Bisnestarinoita 132

Bisnestarinoita 132

Totuus

Kerrankin! ajattelin. Paikalle olivat kokoontuneet ne fiksumpien sidosryhmien edustajat. Tarjolla kaikenlaista viihdyttävää ja tavallisesti älykästä keskustelua, mukavia ja raikkaita kuoseja ihmisten päällä ja parkissa pieniä, noin 300k+ maksaneita matalia autoja. Ei sitä samaa kasettaa kuin jokapäivä.

Ja mikä parasta: myyjät tietysti oli ajattu asiakkaisiin ja muu rahvas oli ulkoistettu etätöihin. Ah!

Keskustelu oli jo käynnissä, kun astuin meidän uudelleen järjesteltyyn monitoimitilaan. Otin skumppalasin käteen ja asetuin kuulolle.

-Ei totuudella ole lämpötilaa.

-Olen aika jyrkästi eri mieltä. On totuuksia jotka ovat kuumia ja toiset todella kylmiä ja joskus, molempia.

-Esimerkki?

-Jos puolisosi vaikka sanoo, ettei hän kaipaa mitään. Se on kuuma koska se on valetta ja samaan aikaan se on kylmää kyytiä, kyynisyyttä vailla vertaa.

Ymmärrätkö nyt?

Tällaiset keskustelunpätkät havahduttivat minut siihen, että minulla on moraalinen dilemma. Oikeastaan olen moraalinen dilemma. Ennen kaikkea itselleni.

Sekoitan liian usein työn ja mielihyvän.

Enkä ole tässä joukossa ainoa. Siinä on houkutus, koska työ tuottaa niin paljon mielihyvää, joskus rajattomasti. Se on naimisiinmenemistä joka päivä, niin kuin joku sanoi. Viattomat erottaa meistä kovia kokeneista vain se, että he vielä lupailevat, etteivät tee sitä enää. Me tiedämme, ettei niin tule käymään. Se vain tulee käymään, houkutus, unisempi kuin uni, paljon nukahtamista vaarallisempaa.

Sanotaan, että ihmisen tuntee, kun tietää mitä hän haluaa. Minut tuntee siitä, että olen korporaation uhri ja tekijä samassa paketissa. Olen kiusattu ja kiusaaja. Siksi yöt ovat levottomia. Kaikki nuo sadat ihmiset tulevat mieleen kaikissa mahdollisissa kuvitelluissa asennoissa ja asetelmissa. Keitä kaikkia olen kohdellut väärin… Sanotaan että mieli on koko ajan päällä ja siksi se on bitch. Kyllä mielen saa päältä mutta hinta on kova. Usko kun sanon.

Minä ajattelen elämääni. Sitä kehottiin tekemään, kun tulin taloon. Samalla se on virhe. Aika paljon parempi olisi ilman. Tai en minä tiedä, olen aina ollut tällainen. Pakkomielteinen mikä on usein tulkittu päättäväisyydeksi. Samalla tiedän, että tämä on jatkuva tuhopoltto. Tuhoamista, kaiken aikaa: joko sinä tai minä. Onneksi olen suurimman osan aikaa sellaisen yläpuolella, mutta harvemmin kuin haluaisin tai olisi hyvä.

Vaeltelin huoneessa ja massiivisen ikkunaseinän äärellä keskustelu jatkui. Päätin tapojeni vastaisesti osallistua välittömästi.

-Pohdiskelevat ihmiset irtautuvat usein elämän realiteeteistä. Se on huono, joskus paha.

-Se johtuu siitä, että olet tuollainen viisastelija, koska se on sinusta kivaa.

-Niin onkin! Kuin joku kiva nainen, jonka sitä tapaa ja jonka kanssa vaihtaa muutaman sanan. Elämän pieniä isoja iloja. Niin kuin hevospoolo. On osattava iskeä palloa juuri oikealla hetkellä ja muuten vain osattava kärsiä hiljaa ja valppaana.

-Miksi ihmisten on niin vaikea tajuta, että valinnat on tehty toisessa maailmassa kuin jossa seuraukset kohdataan? Siksi vaihtoehtoja ei enää ole tai niiden aika meni jo.

-Niin se on. Ja katumuksesta ei jää viivan alle kuin vatsahaava.

Mihin tämä johti ja johtiko tämä mihinkään?

Vilkaisin vt. toimariin, joka seisoi syrjässä ja näytti kärsimättömänä, rummutti jalallaan ja vispasi kädellään.

Sitten en voinut kuin ihailla hänen tapaansa ottaa tilanne yhtä luonnollisesti haltuun kuin mikrofoni käteen. Muutaman yykaakoon voimalla hän oli koonnut meidät eteensä puolikaareen ja kysyi.

-No, oletteko te tyytyväisiä lukuihin?

-Kai niihin on tässä tilanteessa syytä olla.

-Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

-Sitä että kaikkia kuita ei kannata taivaalta tavoitella.

Vastaaja oli pukeutunut vihreisiin shortseihin ja oranssiin t-paitaan, jossa luki isoilla, mustilla kirjaimilla UCLA. Meidän business casual –joukossa hän näytti eksyneeltä mutta me kaikki tiesimme, että hänellä oli siihen varaa. Kuten hänellä oli elämässä muuhunkin.

Mietin, että se on kummallista. Toiset lähtevät Norjaan ja toisilta loppuu veto, taso laskee ja itsetuhoisat ajatukset nostavat päätään kuin rairuohon ensisilmut. Näin vt:n ilmeestä, että hän olisi halunnut haastaa tuon tyypin mutta tiesi kokemuksesta, että tuo road less travelled johti korpimaahan, jota kukaan ei kanssasi jaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 20

Bisnestarinoita 20

Verta!

Mitä yhteistä on naisella ja miehellä? Kummatkin ovat samoja riutuvia ja koomiseksi käyviä hahmoja, jotka kärsivät milloin mistäkin vaivasta. Ja koomisuus tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että he saattavat olla aika rasittavia ympäristölleen.

Tänään juoksin vessassa yhtä mittaa. Se on kiusallista. Vasta kun muistutin itselleni, että paljon huonommin voisi olla, rauhoitin ja niin rauhoittui virtsarakkonikin. Ihmisenä on niin helppoa ja vaikeaa.

Tämä kokonainen tapahtumaketju muistutti minua urani alkuvaiheessa alaisenani olleesta nuoresta tytöstä, joka viilteli itseään. Ja siitäkin sain tietää sattumalta.

– Mä haluan muistuttaa joka päivä, että mä olen ihminen, joka vuotaa verta – niin kuin kaikki muutkin.

Hän kertoi siitä minulle, koska ”olet luotettava”:

  • En pelästy enkä kauhistele.
  • En kertoile.
  • Kuuntelen.

Vaikka vaikutelma syntyi oikeastaan siitä, etten oikeastaan välittänyt.

Itse en tarvinnut muistuttamiseen viiltelyä. Minulle riitti oleminen tavallisten ihmisten kanssa. Kassajonot ja julkiset kulkuvälineet, kaikkinainen rahvaan parissa oleskelu, oli parasta terapiaa tässä mielessä.

Hänelle se oli veren vuodattaminen. Tuntui kovalta hinnalta, mutta hän otti sen elämään kuuluvana asiana. Aivan kuin olisi sairastanut diabetesta tai hänen äidillään olisi ollut kaksisuuntainen elämänvelka. Pidin tuota taitoa hienona. Taidan pitää yhä. Keskustelin hänen kanssaan.

– Muut eivät taida tietää.

– Eivät, olet ainut.

– Miten sä klaaraat kaikki sun hommat ja tuon.. muistuttamisen?

– Ei täs midi. Mitä tää työ muka vaatii, vähä esittämistä ja vaikutelman antamista. Viiltely tuo toisaalta eteerisyyttä, toisaalta intensiivistä läsnäoloa. Näitä voi vaihdella sen mukaan, mitä vastapuoli odottaa.

– Siis annat ihmisille, mitä ne haluaa kuvitella ja siinä se?

– Exactly. Onks tätä vaikeaa tajuta?

– Ei oikeestaan, kun sitä tarkemmin miettii.

Meillä kaikilla oli veremme. Kukin vuodatti sitä tavallaan tai jätti vuodattamatta. Ja muut tyytyivät siihen, vain harvat olivat tyytymättä. Siksi tämä maailma pyöri niinkin hienosti, vajaateholla mutta kuitenkin.

Kun ei ajattele, mitä maailma voisi olla, nukkuu ja rakastaa ja tekee työtään paremmin. Ihmettelin vaan, että miten tuo tyttö pystyi siihen. Varsinkin meidän korporaatiokulttuurissa, johon tällainen ei oikein istunut. Hänellä oli kuitenkin vastaus siihenkin:

– Mitä suurempi ja muodollisempi, sitä helpompi upota. Ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa.

Yritin saada tähän lounaalla jotakin tolkkua.

– Miten syvältä nämä päivät täällä töissä oikein on?

– Sanoisin että aeka.

– Tunnetko Yvonnen?

– Senkö hiiruassarin?

Se näkee tän pelleilyn läpi.

– Niinku myö nuarina. Sitte sitä ei ennee huomoo.

– Mä luulen ettei sille käy niin.

Olo oli haikea. Surinko omaa vai Y:n hukkaan mennyttä nuoruutta? Sitä ettei tästä millään tullut sitä, mitä olin elämältä halunnut. Haihattelua vai sitä, ettei suostunut olemaan kuollut? En tiedä, mikä tietysti jo sinänsä on kiusallista.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty