Mies maaseudun tulevaisuudesta
Ihmisillä on todella epämääräisiä mielikuvia asioista ylipäätään. Riipaisevimmat ovat kuitenkin mielikuvat konsultin työstä. Kuulkaa kun sanon: ei tämä ole ollenkaan tätä.
Sitten on toinen joukko – ja niitä löytyy siis meidän omasta joukosta! – jotka kuvittelevat, että pahinta, mitä konsultille voi tapahtua, on joutua jonnekin Kihniöön hoitaamaan #sotehommat. Omituista ajattelua, sanoisi jo @MikaelJungnerkin, vaikkei kukaan edes kysynyt häneltä. Ei se kuulkaa mene ollenkaan niin.
Sillä: pahinta on joutua konsultoimaan #kokosuomiasutettuna projektia paikan päällä, siis
jossakin kokosuomessa, kaukana kaikesta.
Pakatussa autossa, juurevien isäntämiesten ympäröimänä, rasismikin tuntui luonnolliselta ja jopa oikealta (#eiku). Autiot tuvat, hylätyt pihat tulivat tutuksi, kun ajettiin maalaismaasturilla pitkin pitäjiä ja vaatimattomampia tekoselkosia.
– Eipä se Rönttös-Untokaan jaksanna loppuviimmeks tuota pihhaansa hoetoo…
Viidensadan rönttösunton pihan jälkeen empaattisimmankin vihermoikun myötätunnon voima alkoi olla käytetty ja mieleen kohosi tutuksi tulleita ajatuksia siitä, miten
- Kepu pettää aina(kin)
- Kuka tämän maksaa?
- Darvinismin voima on sen luonnollisuudessa.
Matkailu avartaa mutta lähinnä siihen suuntaan, että olin päivän kiertoajelun päättyessä ihan rikkilyijypoikki ja kaipasin majapaikan aulabaariin taittamaan stressin pahinta terää. Yhtäkkiä aloin ymmärtää kaikkia niitä, jotka joutuvat matkustamaan ja dokaamaan. Harmi, ettei tiukinkaan tieteellinen tutkimus (tai edes se, mitä tieteellisyydesta on jäljellä) pysty erottamaan, kumpi näistä on muna ja kumpi kana.
Laittaisin viimeiset bitcoinini kanan puolesta, mutta veikkaamiseksi menee.
Jotkut ihmiset nostalgoivat syntymäkokemuksillaan syrjäkylillä. Joillekin taas tällainen syksy on aihe nautinnolliseen haikeuteen: kaksi vanhaa varista lentää harmaan peltomaiseman unhoon… Ja kliimaksina:
Mukaansa ei mua ottaneet ne maihin kaukaisiin.
Saa siivettömät tyytyä maan kylmiin kahleisiin.*
Tuo kaikki oli minulle niin vierasta, niin kammottavaa ja niin rumaa, etten paniikissani enää tiennyt, hengittääkö sisään vai ulos.
Sitten sain ensimmäisen GT:n nenäni alle ja olin äkkiä kuin viininmaistajaisissa. Mutta vasta kun Se Lämmin Tunne hulahti lävitseni nesteen valuessa jonnekin sieluni syvyyteen, katseeni alkoi kiertää baaria ympäri.
On ehkä liioittelua väittää kierrättävänsä katsettaan kahdessa neliössä, mutta ajelusta & jykevistä maailmanselityksistä jäykistynyt niska otti senkin haasteena. Pääni oli valmiiksi sekaisin toimeksiannon ja isäntien maailmankuvan välisestä galaktisesta kuilusta.
Vain rakkaus voi sovittaa jotakin näin sovittamatonta.
Universumi on minun vastaukseni, ajattelin, kun huomasin, ettei baarissa ollut lisäkseni kuin yksi sielu, nainen, selvästi yksinäinen hänkin. Siinä on emäntä = tässä on sulhanen = tämä tapahtuu oikeasti, kalkuloin. Ehkä tämä reissu ei ollutkaan pelkkä horrorkehärata.
– Joisitko jotain?
– Juon jo.
– Joisitko lisää?
– Siihen suuntaan.
Mitäs sitä turhia ”läyryämmää” (kyllä, natiivikieli 100 % hallussa!). Istuttiin siinä ja kallistettiin niskaa juoman edeltä. Mielessä alkoi risteillä ajatuksia siitä, mitä teinikännistä voi parhaimmillaan seurata. Ehkä parasta siinä on se, ettei kukaan oikeastaan muista tapahtuneesta mitään. Tai muistikuvat ovat niin ristiriitaisia, ettei uskonpuhdistuskaan selviäsi niistä.
– Milläs voitolla yöhön?
– Ans kattoo ny.
Vaikeasti tavoiteltava on harvoin tavoittelemisen arvoinen.
Mutta ei tässä nyt oikein raudassa löydy.
– Sun lua vai mun?
– Vie mut.
Joku viisas sen sanoi aikoinaan: ”Ehkä parasta on se, ettei kukaan oikeastaan muista tapahtuneesta mitään.” Huomasin, että uskoni maaseutuun oli vahvistunut.
*Syyspihlajan alla (Koskimaa-Virmajoki)
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 