Verta!
Mitä yhteistä on naisella ja miehellä? Kummatkin ovat samoja riutuvia ja koomiseksi käyviä hahmoja, jotka kärsivät milloin mistäkin vaivasta. Ja koomisuus tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että he saattavat olla aika rasittavia ympäristölleen.
Tänään juoksin vessassa yhtä mittaa. Se on kiusallista. Vasta kun muistutin itselleni, että paljon huonommin voisi olla, rauhoitin ja niin rauhoittui virtsarakkonikin. Ihmisenä on niin helppoa ja vaikeaa.
Tämä kokonainen tapahtumaketju muistutti minua urani alkuvaiheessa alaisenani olleesta nuoresta tytöstä, joka viilteli itseään. Ja siitäkin sain tietää sattumalta.
– Mä haluan muistuttaa joka päivä, että mä olen ihminen, joka vuotaa verta – niin kuin kaikki muutkin.
Hän kertoi siitä minulle, koska ”olet luotettava”:
- En pelästy enkä kauhistele.
- En kertoile.
- Kuuntelen.
Vaikka vaikutelma syntyi oikeastaan siitä, etten oikeastaan välittänyt.
Itse en tarvinnut muistuttamiseen viiltelyä. Minulle riitti oleminen tavallisten ihmisten kanssa. Kassajonot ja julkiset kulkuvälineet, kaikkinainen rahvaan parissa oleskelu, oli parasta terapiaa tässä mielessä.
Hänelle se oli veren vuodattaminen. Tuntui kovalta hinnalta, mutta hän otti sen elämään kuuluvana asiana. Aivan kuin olisi sairastanut diabetesta tai hänen äidillään olisi ollut kaksisuuntainen elämänvelka. Pidin tuota taitoa hienona. Taidan pitää yhä. Keskustelin hänen kanssaan.
– Muut eivät taida tietää.
– Eivät, olet ainut.
– Miten sä klaaraat kaikki sun hommat ja tuon.. muistuttamisen?
– Ei täs midi. Mitä tää työ muka vaatii, vähä esittämistä ja vaikutelman antamista. Viiltely tuo toisaalta eteerisyyttä, toisaalta intensiivistä läsnäoloa. Näitä voi vaihdella sen mukaan, mitä vastapuoli odottaa.
– Siis annat ihmisille, mitä ne haluaa kuvitella ja siinä se?
– Exactly. Onks tätä vaikeaa tajuta?
– Ei oikeestaan, kun sitä tarkemmin miettii.
Meillä kaikilla oli veremme. Kukin vuodatti sitä tavallaan tai jätti vuodattamatta. Ja muut tyytyivät siihen, vain harvat olivat tyytymättä. Siksi tämä maailma pyöri niinkin hienosti, vajaateholla mutta kuitenkin.
Kun ei ajattele, mitä maailma voisi olla, nukkuu ja rakastaa ja tekee työtään paremmin. Ihmettelin vaan, että miten tuo tyttö pystyi siihen. Varsinkin meidän korporaatiokulttuurissa, johon tällainen ei oikein istunut. Hänellä oli kuitenkin vastaus siihenkin:
– Mitä suurempi ja muodollisempi, sitä helpompi upota. Ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa.
Yritin saada tähän lounaalla jotakin tolkkua.
– Miten syvältä nämä päivät täällä töissä oikein on?
– Sanoisin että aeka.
– Tunnetko Yvonnen?
– Senkö hiiruassarin?
– Se näkee tän pelleilyn läpi.
– Niinku myö nuarina. Sitte sitä ei ennee huomoo.
– Mä luulen ettei sille käy niin.
Olo oli haikea. Surinko omaa vai Y:n hukkaan mennyttä nuoruutta? Sitä ettei tästä millään tullut sitä, mitä olin elämältä halunnut. Haihattelua vai sitä, ettei suostunut olemaan kuollut? En tiedä, mikä tietysti jo sinänsä on kiusallista.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 