraa, ettei kunnianhimoakaan ole. Oikeastaan tämä on ihan selvää.

Mutta mistä nämä haukkujaiset? Milloin konsulteista tuli insultteja?

-Sitten voisi kuvitella, että tässä puuttuu vain mielikuvitusta, mutta ei se ole sitä. Asiat eivät tapahdu, koska täällä on pelkkiä pelkureita!

Tämä on juurikin näin.

Mutta mitä tieto on maailman sivu tehnyt muuta kuin lisännyt sellaista kärsimystä, jolle ei myötätuntoa heru? Samoin käy unelmille. Kärsimys vahvistaa ja unelmat auttavat pääsemään pois täältä.

Kumpaakaan ei vain tapahdu minulle. Ainoastaan pizza tapahtuu, kun sen tilaa. Markkinatalouden etuja.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 108

Bisnestarinoita 108

Businessweak

Ihmiset voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään: menestyjiin ja heikkoihin. Jokaista menestyjää kohti on arviolta tusinan verran heikkoja. Siis sellaisia, jotka eivät saa

  • otetta itsestään
  • työtään tehtyä koskaan kunnolla
  • mitään selvää & todellista vastakaikua maailmasta.

Se on sellaista, luuserimeininkiä.

Menestyjiä on aika helppoa johtaa. Ne ovat niin itsetyytyväisiä, että ne joko eivät piittaa muiden elämästä tai sitten ne vain ovat tyytyväisiä – ainakin niin kauan kuin ne jätetään menestymään ihan rauhassa.

Toista on heikkojen kanssa. Tiedät kyllä: tuottavat pettymyksen itselleen vähintään kolme kertaa päivässä ja osaavat syyttää siitä toisia, big time. Totisesti. Jouduin tänäänkin todistamaan tällaisen deltauroksen epätoivon kaivoista kumpuavaa vaikerrusta.

Vt. toimari piti aika tiukkaa puhuttelua eli kuvainnollisesti puristi miestä palleista, jotta tämä saisi vähän enemmän tehoja irti itsestään. Miten kävi? Äijällä alkoi jöpöttää oikeassa lahkeessa! (Kuka pitää sitä oikeassa lahkeessa? Aivan: luuseri.) Ja vt:tä, jolta yksityiskohdat eivät jää huomaamatta, alkoi tietysti naurattaa tämän narrin bioterminen reaktio. Ja mitä siitä seurasi? Tämä herrasmiehen vajaatila reagoi tilanteeseen omalla ypsilon-värssyllään:

-Helppo siinä on naureskella, kun miehellä kaikki on näkyvää! Itse voit juoksennella täällä pitkin, kirkkovene ankarasta soutelusta kuumana tai muuta sellaista, eikä kukaan huomaa mitään!!!

Kannattaako tällainen avautuminen? Useimmiten ei.

Tavallaan traagista, moinen. Sillä vaikka tuon miesolion kohtalo oli selvästi sinetöity jo varhaisina vuosina, hänessä oli paljon osaamista ja lahjakkuttakin. Mutta mihin se riittää, ellei onnistu ponnistamaan hyppyrin nokasta? Hänestä olisi hyvin voinut tulla vaikka Suomen Reijo Karhinen.

Siihen hän sitten parkkeerasi, pöytäni ääreen ja alkoi tilittää.

-Tämä kulttuuri täällä ansaitsi ravistelua! Tämän yrityksen johto on pääosin teknokraattien käsissä!

-Samaa mieltä.

-Alustatalouden aikakausi huutaa digimarkkinoinnin osaajia ja käyttäytymistieteilijöitä päättäviin asemiin.

-Tuossa on ihan selvä pointti.

-Valitun suunnan muutos on aina riski. Olisiko tiettyä fiksattua visiota tärkeämpää luoda ketterä kulttuuri, joka voi reagoida tarvittaessa proaktiivisesti?

-Kyllä vaan!

-Kun yritys on omaksunut tietyn doktriinin, on sitä vaikeaa muuttaa ennen kuin joku uskottava auktoriteetti eli asiakkaat muuttavat uskomukset. Tai tulee ulkopuolinen konsultti kertomaan asian, jonka kaikki jo tietävät ja tunnistavat.

-En voisi olla enempää samaa mieltä.

Sillä: konsultin tuleminen taloon on minusta aina ainutlaatuinen tapahtuma.

Siinä jos missä kirkastuvat ihmishengen jaloimmat pyrkimykset. Kun hän lyö valttikortit pöytään, pelko, vaara ja tietämättömyys joutuvat väistymään!

Tämä keskustelu tuli mieleeni, kun selvisi, etten näkisi miestä enää koskaan. Hän olisi saattanut olla juuri se henkilö, joka olisi nähnyt suoraan kaiken läpi. Mutta hänen sisällään oli historia, elämäntarina, haaveet ja karvaat pettymykset. Ja se kaikki oli päätynyt syvään liikkumattomuuden tilaan hetkien rahistessa eteenpäin.

Vasta illan täyttyessä oivalsin, että hän saattoi olla ainut, joka ymmärsi ajoissa siirtyä pois tästä kuplasta, joka leijaili kohti maata eli vääjäämätöntä tuhoaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 102

Bisnestarinoita 102

Nopeammin ja fiksummin

En tunne ketään, joka tykkää lastenhoitokeikoista organisaation sisällä. Nyt oli tarjolla sellainen. Ja tarjolla-sanaa käytetään taas väärin, sillä ei vt. jättänyt vaihtoehtoja. Ihme ruoskapimu!

Piti paimentaa markkinointijannuja,

joiden piti isot lattemukit käsissään selvittää, mistä me puhumme kun puhumme markkinoinnista. Tulin paikalle kesken tätä:

-… se on aiheena jotenkin mahdollisimman ei-hauska, jopa vastenmielinen.

Mistä te puhutte? kysyin vaikka tiesin että näillä markkinointisankareilla oli vain yksi puheenaihe: markkinointi.

-Jos meidän markkinabudjettia leikataan, niin sitooko se meidän kädet vuosiksi eteenpäin?

-Niin, huolestuttaako sijoittamisessakaan oikeastaan muu kuin sijoittaminen?

-Puhutaanko tässä jo virhepäätelmien ketjusta?

-Jotain todella pelottavaa on ihmisessä joka ei kykene erottamaan omaa ja jonkun toisen elämää toisistaan. Se on kuin oma aikapoimu.

-Silti voi olla monta päivää sisäisesti hauskaa.

Asiaan, saatanat! karjaisin. Heti auttoi.

-Sisältömarkkinointi-sana pitäisi korvata vaikutusmarkkinointi-sanalla – ohjaisi tekemistä paremmin. Markkinoinnin tarkoitus on vaikuttaa, sisältömarkkinointi termiä ei tarvita muutenkaan, koska kaikessa on sisältöä.

-Se on siis vähän niinkuin design thinking tai growth hacking vaikka parempi olisi growth design tinkering.

-On hyvä, että termeistä puhutaan. Ei ATK ole enää ATK:ta. Se on ICT:tä tai digiä. Se mikä muuttuu on tarinan läpinäkyvyys ja todenmukaisuus.

-Sisältömarkkinointia ennen puhuttiin kaupallisista artikkeleista vaikka advertoriaali on lähimpänä. Silti molemmat ihan turhia termejä!

-Sisältömarkkinoinnin ensisijainen tehtävä tuottaa aitoa lisäarvoa. Vaikuttavuus, brändimielikuva, yms. seuraus, jos arvolupaus toteutuu.

-Tuossa tapauksessa voit korvata taas millä tahansa termillä sanan sisältömarkkinointi. En osta termiä.

Miksi helvetissä ostaisitkaan, kun sinun tehtäväsi on myydä!

-Eihän esim. brändimainonnalla pyritä tuottamaan lisäarvoa vaan vaikuttamaan suoraan mielikuvaan. Perehtyisin tässä vain kattotermeihin kuten markkinointiviestintä ja sen tavoite on vaikuttavuus, tajuatteko?

-Itse näen että markkinointiviestinnän tavoite on aina lopulta myynnin lisääminen. Strategioita ja termejä tämän saavuttamiseen on monia. Palkat maksetaan euroissa, ei näyttökerroissa.

-Muistakaapas pojat ensin tämä: Sisältö rakentaa suhteet. Suhteet rakentaa luottamuksen. Luottamus draivaa liikevaihdon. Ja muista aina kysyä miksi!

-Mutta tällä hetkellä sisällön odotetaan ensisijaisesti luovan konversiota, ei suhdetta. Vertailu maksetun tilan ja esim. maksetun tuotokseen ei ole relevanttia, koska molemmat maksettua. Lopputulos tärkeä.

-Hyvin laadittu artikkeli lisää kiinnostusta tutustua alan palveluntarjoajiin. Mutta sinä et ole taho joka määrittää ”hyvin laaditun”, vaan kuluttajat. Tähän voisi mukailla suomalaista sananlaskua ”Arvo on katsojan silmässä.”

-Onko tässä kuitenkin selkeä hetero-olettama?

Siinä päivän kysymys! Äiti, mistä kyselijät tulevat?

-Juuri näin! Sisällön tuottamista pitää vaan ohjata oikeaan suuntaan ja silloin vaikuttavuus vähemmistökohderyhmissä pitäisi olla lähtökohta.

-Termeissä on se ongelma, että usein ne syntyvät konsultin tarpeesta erottautumiseen ja myymiseen.

-Uusi termi sopii kun haluaa ponnistaa huipuksi. Pitää olla melkoinen tekijä, että saa puskettua yleiskieleksi asti. Siihen asti huonompi.

-Ja mikä tuossa on Se Vaikuttava Asia? Kuinka monta asiaa potentiaalinen asiakas onkaan valmis tekemään? Empiirinen testi, kenties?

Ei mitään varsinaista tekijäainesta, kenties?

-Potentiaalinen asiakas on valmis tekemään todella paljon jos kokee saavansa vaivannäölleen vastineen. Tässä kohtaa olen skeptinen tavoitteen ja käytännön kohtaamisen suhteen. Fiksun sisältömarkkinoinnin etu on reaaliaikainen mittaaminen ja siitä oppiminen.

-Mittaamista tapahtuu mutta todella harvoin yhtä läpinäkyvästi ja tavoitteellisesti, ainakaan B2B-maailmassa. Sisältömarkkinointi vs. perinteinen markkinointi vastakkainasettelu yhtä turha, kuin outbound- vs. inbound-myynti. Molemmilla on paikkansa.

-Strategia on kaksiteräinen miekka. Usein se tehdään hutiloiden ja joskus sitä korostetaan liikaa!

-Strategia on päivittäistä johtamista, oman osaamisen kautta ja vision mukaisesti mitä ei tehdä ja mitä tehdään! Painopiste miksi ja visio & missio jne. Strategia on voittosuunnitelma!

-Strategian yksi tarkoitus on miettiä valmiiksi, mitä tehdään kun olosuhteet muuttuvat. Kyetään reagoimaan muita nopeammin ja fiksummin.

Eiköhän näillä mentäisi taas yksi aika. Sen verran selvää puhetta, että raportoinnin vt:llekin hoitaa varmaan joku algoritmi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 62

Bisnestarinoita 62

Sudan

Tiedätkö, miksi arkipäivän mielettömyyttä on niin vaikeaa kuvata uskottavasti? Siksi että se on heti suoraan silmien edessä eikä sitä näe. Todellisuus on overkill, täysin sietämätöntä meidän silmillenne. Siksi kukaan ei usko kun siitä kertoo. Paitsi lapset. Ja keisarit, joilta joku varasti vaatteet.

Enää et voi sanoa, etten olisi varoittanut sinua.

 

Meillä oli ongelma. Joka paikassahan niitä on. Mutta meillä oli oikea ongelma: Karhut halusivat lähteä lounaalle ennen Ahmoja.

Aina kun meillä on joku exceliä isompi tilanne, paikalle faksataan joku konsultti hoitamaan tilannetta, koska vt. toimari ei halua liata käsiään. Niin nytkin. Konsultti meni suoraan asiaan.

– Mikä teidän ongelma on?

Me olimma valmiit.

– Läski pomo

– Kellokortit

– Psykoterrori

– Kauhuseksi

– Marraskuu

Kaikki olisivat halunneet jatkaa, mutta konsultti keskeytti.

– Mitä fücking pelleilyä tämä taas on??! Te ulkoistatte ongelmanne! Kysyn uudestaan: mikä-teidän-jokaisen-oma-ongelma on?

– Tunnevammaisuus

– Pornoaddiktio

– Laiskuuspata (puolalainen koodaaja yritti parhaansa)

– Narsismi

– Itsetuhoisuus

Konsultti viittasi taas kädellään kaikkia vaikenemaan. Näin hänen ilmeestään, että hän alkoi vähitellen tajuta, että tämä oli niitä keikkoja, joita ei olisi pitänyt ottaa.

Pisteet kuitenkin yrittämisestä (&tyhmyydestä) hänelle.

– Mitä te haluatte kaikkein eniten itsessänne kehittää?

– Tulla paremmaksi ihmiseksi.

– Olla enemmän perheen kanssa.

– Laihduttaa.

– Kirjoittaa kirja.

– Tulla kauniiksi.

Konsultti ilmoitti, että pidetään tauko. Arvasin, että hän häipyisi. Mieluummin luopuisi palkkiostaan kuin jatkaisi meidän ulkoa opeteltujen vastausten kanssa.

Kas, ei meitä noin vaan murreta!

Päivän oli määrä päättyä yhteiseen hetkeen auditoriossa vt:n kanssa. Vaikka konsultti suksi Sudaniin, vt. pysyi yksinkin päättäväisenä.

– Tämä on sitten viimeinen paikka maailmassa, jossa harjoitetaan minkäänlaista leppoistamista tai tapatan viimeisenkin teistä äidin jörnijöistä!

– Mam, yes, mam! huusimme kuorossa.

Näyttikö vt. oikeasti läskiltä vai teeskentelikö hän vain?

Miksi joku haluaisi näyttää läskiltä? Ei ihmisestä tiedä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 60

Bisnestarinoita 60

Suomen Japani

Olin illalla katsonut japanilaista dokumenttia: ”Visio ilman tekoja on unelmointia. Teot ilman visiota ovat painajainen.”

Hienoa! Jäin miettimään, miten kaikki aiempi hyvä alkaa musertua syyllisyyden murskaimessa. Olin kuin zen-munkki, joka syvässä meditaatiotilassaan kysyy lakkaamatta:

”Mitä tämä on?”

Vt. toimari soitti 6.30. Mitä vittua tämä on?

– Laitoin sulle excelin sitä hallituksen kokousta varten. Ehtisitkö kattoo ne kysymysmerkit siitä ennen, niin katottas ne.. Tai siis niihin on pakko löytyy vastaukset.

Tämä kuvio oli tuttu: kyllä tuntee itsensä tärkeäksi, kun bossi soittaa aamusella. Ja vain minulle, ainoalle, joka pystyy tähän.

Niille, jotka elävät näistä hetkistä, tämä olisi varmaan ihan taivaallista. Joko ne ovat liian kilttejä sanomaan ei tai sitten heillä ei ole muuta elämää. Joskus toinen johti toiseen ja sai kummatkin. Lopputulos: ne olivat kelpo lihaa tuollaisille bosseille, jotka eivät tunteneet sellaista käsitettä kuin raja.

– A-ha.

Enkä taatusti vilkaissutkaan rivejä ja sarakkeita.Sitten vt. ilmestyi pöytäni kulmille.

– Ehditkö katsahtaa?

– Totta kai! Se…

– No, oikeastaan ehdinkin jo itse vastata kaikkiin kysymyksiin mutta kiitos kuitenkin.

– Hieno homma!

Sain ääneeni innostusta kuin Tom Hanks,

mutta ei tämä oikein ollut minun hommaani. Lisäksi en vieläkään tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin jäänyt kiinni tottakaistani.

Lounasporinat siitä kuitenkin syntyi.

– Tuli taas hankittua yksi purppurasydän rinnuksiin.

– Mittään tekemättä?

– Ei joo, kylvö antaa kyntäjälle, niin kuin laulussa sanotaan.

– Sanotaanko?

– Joo ei, mutta tämä ei ole se hetki, jolloin sinun kannattaa alkaa.

Lounaalta palattuani kuulin, että hallituksen pj. oli erikseen kehunut sitä, miten hyvin valmisteltu kokous oli. Otin kreditit vastaan viileästi kuin sellainen, joka tietää olevansa kaiken yläpuolella.

Asenteeni johtui varmaan tuosta soitosta. Jos olisin halunnut, olisin voinut taas muuttaa maailmaa. Itse asiassa tämä olisin voinut antoi järkyttävässä määrin energiaa ja auttoi olemaan tekemättä mitään. Tiesin, mitä tämä oli:

innovoiminen on helppoa, implementoiminen ei.

Katselin hajanaisesti ikkunasta ulos ja kuulin levottoman veren kohinan korvissani kuin meri olisi ollut todella lähellä.

Yritin oikeasti keskittyä työn tekemiseen, mutta mieleeni tunkeutui Meri, vanha heila, joka burn outin läpikäytyään soitteli ja pyysi apuja parempaan elämään. Ihmiset kuvittelevat helposti, että

konsultti taipuu elämäntapavalmentajaksi ihan niin kuin tyyliin tosta vaan.

Lisäksi tällaisen yhdenlaisen exän kanssa asiointi tuntui samalta kuin käytettyjen mattojen kauppaaminen tai muistipelin pelaaminen. Hänellä oli omat tärinänsä ja minulla omani eikä niitä kannattanut enää sekoittaa keskenään.

Miksi tällaisina päivinä on sellainen olo, että aamun exceleistä ehtii elää monta päivää iltapäivään mennessä? Vaikeaa ymmärtää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 54

Bisnestarinoita 54

Ihan parasta

Tulin töihin ihan muina konsultteina. Kaikki oli ihan normaalia paitsi että vt. toimaria ei näkynyt. Istuin ensin tovin oman pöytäni ääressä mutta aika pian ja vaivihkaa hivuttauduin ex-vt:n kuutioon.

Ihmiset olivat tai näyttivät olevan työnsä ääressä. Ihan kokonaisnormaalia siis.

Sitten kului kolme tuntia. Kukaan ei huomannut mitään erikoista, kukaan ei tullut kysymään minulta mitään.

Olin pahoillani, olin turha.

Jos katoaisin maan päältä, kukaan ei jäisi kaipaamaan. Oliko niin, ettei esimiehiä enää tarvittu?

Sitten löysin toisen mieleni. Minä olin huipulla, jonne vt. ei olisi päässyt, vaikka hänet olisi täytetty heliumilla. Minä pystyin tähän.

Lähin kuljeskelemaan ofisia ympäri. Nyt kun katsoin tarkemmin, eiväthän nämä ihmiset osanneet tehdä työtään ollenkaan! Oli pelkkä illuusio, että ihmiset selvisivät yksin ja ylsivät standardeihin ilman minua, pomoaan.

Itsensä johtaminen my ass.

– Mitäs sinä siinä teet?

– Täs väännän tarjousta.

– Ja sen tarkoituksena on – mikä?

– Hommaa meille lisää hilloo.

– Eieieiei! Ei rahaa vaan parempaa työtä kaikille.

– Aijjaas.

– Kirjoita uudestaan. Ja ajattele työtä. Enemmän työtä. Parempaa työtä.

Myös omaa työtäsi, jota sinulla ei ehkä kohta ole. Ehkä minä olen turha, sinä olet ja jokainen muukin. Tarvitseeko sota edes sitä miestä, joka on valinnut taistelunsa? Ei kyllä. Kukaan ei korvaamaton eli jopa minut voin korvata. Jopa minut!

Olin vauhdissa ja aivan pysäyttämätön.

Tuskin voit tietää, miten paljon tämä kevensi mieltäni. Olin taas viidakon valtias ellen enemmänkin. Kaikkien kohtalo oli minun käsissäni. Ihmisiä tarvittiin mutta ei ketään erityisesti. En voinut tehdä kaikkea yksin mutta mutta.

Kuka ketään tarvitsee?

Kiertelin vielä ympäri ofisia ja annoin itselleni luvan aasialaiseen asenteeseen. Ensin katselin kuin Kim Jong-il, sitten jaoin neuvoja kuin puhemies Zedong. Jostain syystä työmuurahaiseni omaksuivat hetimiten aasialaisen nöyryyden: painoivat päänsä kumaraan aina kun huomasivat minun lähestyvän. Sanoivat kyllä kaikkeen, mitä ehdotin. Kerran elämässä näin. Tuntui niin hyvältä. Tämä oli ihan parasta.

Työni antoi sellaista sisältöä elämääni, etten edes kaivannut lounaalle. Uskollinen aseenkantajani katsoi minua kummissaan, mutta ei uskaltanut ehdottaa rutiinipoistumistamme. Se vain lisäsi kunnianhimoani. Istuuduin valtavan työpöytäni taakse ja aloin lueskella bisneskirjoja. Tunsin olevani kuin ostoksilla. Kioskilla.

Heräsin muutenkin. Näin nuo paperiliittimiä toisiinsa ketjuttavat olmit ihmisinä! Ne eivät olleetkaan pelkkiä vaahtosammuttimia.

Sokka irti!

Tämä oli loistavaa. Ja koska säteilin loistavuutta ympärilleni, ensimmäinen ”asiakkaani” ilmestyi kuutiooni.

Ja mitä silloin tapahtui? Ihme. Sen sijaan että assarini olisi sanonut normaalit sanansa:

– Tässä nämä paperit allekirjoitettavaksi.

Hän sanoikin:

– Tajusin eilen, miten merkityksellinen todella olen.

Tässä oli se pieni ero: uskalsimmeko olla ihmisiä edes itsellemme? Yhtäkkiä hän uskalsi koska minä uskalsin. Tämä oli enemmän (160%?) kuin yksi yhteen juuri lukemani kanssa: pomon tehtävä on luoda olosuhteet, joissa jokainen voi kukoistaa. Olin luoja, se minä olin. Enkä vain jonkun toisen tulkinta.

Ja tämä oli vasta alkua. Tittidii!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 48

Bisnestarinoita 48

Saunailta

Joskus juñorikonsulttina kuulin, että virmassa oli vietetty saunailtaa kerran kuussa. Kuten kaikki asiat, tämäkin oli aikanaan degeneroitunut ja unohtunut. Nyt vt. toimari toimettomuutensa eli muun tekemisen puutteen keskellä oli päättänyt uudistaa perinteen.

Vaikkei vt. ollut siunattu suurella järjellä, ei se sitä tarkoita, että hän olisi välttämättä järjetön. Mutta se, ettei ehdotettu sekasauna toteutuisi ennen kuin hänen kylmenneen ruumiinsa ylitse, sai minut heti miettimään tapoja nirhata hänet. Keksin monta.

Maltillisistakin saunajuomista saattoi päätellä, että virmalla meni edelleen taloudellisesti hyvin.

Muu hyvinvointi tarvitsisi toisenlaisen konsultin selittämään.

Istuttiin sitten saunassa. Ihmiset, joita konsultitkin periaatteessa ovat, voidaan jakaa partaveitsellä kahteen ryhmään. Niihin, jotka puhuvat työasioita saunassakin ja niihin, jotka eivät puhu työasioita(kaan).

– Maa, vesi, tuli, ilma – siinä on kaiken konsulttityön perusta.

– Pitäisikö käsittää ennen kuin voi jalkauttaa?

– Kenestä te puhutte?

Jos joku luulee, että ilta toisi viisauden, ei tiedä, millainen on konsultin sielunelämä. Mitä kauemmin konsultti on samassa tilassa samojen ihmisten kanssa, sitä epäluuloisemmaksi konsultti tulee. Tämä tapahtuu automaattisesti, se on refleksi, jonka koulutus ja taistelukokemus kentällä tuottavat. Siksi kaikki vähitellen hiljeni, ihmiset eristäytyivät toisistaan ja olivat kuin eivät olisikaan.

Mutta kaikkea hallitsee valppaus kuin syysillan tihenevä tunnelma.

Näin jäin yksin saunaan. Hiukopalana toimineet cheddarjalopeenot (kitupiikki vt!) olivat keränneet niin paljon ylimääräistä ilmaa vatsaani, että oloni oli tukala. Mutta välittömästi kun ajattelinkin helpottaa oloani, kuulin pääni sisällä äitini äänen:

– Saunassa ollaan kuin kirkossa.

Jouduin vedenjakajalle, tunsin sen. Oliko aika itsenäistyä äitini sisäisestä vallasta? Vai jatkaa äitini viisauksien valossa tämän maallisen polkuni tallaamista?

Ennen kuin tietoinen päätökseni ehti mukaan, oli Nagasagin varjoonsa jättävä kaasupilvi täyttänyt saunan. Jäädäkö miehekkäästi saunaan vai paeta? Vastaus oli hihittely tyhjässä saunassa, kun tajusin äitini jääneen pierun varjoon. Vanhaksi tuleminen on pelottavaa: milloin tahansa alkoholi & yksinäisyys voi syöstä reunan yli.

Olin vapautunut elämään miehisyyttäni & vaarana vain järkeni menettäminen.

Nyt oli osattava päättää, mitä tällä uudella mahdollisuudellani tekisin. Samassa tiesin vastauksen kuin aikoinaan J. Kuoppamäki: punainen ja keltainen.

Kaikki jäljelle (jälkeen?) jääneet istuivat kattoterassilla, josta oli upea näköala kaupungin ylle.

– Kuulkaas, veljet!

He katsoivat minuun kuin vähä-älyiseen, mikä kertoi enemmän heistä kuin minusta.

– Meillä on uusi tehtävä! On uskallettava olla tasapäinen.

He katsoivat toisiinsa, mikä kertoi heistä enemmän kuin minusta.

– Mutta sitähän me olemme jo!

– Eieieiei! Emme ole. On uskallettava mennä sinne, missä ei ole enää kilpailua eikä kukaan ole toista parempi.

Se tunne kun ei itsekään usko puhuvansa sitä, mitä puhuu.

Puhuu vastoin kaikkea sitä, miten on koko ikänsä ja uransa toiminut. Tajusin hurmahenkisyyteni: se johtui syvästä kiihtymyksen tilasta, mikä puolestaan johtui Suuresta Vapautumisesta.

Olin vapaampi luopumaan egostani kuin tiesinkään olevani.

– Tämä on oikeutettua uskoa siihen, että parhaiten autamme ihmisiä sillä, että lakkaamme puolustautumasta muulla kuin avoimuudella ja nykyaikaisella myötätunnolla. On totuuden hetki ja me saamme todistaa sitä.

Näin että he lähestyivät minua, kuin ottaakseen kiinni vaarallisen mielipuolen.

Mutta minä näin valon. Ja se valo tuli pimeydestä. Olin Jerry MacGyverin inkarnaatio. Visioni kertoi, että saisin matkalle mukaani hr-osaston yksinhuoltajan, Kaijan, vaikka kaikki muut nousisivat minua vastaan.

Visiota kohti.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 47

Bisnestarinoita 47

Mies maaseudun tulevaisuudesta

Ihmisillä on todella epämääräisiä mielikuvia asioista ylipäätään. Riipaisevimmat ovat kuitenkin mielikuvat konsultin työstä. Kuulkaa kun sanon: ei tämä ole ollenkaan tätä.

Sitten on toinen joukko – ja niitä löytyy siis meidän omasta joukosta! – jotka kuvittelevat, että pahinta, mitä konsultille voi tapahtua, on joutua jonnekin Kihniöön hoitaamaan #sotehommat. Omituista ajattelua, sanoisi jo @MikaelJungnerkin, vaikkei kukaan edes kysynyt häneltä. Ei se kuulkaa mene ollenkaan niin.

Sillä: pahinta on joutua konsultoimaan #kokosuomiasutettuna projektia paikan päällä, siis

jossakin kokosuomessa, kaukana kaikesta.

Pakatussa autossa, juurevien isäntämiesten ympäröimänä, rasismikin tuntui luonnolliselta ja jopa oikealta (#eiku). Autiot tuvat, hylätyt pihat tulivat tutuksi, kun ajettiin maalaismaasturilla pitkin pitäjiä ja vaatimattomampia tekoselkosia.

– Eipä se Rönttös-Untokaan jaksanna loppuviimmeks tuota pihhaansa hoetoo…

Viidensadan rönttösunton pihan jälkeen empaattisimmankin vihermoikun myötätunnon voima alkoi olla käytetty ja mieleen kohosi tutuksi tulleita ajatuksia siitä, miten

  • Kepu pettää aina(kin)
  • Kuka tämän maksaa?
  • Darvinismin voima on sen luonnollisuudessa.

Matkailu avartaa mutta lähinnä siihen suuntaan, että olin päivän kiertoajelun päättyessä ihan rikkilyijypoikki ja kaipasin majapaikan aulabaariin taittamaan stressin pahinta terää. Yhtäkkiä aloin ymmärtää kaikkia niitä, jotka joutuvat matkustamaan ja dokaamaan. Harmi, ettei tiukinkaan tieteellinen tutkimus (tai edes se, mitä tieteellisyydesta on jäljellä) pysty erottamaan, kumpi näistä on muna ja kumpi kana.

Laittaisin viimeiset bitcoinini kanan puolesta, mutta veikkaamiseksi menee.

Jotkut ihmiset nostalgoivat syntymäkokemuksillaan syrjäkylillä. Joillekin taas tällainen syksy on aihe nautinnolliseen haikeuteen: kaksi vanhaa varista lentää harmaan peltomaiseman unhoon… Ja kliimaksina:

Mukaansa ei mua ottaneet ne maihin kaukaisiin.

Saa siivettömät tyytyä maan kylmiin kahleisiin.*

Tuo kaikki oli minulle niin vierasta, niin kammottavaa ja niin rumaa, etten paniikissani enää tiennyt, hengittääkö sisään vai ulos.

Sitten sain ensimmäisen GT:n nenäni alle ja olin äkkiä kuin viininmaistajaisissa. Mutta vasta kun Se Lämmin Tunne hulahti lävitseni nesteen valuessa jonnekin sieluni syvyyteen, katseeni alkoi kiertää baaria ympäri.

On ehkä liioittelua väittää kierrättävänsä katsettaan kahdessa neliössä, mutta ajelusta & jykevistä maailmanselityksistä jäykistynyt niska otti senkin haasteena. Pääni oli valmiiksi sekaisin toimeksiannon ja isäntien maailmankuvan välisestä galaktisesta kuilusta.

Vain rakkaus voi sovittaa jotakin näin sovittamatonta.

Universumi on minun vastaukseni, ajattelin, kun huomasin, ettei baarissa ollut lisäkseni kuin yksi sielu, nainen, selvästi yksinäinen hänkin. Siinä on emäntä = tässä on sulhanen = tämä tapahtuu oikeasti, kalkuloin. Ehkä tämä reissu ei ollutkaan pelkkä horrorkehärata.

– Joisitko jotain?

– Juon jo.

– Joisitko lisää?

– Siihen suuntaan.

Mitäs sitä turhia ”läyryämmää” (kyllä, natiivikieli 100 % hallussa!). Istuttiin siinä ja kallistettiin niskaa juoman edeltä. Mielessä alkoi risteillä ajatuksia siitä, mitä teinikännistä voi parhaimmillaan seurata. Ehkä parasta siinä on se, ettei kukaan oikeastaan muista tapahtuneesta mitään. Tai muistikuvat ovat niin ristiriitaisia, ettei uskonpuhdistuskaan selviäsi niistä.

– Milläs voitolla yöhön?

– Ans kattoo ny.

Vaikeasti tavoiteltava on harvoin tavoittelemisen arvoinen.

Mutta ei tässä nyt oikein raudassa löydy.

– Sun lua vai mun?

– Vie mut.

Joku viisas sen sanoi aikoinaan: ”Ehkä parasta on se, ettei kukaan oikeastaan muista tapahtuneesta mitään.” Huomasin, että uskoni maaseutuun oli vahvistunut.

*Syyspihlajan alla (Koskimaa-Virmajoki)

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 44

Bisnestarinoita 44

Ilman mainittavaa menestystä

Tunnustus: olen mies ja olen törmännyt lasikattoon. Se sattuu enemmän kuin luulin. (Ehkä se ei olekaan lasia?)

Kun tulin tänne meille, silloinen dirika (kyllä, niin häntä kutsuttiin!) maalaili kaikenlaisia urapolkuja (kyllä ei niitä kutsuttu silloin niin!) eteeni kuin Rembrandt ja Beethoven yhdessä. Ja onko mikään niistä toteutunut? Olenko edennyt urallani muuta kuin köyhän deskini ääreen vt. toimarin luolan kulmille? Arvostetaanko minua?

Olenko lopulta muuta kuin valekonsultti, joka yrittää pysytellä satulassa?

Tietenkin sain pöydälleni firman vaikeimmat keissit, jotka kräkkäsin vaivatta, koska voin. Mutta mitä se on, pidemmän päälle, muuta kuin yllätyksen suoma järkytys? Miksi ylipäätään halusin tehdä näitä duuneja?

Ymmärrätkö nyt pulman? Ei tämä ole muuta kuin elämän kriisi, josta vain osa selviää.

Tänä aamuna minulla oli nimittäin performance review konsultin kanssa, joka tuli Bullshit Boys – firmasta. Toivoin nimen olevan startup-huumoria. Poika tuskin ajoi vielä edes partaansa.

– Kiitos kun tulit meidän performance reviewhin.

Oliko minulla todellisia vaihtoehtoja, tälle hammaskiven poistolle?

– Ei ongelmaa, my plesö (plösö!).

– Millä kolmella sanalla kuvailisit tähänastista uraasi?

Tämä oli noloa, mutta olihan tässä yritettävä. Ehkä tämä on sitä alkuperäistä sisäistä yrittäjyyttä?

– Sotaratsu, pallokala, tulisydän.

Nuorukaisen ”kunniaksi” on sanottava, ettei hämmennyksen häivääkään. Se voisi olla merkki myös täydellisestä välinpitämättömyydestä, mitä se tietenkin olikin.

– Oukkei! Voitko sanoa, että sinulla on sydän paikallaan?

– Ehdottomasti.

– Hyvähyvä! Mitä tekisit, jos saisit itse valita?

– Käpertyisin sohvalleni ja itkisin koko yön.

– Erinomaista! Mitä tavoittelet elämässäsi?

– Maksimaalista suoritusta minimiponnistuksella.

Jonkinlaisen sisäisen pakon ajamana olin rehellinen kuin nuottiavain. Mitä muuta olisin voinut? Vaikka mitä, mutta näillä mentiin. Aina (ei?) voi vetää täysillä.

– Vielä kaksi kysymystä. Milloin olit viimeksi rakastunut?

Tämä ei ollut enää kosher,

vaan pelkästään noloa & konsulttien tyypillistä kieroilua. Joku fücking señorkonsultti oli neuvonut nuorukaista panostamaan toiseksi viimeiseen kysymykseen, jonka avulla jokainen haastateltava harhautettaisiin.

– Hetki sitten. Koska tämä on parasta, mitä olen koskaan tehnyt.

Suuri Manito auttoi: mieleeni oli noussut kohtaus elokuvasta Fury, jossa panssarimiehet Don ’Wardaddy’ Collierin (Brad Pitt!) johdolla päättävät, että heidän kuoloon tuomittu panssarivaununsa on paras työpaikka ikinä.

– Miksi sitten urasi vuodet ovat tapahtuneet kuin jollekulle toiselle, vailla mainittavaa menestystä?

Poikaparka. Itsetyytyväinen hymy kasvoillaan hän luuli ensin harhauttaneensa minut ja sitten yllättävänsä tällä viimeisellä kysymyksellään.

– Koska olen tiimipelaaja. En ole koskaan hakenut menestystä itselleni.

Jotkut sanat vain ovat maagisia.

Ne ovat kuin järvi, jolta ei ole paluuta.

Mutta miten vitussa oikeasti olen näin kova? Siihen tietoon en ulotu edes minä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty