Erityisherkkä
Istuin normaalisti pöytäni ääressä kummatkin iltapäivälehdet auki näytöllä, kun tunsin ihollani kevyen seismologisen tunnun. Olin erityisherkkä koska halusin olla.
Ehkä se oli oven sulkeminen äänekkäästi, ehkä jonkun esineen iskeytyminen pöydän pintaan. Tai sitten se oli ihmisestä ylivuotava energeettinen kenttä. Vaihtoehtoja on aina paljon. En oikein tiennyt paitsi sen, että jotakin tapahtui.
Ja niin tapahtui. Snäp. Ihmettelin toistuvasti itsekseni, miten niin meidän organisaation ihmisillä ei napsahtanut useammin. Tällainen työn kulttuuri kalvoi ja kaikersi ihmistä siinä määrin, että olisi voinut luulla tätä tapahtuvan päivittäin.
Tietenkään en ollut naiivi ja kuvitellut, etteivät monet meistä syöneet kourakaupalla loiventavia lääkkeitä, joilla jaksoivat päivänsä läpi. Se oli kai normaalia. Mutta kai rajat tulevat jossain vastaan.
Menin katsomaan, miten siellä pyyhki.
- Hän pyyhki pöytää silitysraudalla.
- Hän kantoi vasemmalla kädellä uuninpeltiä, jossa oli uuniin meneviä raakoja korvapuusteja, joita hän söi oikealla kädellä.
- Hän selitti kovaan ääneen äidistään, joka oli palannut heidän kotitaloonsa (joka oli siis aikoja sitten myyty ja purettu) ja alkanut siivota keittiön komeroita. Jotka olivat rumat, koska hänen isoisänsä oli pula-aikana häthätää kyhännyt ne jämälaudoista.
Otin tilanteen haltuun eli yhden korvapuusteista ja istuuduin jalat ristissä hänen viereensä syömään sitä. Hän istuutui. Turisimme siinä aikamme, ja sillä aikaa joku soitti miehet paikalle.
Ei tämä ole sen kummempaa, tajuatko?
Vt. toimari oli ollut nuorena Ruotsissa töissä. Näiltä peruilta hän järjesti aina tässä yhteydessä kriisikokouksen, jonne ei ollut tungosta. Nuoret avautuivat mieluummin keskenään ja me vanhat emme ollenkaan. Sellainen tämä maailma on.
Olin jo lähdössä lounaalle, koska ei yksi taikinapala miestä oikein leivässä pidä. Vt. toimarin ja minun tiet risteytyivät, koska hänen tahtonsa kuljetti hänet tielleni.
– Mikäs sinun arviosi Tainasta on?
– Pari viikkoa ja takas.
– Aika optimistinen.
– Ylirasittunu. Hirvee stressi viime neljänneksen tuloksesta. Liikaa kunnianhimoa. Panisin HR:n puhumaan sen kanssa. Tai sitten sinä.
– Eli HR. Sinäkö ohjeistat?
– Ei ehi. Tää oli tässä.
Miltäs näyttää, enks ooki aika hyvä tässä? Ultralyhyt sanailu eikä jätä toiselle mitään arpomista. Suosittelen.
Jouduin aloittamaan lounaan ihan yksinäni. Siinä on hetki ajatella jokaisen suupalan välissä, koska ruoka suussa ei kannata ajatella. Sitten hän ilmestyi.
– Kuulitko episodista?
– Enpä, no kerropa.
– Taina sekos mutta se hoitu aika hyvin.
– Sittenhän kaekki on hyvin. Tavaallisenko otit?
– Sen.
– Hyvä, sittenhän kaekki on hyvin.
Niin olikin. Ei tavallinen päivä oikein muuten voi mennä kuin hyvin. Kuin mikä tahansa päivä 70-luvulla.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 