Ihan parasta

Tulin töihin ihan muina konsultteina. Kaikki oli ihan normaalia paitsi että vt. toimaria ei näkynyt. Istuin ensin tovin oman pöytäni ääressä mutta aika pian ja vaivihkaa hivuttauduin ex-vt:n kuutioon.

Ihmiset olivat tai näyttivät olevan työnsä ääressä. Ihan kokonaisnormaalia siis.

Sitten kului kolme tuntia. Kukaan ei huomannut mitään erikoista, kukaan ei tullut kysymään minulta mitään.

Olin pahoillani, olin turha.

Jos katoaisin maan päältä, kukaan ei jäisi kaipaamaan. Oliko niin, ettei esimiehiä enää tarvittu?

Sitten löysin toisen mieleni. Minä olin huipulla, jonne vt. ei olisi päässyt, vaikka hänet olisi täytetty heliumilla. Minä pystyin tähän.

Lähin kuljeskelemaan ofisia ympäri. Nyt kun katsoin tarkemmin, eiväthän nämä ihmiset osanneet tehdä työtään ollenkaan! Oli pelkkä illuusio, että ihmiset selvisivät yksin ja ylsivät standardeihin ilman minua, pomoaan.

Itsensä johtaminen my ass.

– Mitäs sinä siinä teet?

– Täs väännän tarjousta.

– Ja sen tarkoituksena on – mikä?

– Hommaa meille lisää hilloo.

– Eieieiei! Ei rahaa vaan parempaa työtä kaikille.

– Aijjaas.

– Kirjoita uudestaan. Ja ajattele työtä. Enemmän työtä. Parempaa työtä.

Myös omaa työtäsi, jota sinulla ei ehkä kohta ole. Ehkä minä olen turha, sinä olet ja jokainen muukin. Tarvitseeko sota edes sitä miestä, joka on valinnut taistelunsa? Ei kyllä. Kukaan ei korvaamaton eli jopa minut voin korvata. Jopa minut!

Olin vauhdissa ja aivan pysäyttämätön.

Tuskin voit tietää, miten paljon tämä kevensi mieltäni. Olin taas viidakon valtias ellen enemmänkin. Kaikkien kohtalo oli minun käsissäni. Ihmisiä tarvittiin mutta ei ketään erityisesti. En voinut tehdä kaikkea yksin mutta mutta.

Kuka ketään tarvitsee?

Kiertelin vielä ympäri ofisia ja annoin itselleni luvan aasialaiseen asenteeseen. Ensin katselin kuin Kim Jong-il, sitten jaoin neuvoja kuin puhemies Zedong. Jostain syystä työmuurahaiseni omaksuivat hetimiten aasialaisen nöyryyden: painoivat päänsä kumaraan aina kun huomasivat minun lähestyvän. Sanoivat kyllä kaikkeen, mitä ehdotin. Kerran elämässä näin. Tuntui niin hyvältä. Tämä oli ihan parasta.

Työni antoi sellaista sisältöä elämääni, etten edes kaivannut lounaalle. Uskollinen aseenkantajani katsoi minua kummissaan, mutta ei uskaltanut ehdottaa rutiinipoistumistamme. Se vain lisäsi kunnianhimoani. Istuuduin valtavan työpöytäni taakse ja aloin lueskella bisneskirjoja. Tunsin olevani kuin ostoksilla. Kioskilla.

Heräsin muutenkin. Näin nuo paperiliittimiä toisiinsa ketjuttavat olmit ihmisinä! Ne eivät olleetkaan pelkkiä vaahtosammuttimia.

Sokka irti!

Tämä oli loistavaa. Ja koska säteilin loistavuutta ympärilleni, ensimmäinen ”asiakkaani” ilmestyi kuutiooni.

Ja mitä silloin tapahtui? Ihme. Sen sijaan että assarini olisi sanonut normaalit sanansa:

– Tässä nämä paperit allekirjoitettavaksi.

Hän sanoikin:

– Tajusin eilen, miten merkityksellinen todella olen.

Tässä oli se pieni ero: uskalsimmeko olla ihmisiä edes itsellemme? Yhtäkkiä hän uskalsi koska minä uskalsin. Tämä oli enemmän (160%?) kuin yksi yhteen juuri lukemani kanssa: pomon tehtävä on luoda olosuhteet, joissa jokainen voi kukoistaa. Olin luoja, se minä olin. Enkä vain jonkun toisen tulkinta.

Ja tämä oli vasta alkua. Tittidii!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty