Bisnestarinoita 40

Hanhi

Tiedätkö, miksi myyminen tuntuu epätoivoiselta? Siis vaikka on kuinka kimmoisa & ilahtunut sisältömarkkinoija tai työntekijälähettiläs (enkä kumpaakaan ma sisältäni löydä)?

Siksi, että ostopäätöksiä tekevät aivan liian usein pahimman luokan tärkeilijät.

Kuin muinaiset tv-lupa- ja lipuntarkastajat, jotka lopulta olivat päässeet asemaan, jossa valta hiveli heidän alas lyötyä itsetuntoaan. Eli ex-koulukiusatut, riistetyt, raastetut ja ratkionnettomat, joiden sielu huutaa pay-back-hetkeään.

Tässä työssä näitä tulee vastaan niin paljon, ettei tähän kirjoitukseen osaa edes valita niistä parasta. Otetaan randomilla joku, kas näin.

Olin päivänä eräänä tukemassa vähemmän kokeneen kollegan kaupantekoa. Pöydän toisella puolella oli tällainen keski-ikäinen naikkonen, jolla oli asenteet kuin pedolla ja kulmahampaat ojossa ihan kuin oltaisiin pahanteossa tai

yrittämässä päästä reittä pitkin kaupantekoon.

-Ei kun sanon ei niin se on ei.

Tuo on niin uljas lause että sen voisi toistaa. Tai sillä voisi psyykata epävarmaa itseään. Mitä jostakin luinkaan huonon itsetunnon vaikutuksesta älykkyyden kehittymiseen?

– Ei me emme selvästikään ole teidän kohderyhmäänne. Me emme ole Se.

Hän oli kuin automaatti. Onneksi meitä oli kaksi tätä retrokomissaaria vastassa.

– Tässä on kuitenkin selvä win-win asetelma. Te olette matkalla seuraavan levelin näyttävyyteen ja me voimme siinä teitä auttaa.

– Se ei vaan ole noin! Ensinnäkään mihin me tarvitsisimme tuollaisia voittoja, joista tappio tuoksuu kilometrien päähän. Toiseksikaan en ole saanut vielä rahdun vertaa käsitystä siitä, miten te muka voisitte auttaa meitä. Ja kolmanneksi en pidä teistä pätkääkään.

– Jos siirrämme fokuksen teidän asiakkaisiin…

– Tiedättekös mitä: Meidän asiakkaat eivät erota heinäseivästä heinäsuovasta! Siksi tuollaisten juttujen tarjoaminen on täy-del-lis-tä ajanhukkaa niin meille kuin heille. Jutun täytyy olla selkeä: joko kuva tai teksti. Jos tuonne tekstin viereen laittaa toisen tekstin, siinähän menee kaikki ihan sekaisin! Millä kukaan enää tietää, mihin uskoa! Ja mitä taikauskon levittäjiä me muka ollaan!!!

Olisin ottanut aikalisän, jos tämä olisi ollut vesipalloa.

Vaan kun ei ollut. Mitä tekee ihmiselle se, että hän joutuu päivästä päivään kuuntelemaan tällaista kaikki rimat alittavaa epä-älyllisyyttä? Ei varmaan hyvää.

– Mutta onhan tuhat ja yksi keinoa erottaa jutut toisistaan…

– Niin paksua viivaa ei ole keksittykään, jolla ne voisi erottaa toisistaan! Sekaisin on sekaisin ja ei on ei. Miten selvästi sekaisin tämä täytyy teille selittää?!!

Olin jo valmis luovuttamaan (kielikuva, koska minä en luovuta koskaan) kun kanssaveljelläni välähti.

– Tämähän on teille täydellinen tilaisuus! Sitä kutsutaan monella nimellä: natiivimainonta, sponsoroitu sisältö, sisältömarkkinointi eli mainos, joka muistuttaa journalistista sisältöä. Mitä enemmän mainos näyttää tiedotusvälineen omalta sisällöltä, sen parempi teidän kannalta. Ilmoitus ei saa tietenkään erota liikaa välineen omasta toimituksellisesta aineistosta, ja siihen tarvitaan meitä.

– Ei luennointia vaan asiaan!

– Te kuten kaikki haluatte olla yleisölle täysin rehellisiä ja läpinäkyviä, right? Jos joku kokee, ettei se ole tarpeeksi avointa, silloin muunnutaan. Siinä se: aina vaan uusi kuosi ja me ollaan jatkuvasti askel edellä. Tää on melkein liian hyvää ollakseen totta ja kuitenkin kohta koneet painaa teille rahaa.

– Ihan pieni kysymys: mitä tässä on meille?

– Te saatte kaiken eikä se ole kovin vähän.

Nämä tarinat päättyvät aina näin: raha voittaa niin uskon ja epäilyksenkin.

Se on ikävystyttävää, koska ihminen näyttäytyy siinä yhtä tyhjänä kuin ahneenakin. Kadottanut sielunsa ja siksi kuvittelee itsensä ja elämänsä. Aliarvioi asiakkaansa koska aliarvioi itsensä.

Pahinta tässä kuitenkin oli se, että hänen tittelinsä oli esimies. Siis a-pu-va! Kuka on käyttänyt sitä 80-luvun jälkeen? Mokoma hanhi, jonka haalistunut solariumrusketus viilensi cooleimmankin miehen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 39

Kuumottava kämmi

Sanotaan, että virheistä oppii. Joillekin niin käykin. Ja iso osa meidänkin väestä toistaa yhtä ikiaikaisia kuin surkeitakin toimintatapojaan jankuttaen: näillä mennään. Jos saisin päättää, niillä mentäisiin ulos ofisista, immediately.

Erikseen ovat vielä ne firmat, joissa juhlistetaan virheitä ja niiden tekemistä.

Bollingeria ja Belugaa kehykseen!

Kyllä vaan minunkin kelpaisi siellä, mutta eivät minua ota ja ymmärrän kyllä. (en oikeastaan)

Tämä päivä alkoi ihan hyvin. Sain hyvin aikani kulumaan aamukymmeneen asti todella viihdyttävien juttujen parissa. Mutta sitten tuli Se million-dollar-asiakas. Vihaan niitä. Vaikka ne periaatteessa maksavat liksani,

se ei mielestäni ole riittävä syy pitää heistä.

– Oliko sulla se strategiaehdotus valmis?

Ei todellakaan, mutta kaivoin jonkun toissavuotisen esityksen koneelta ja painoin enteriä. Neukkarin valkotauluun lävähti tiukkaa käppyrää, pylvästä ja tangenttia(?). Ja totta kai hän oli vaikuttunut, koska

Hän ei tajunnut mitään näkemästään
Hän ei muistanut mitään edellisistä
Millään ei ollut mitään väliä hänelle

Helvetin lahjakas & kusipää – hänen kaltaisiaan on tässä maassa väkilukuun nähden yllättävän paljon. Käyttänyt kansakoulusta lähtien lahjojaan väärin. Päässyt syntyperäisten suhteittensa avulla helpolla. Surffannut elämänsä läpi kavereittensa kanssa.

Muistanut aina hymyillä miehekkäästi.

Eikä kukaan muu kuin hän itse ole merkinnyt hänelle mitään sen jälkeen kun hänen kissansa kuoli, kun hän oli 5-vuotias. Nakke-kissa.

– Olen tässä miettinyt.

Jäin odottamaan, koska luulin, ettei miettiminen kuulu hänen tekovarastoonsa.

– Että jos alkaisi tehdä hyväntekeväisyyttä.

Oli tuokin jotain. Eikä minun tietenkään olisi pitänyt sanoa siihen mitään ja sanoin silti.

– Omatunnon vai elämättömään elämän takia?

Hän näytti hämmästyneeltä kuin kuningatar, jota alamainen yllättäen puhuttelee. Tai mies vailla omatuntoa ja sitten minä, sydämen kommunisti (rajua, man).

– Mitä sanoit?

Tajusin, että ollaan jo tummanharmaalla alueella menossa kohti synkempää. Siis minun kannaltani, koska

hän on selviäjä ihan eri levelillä kuin minä.

Ei auttanut kuin etsiytyä toiselle polulle. Kumarruin hänen puoleensa luottamuksellisen eleenä.

– Kuules. Kannattaa tehdä kunnon pläni, niin että se näyttää aidolta. Muuten saat Seiskan lisäksi vielä iltapäivälehdet kimppuusi.

Hämmennys ja vaara olivat kadonneet saman tien.

– Ja ehdotat mitä?

Ziisus, että olisi tehnyt mieli vaan sanoa: kuolisit pois.Tässä iässä miettii turhan usein, että

sanoilla on hintansa muttei arvoa.

Joku valmentelijan kaapuun verhoutunut ammattihörhöilijä väitti kerran esityksensä päätteeksi, että niin pomot kuin asiakkaat kuin työkaverit on annettu meille zen-harjoituksena. Että niiden kautta opimme kärsivällisyyttä, ennen kaikkea itseämme kohtaan.

Ja niin meistä tulee parempia ihmisiä.

Vaan karua on tässä iässä tajuta, että harjoitukset ovat menneet ihan ohi ja olen aika sama mato kuin parikymppisenä. Fuck it, näillä mennään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 38

Uskis

En erityisesti pidä uskonnollisista ihmisistä. Poikkeuksen teki eräs kollegani, joka oli ihan siedettävä eli omalla asteikollani yli 5, mikä on todella paljon. Suurinta miinusta hän sai yksioikoisesta ja yksitasoisesta olemisestaan, jossa ei ollut kunnolla särmää, taistelua eikä vaarallisen kysymisen uhkaa. Varmaan tiedät (& jos kysyt, kenellä sitten on, vastaan: niinpä).

Hänen uskonnollisuutensa tuli selvästi lapsuudenkodista. Sanontoja kuten ”surutonta menoa” tai ”Jaakobin paini” eivät urbaanissa ympäristössä käyttäneet enää kuin seinään juosseet.

Samalla ihailin salaa hän tapaansa kannustaa kaikkia kollegoitaan, jopa ääliömäisimpiä konsultteja. Jos hänen jumalansa antoi hänelle voimaa tuollaiseen, ei se voinut olla läpensä paha, kai.

Mieleeni tulee eräs asiakaskäynti, jonne meidät oli lähetetty yhdessä. Syystä, että asiakasta saattoi (piti?) tervehtiä ”Jumalan terve”. Saatoin melko vaivattomasti lähteä tuollaiseen pelleilyyn mukaan, mutta yksin minusta ei olisi ollut siihen. Ikimaailmassa ei.

Matkalla hän hymyili tyytyväisen ihmisen hymyään, mutta koska en todennäköisesti olisi pitänyt vastauksesta, jätin miksi-kysymyksen väliin. Kysyin sitten muuta.

– Mikä tämä keissi oikeastaan on?

– Perussettiä: pedofiliaa, sodomiaa ja perheväkivaltaa. Mitä muuta voi odottaa?

Leukani ei loksahtanut koskaan mistään (ja voit olla varma, että jengi on sitä yrittänyt ja yrittää yhä), ja siksi hän sai nauraa yksin omalle vitsilleen. Myönnettävä oli kuitenkin, että hänen toisen kauden vinoshownsa yllätti minut.

– No eikä oikeesti. Iso ajatus tässä takana on laajentaa meidän toimintaa uskonnollisiin yhteisöihin, koska niillä on fyffeä ja järkyttävä tarve parantaa brändiään. Miinusta on se, että ne rakentavat mieluummin salejaan kuin brändiään eli hillo ennemmin homehtuu kuin levittyy meidän leivälle, if u know what i mean.

Kai minä nyt tiesin, en ole mikään auschberger. Kiinnostavampi oli hänen tarkkanäköinen analyysinsa.

– Ja mehän ollaan perfect match, ne ja me. Ollaan suurin piirtein yhtä konservatiivisia kummatkin eikä mitään varsinaista tarvetta uudistua kummallakaan. Ikääntyvää väkeä, jäykkää käytöstä ja kankeaa kieltä. Tämä menee varmaan ihan hyvin vaikka ei varmasti ole mikään kultakaivos.

Saavuttiin sitten salin pihaan. Juuri sillä hetkellä aurinko kultasi sopivasti heidän salinsa ulkoseinään pultatun ristin. Oliko se enne? Vai vain Kultainen vasikka 2.0?

Siitä kaffettelemaan, kotona leivottua pullaa oli tietysti tarjolla. Sitten seurakunnan überführer yritti ottaa meiltä luulot pois.

– Tulivatko saatanan syntisäkit tänne meidän rahakirstua koluamaan ja villitsemään meidän neitsyet?

Uskiskollegallani oli taito ottaa iskuja vastaan. Varhaista oppimista vai myöhemmin opeteltua mindfulness shittiä?

– Jokainen meistä tekee sitä mitä parhaiten osaa. Herra antoi, Herra otti.

– Niinpä kai, niinpä kai… Teillä oli varmaan jokin ehdotus mukana?

Tämä oli minun hetkeni.

Olin autoni kanssa aamun liikennevaloissa odotellessa koonnut niin geneerisen diasetin, että sen pohjalta saattoi puhua mitä tahansa.
Kollegani automatkalla pulputtama analyysi antoi minulle sanat.
Tuhat vuotta näitä hommia antoi minulle paitsi numerot myös iskunkestävän tavan viedä ne äärioloissakin läpi absoluuttisen pienillä katevaurioilla.

Sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Ja minä olen tuon sanan kovin ruumiillistuma ikinä.

Hykertelin itsekseni yhä, kun paluumatkalla tungin Hesen perusburgeria suuhuni ja kollegani vuodatti kehuja ylitseni.

– Olet sinä kyllä aika epeli! Äijä olisi varmaan antanut kuoropoikansa suosiolla käyttöösi! Siis jos heillä olisi poikakuoro ja olisit osannut sitä pyytää.

Tuota on vaikea enää ylittää. Mukavaa palautetta kuuntelee kuola suupielestä valuen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 37

Sisäinen motivaatio

Miltä se nyt tuntuu? Työpäivä on täynnä aivokuolleita palavereja, koti on täynnä pystyyn kuollutta parisuhdetta. Ei se aina hymyilytä eikä motivoi.

Vuosia sitten olin jonkun psykon arvioitavana. Hän sanoi minulle jotakin sellaista kuin että olen lahjakas sisäisessä motivaatiossa. Ymmärrätkö sinä, mitä se voi tarkoittaa? Minä en.

Oikeastaan työ ei ole koskaan kiinnostanut minua. Mutta ehkä motivaatio viittasi johonkin ihan muuhun. Tai mihin vaan. Mutta siis joku parhaansa yrittäminen, sitä olen yrittänyt vähentää.

Joku sanoi että se on vain turhautumista. Mutta minä tiedän, mitä se on koska tiedän, mitä haluan. Haluan olla isompi kala edes tässä pienessä lammikossa. Tai oikeastaan sekään ei ole tärkeää. Ehkä vain esitän rohkeaa. Tästä oli päästävä syömään & puhumaan.

– Tämä on selvästi merkki. Jostakin tärkeämmästä.

– Että mitenkä?

– On olemassa monenlaisia valheita. Pitäisi opetella paremmin valitsemaan, miten suojelee itseään niillä ja mihin niitä tarvitsee.

– Nyt kyllä männöö yl hilseen.

– Ei, nyt ei tarkoituskaan ymmärtää. Puhun itsekseni, selvittelen ajatuksiani. Sinun roolisi on kuunnella.

– Selevä pyy eikä mikkää riähkälintu.

Olin kiusaantunut. Jos muistia voisi hallita, elämä olisi yksinkertaisempaa. Nythän mieleen voi tulla ihan mitä vaan, kysymättä. Ajatus sisäisestä motivaatiosta sellaisena kuin se tavallisesti käsitetään on ankara, silloin kun sisäistä motivaatiota ei ole. Eikä paljon ulkoistakaan.

– Mitä sinä tekisit, jos olisit minä?

– Suapiko nyt sannoo?

– Saa.

– Lakkaisin vouhottamasta, hoetasin hommani ja lähtisin naesiin.

– Naisiin?

– Siitähän tässä tosissaan on kyse.

– Bisneksessä?

– Siinäkkii. Parempi pisnes, paremmat naeset. Ja parempaa motivaatiota kuin naeset ei sisältä löyvy.

Ei tuo riitä. Tuo on harhautus, joka kyllä motivoi ihmistä. Se toinen on meissä syvällä, mutta se ei kaikesta päätellen ollut nyt ajankohtainen.

– Mexit.

– Minne uot mänössä?

– Lähen tästä käveleskelemään. Jos vaikka lykästäisi ja näkisin uusien ajatusten synnyn.

En nähnyt. Jouduin juuri sinne, minne monet luovat ihmiset toivovat pääsevänsä: tummiin syvyyksiin. Lahjakkuus vie sinne, jos sitä on. Minulla ei ole enkä tunne montaakaan jolla on.

Kulkeissani mietin, miksi exäni ilmoitti löytäneensä itselleen naisen, ”kaikkien vätysten jälkeen”. Joskus käy niin. Ehkä meillä kaikilla oli oma uutuutemme löydettävänä, pienessä tai isossa.

Vaan miksi tällaisia päiviä edelleen kutsutaan työpäiviksi? Sinä varmaan tietäisit mutta sinulta ei kukaan kysy.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 36

Yrityskiihdyttämö

Tällä lailla päivien EI pitäisi alkaa:

– Missä meidän laatukäsikirja on?

Tällaista ei pitäisi kysyä ihmiseltä, joka on itse ollut sitä turhautuneena laatimassa. Kuin nuoruuteni tentit: istu perse ruvella, yritä kokea mielekkyyttä, väännä se loppuun kuin aamuöinen torttu ja sitten vedä se sinne minne se to-del-la-kin kuuluu.

Eli minulla ei ollut mitään käsitystä, missä meidän laatukäsikirja oli. Sen paikkakunta kiinnosti minua yhtä paljon kuin minne delfiinit kadonneet.

– Mitäs sillä?

– Oisin kattonu yhen ohjeistuksen…

– Siis minkä?

– Että mille koodille tää kahviautomaatin ykköskahvi kirjataan.

Jösses: flashback. Entisen toimarin aikaan tämä kysymys oli todellisuutta per se. Varmasti yksi syy, miksi hän on entinen toimari. Kuulin, että hän teki itsarin tai vaimo teki itsarin tai joku teki jotain, mutta ei tämä voinut ihan omasta päästäkään mennä hyvin.

Mistä muuten huomaa, että joku ajatus herättää todella isoja tunteita? Siitä, että haluaa alkaa ajatella aivan muita asioita. Niin kuin että miten #brexit oli vain vanhan britti-imperiumin kuolinkorinaa. Tai miksi Ashton Kutcher oikeastaan erosi Mia Farrowista (vai mikä se puuma nyt oli?). Äärimmäisessä tapauksessa – niin kuin nyt – päässä alkaa soida Sibelius, kylmät väreet nousevat reisistä päälaelle ja nostavat menneessään vähän isänmaallista hikeäkin pintaan.

Joku tietoisempi olisi varmaan ollut paremmin hetken hermolla. Minä sivuutin ajatteluni hengentuotteet kuin aamuöisiin ja ikäviin tuntemuksiin herättäneet kauhukuvat.

Mitä me olimme oikeastaan luoneet tuon prosessilaadunvalvonnan jälkeen? Jossa virhemarginaali läheni nollaa? Jossa parhaita käytäntöjä valvottiin ihan valloilleen päässeinä pikkupomoina? Se oli viety äärimmäisyyteen ja sitten yritetty peruuttaa, ja kaikista oli tuntunut kuin olisi juotu haaleaa, muutaman tunnin seissyttä vahvaa teetä. Tosin sellaisellakin oli suosijansa (ja suojelijansa).

Tämän haahuilun keskellä sain ilmestyksen ja draivin samanaikaisesti: aloin hahmotella uudenkarhealla työkalulla uudenlaista organisaatiota, joka perustuisi uuteen paradigmaan. Se tuntui niin hyvältä ja selkeältä, että panin sen yleiseen jakoon siltä istumalta.

Lievästi tunsin itseni kovaksi jätkäksi. Ajattelin seuraavaksi ratkaista Lähi-idän kriisin. Samalla ehkä säätää universumia vähän paremmaksi. Nostin jalat pöydälle ja nojailin niskan takana ristimiin käsiini.

Nimetöntä palautetta alkoi tulla saman tien. Pääosin positiivista (näinkö se kuuluu sanoa?), mutta aika paljon sellaista rikollista ja huonon Suomen kielen rajoilla liikkuvaa mölinää. Ja tämä oli sentään meidän intra. Onko millään oikeasti enää väliä? Ovatko virherekrytoinnit kuitenkin vaikein yksittäinen tekijä luoda todellista menestystä – tai siis estää niiden tekeminen, vaikeus? (Huomaatko, en saa enää oikeaa sanaa suustani?)

Ilmeisesti meidän ihmiset eivät olleet koskaan kuulleet sellaisista johtoajatuksista kuin kannustaminen tai myönteisyys? Tai sitten kateus tai muu persuilu oli katkaissut neurojohtimet sellaiseen lähteeseen.

Voiko ihmistä sinun mielestäsi ymmärtää? Olet niin väärässä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 35

Engagement design

Montako bisnesääsjuusual palsua korporaatiokonsultti ehtii elämänsä aikana istua? Ja katsoa niissä tyhjin silmin läppäriään tai hyvällä onnella neukkarin ikkunasta urbaania maisemaa? Nähdä elämänsä valuvan turhana pois kuin väärään suuntaan virtaava venäläinen joki?

Jos saisin itse päättää palsun aiheen, digi olisi hyvä sellainen. Sen äärellä voi puhua niin kaikesta ja laittaa äänensä kuuluviin vailla pelkoa vastuusta ja seurauksista. Sangen viihteellistä siis, jos sellaisesta tykkää.

Vt. toimari oli lukenut ajatukseni (ziisus, tätä ei oikeasti tapahdu!) ja kyhännyt matkallaan neukkariin kömpelön alustuksensa. Sitten jo intohimot roiskahtivat ulos luukuista, joita myös suiksi sanotaan.

– Digi vaatii rohkeutta, avoimuutta!

– Eniten muuttuu muutos! Uskalla uskaltaa!

– Innostu intohimoisesti! Opi virheistäsi!

– Strategia on ankaria valintoja, digi ytimeen ja valitkaa CDO!

– Rakennat itse oman tulevaisuutesi. Strategia on verbi.

– Jos yritys ei kasva, se mätänee.

– Vanhat bisnesmallit ei toimi enää! Uudistu heti, viis CAPEX:sta.

– Kannattaisi miettiä asiaa laatikon ulkopuolelta!

– Laatikon ulkopuolelta katsottuna muutos alkaa sisältä!

– Kannattaisi jalkautua asiakasrajapintaan.

– Ole se rajapinta, jonka haluat maailmassa nähdä! Ja uskalla uberisoitua.

– Data on uusi öljy!

Kun innokkaimmat olivat saaneet keuhkonsa tyhjennettyä, seurasi hetken suvantovaihe. Tosin vt. toimarin karjaisulla oli varmaan osuutta asiaan:

– Nyt jätkät saatana meette ulos merkkaamaan reviirinne!

Niin meidän maan hiljaiset insinööritkin pääsivät ääneen.

– Tänäänkin moni johtoryhmä tuijottaa datasta revittyjä raportteja. Eikä osaa tehdä mitään. Niin kuin me tässä ja nyt.

– Ei osata tai kerätään aivan väärää dataa. Monikohan hyödyntää edes aktiivirannekkeen tietoa?

– Ainakin omaa käytöstäni se on muuttanut. Nukun tunnin enemmän rannekkeen ansiosta.

– Pelillistäminen on niin 2012. Etenkin professuurin nimeksi. Ehdottaisin jotain ”engagement design”-tyyppistä, joka kestänee ajan hammasta paremmin kuin gamification.

– Pelialan kehityskaari tuntuu alkavan kaoottisesta alkukehitysvaiheesta, jossa into on tärkeämpää kuin prosessi. Jossain vaiheessa otetaan sitten entistä Nokian projektijohtajaa ja muuta pikkupomoa sinne. Mennään huonosta huonoon.

– Tietyt asiat pitää aina keksiä uudestaan. Ehkäpä sen vuoksi, että vain harva osaa ottaa opikseen muiden mokista. Siksi jotkut asiat on ensin tehtävä väärin itse, jotta ne osaa tehdä myöhemmin oikein.

– Mehän elämme dynaamisessa ja vuorovaikutteisessa maailmassa, jossa erilaisia toisiinsa vaikuttavia muuttujia on paljon. Jokaisen johtajan tehtävänä on johtaa organisaatiotaan tässä jatkuvassa muutosmyllerryksessä. Tämän logiikan mukaan kaikkia johtajia pitäisi siis nimittää muutosjohtajiksi!

Ymmärrätkö sinäkin nyt, mikä on digi?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 34

Tuhannen ja yhden tytön tärinät

Loman jälkeen asioita katselee hetken tuorein silmin: jotkut naiset vaan ovat todella tyhmiä. Se ei tarkoita, etteivät he olisi älykkäitä vaan sitä, että he tyhmyyttään osallistavat itsensä juttuihin, joihin heidän ei todellakaan pitäisi. Tutkimattomia ovat mielen tiet, sanotaan, eikä ihan turhaan.

Tällaiset naiset ovat ylityöllistettyjä.

Heidän stressiään ei paranna mindfulness.
Heidän kahdeksaa projektiaan ei vaan voi delegoida muille.
Heidän inboxiaan ei tyhjennä kaivinkonekaan.

Minun onneni on, että he harvoin tulevat kysymään, voisinko auttaa heitä. Muut kyllä kärsivät heistä, tosin kukaan ei enempää kuin he itse. Tästä setupista seuraa usein ikävyyksiä, niin kuin tänään:

– Minulla on ongelma.

– Anna kuulua.

– Se on vaikea.

– Anna silti.

(Itkunsekaista huokailua ja ärsyttävää ininää.)

Tällaisia tyyppejä meillä on töissä – onko hurraamista? Omat huokauspointtini ilman poweria:

Voi naisia, jotka jäävät tytöiksi.
Naisia, joille kukaan missään milloinkaan ei paljastanut, että heillä voisi olla oma tahtokin ja se voisi ilmetä muutenkin kuin veitsen kääntelynä omissa haavoissa.
Sääliksi kävisi, ellei niiden kanssa olisi pakko tulla joka päivä toimeen.

Neukkarissa ne olivat Suuria Hiljaisia. Sukupolvien ketju – jos sinulla on tissit, ei sanottavasi voi olla mitään vakavasti otettavaa – auttoi jo pienenä hiljentämään heidät. Kenenkään ei tarvinnut sen eteen erikseen ponnistella.

Pikemmin päinvastoin: aina kun joku tuli koeajalla kokeilemaan rajojaan, muut siskot pitivät huolen siitä, ettei se toistunut. Kuin enemmistökanat olisivat nokkineet joukosta eristetyn silmät. Ja koeaikakin oli sanan monessa merkityksessä saman tien ohi.

Näyttää siltä, että nainen on helppo murskata. On kolme asetta ylitse muiden:

Ikä
Painoindeksi
Refleksit (tästä ehkä myöhemmin)

Siksi ilmassa lentää kaikenlaisia latteuksia:

Ikä on vain numero.
Tärkeintä on sisäinen kauneus.

Jos lauseet olisivat uskottavia, niitä ei tarvittaisi. Naisen itsetunnon voi säikäyttää katsomalla oudosti. Sen voi romuttaa sanomalla pahasti. Homma kaatuu tällaisiin asioihin, joita kaltaiseni sepporädyt eivät edes noteeraa. Naisen itse-epäilykseen käyttämällä energialla pyöritettäisiin pelkästään Suomessa noin tuhatta tuulivoimalaa. Missä on meidän oma @tarutujunen tai edes @kirsipiha? Tätä naiskysymystä oli pakko puida lounaalla:

– Taidat oikeasti tykätä naisista?

– Joopa kyllä, mukaviahan nuo ovat. Enimmältiin.

– Myös tuolla ofisissa?

– Noh, avuttommii tyttölöetä, jotka kaepaa sankaria pellastammaa. Sehä soppii miulle, ja mualima on tuas tasapaenosa.

Kuka minä olen eri mieltä olemaan?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 33

Twitter-huuma

Vt. toimari oli vielä vauhdissa, mutta kohta kesä olisi ohi ja ideat kadottaneet voimansa kuin loittoneva aurinko. Niin se on, impulsiiviset ideat ovat päiväperhoja elon yöpakkasissa.

– Seuraavat ajat keskityt Twitterin hulluun mutta kiehtovaan maailmaan.

– Emmekö voisi vain mennä sinne Internettiin ja tehdä siellä jotakin kivaa?

– Ei, kyllä meidänkin täytyy olla tässä.. kehityksessä mukana.

– Ja sinulla on selkeä visio, että miksi?

– Ei, tämä on kokeilukulttuuria. Ja muistatkin, ettet omin luvin postaa sinne mitään!

Mitä muuta alamainen tekee kuin työtä käskettyä? Ihan syvältä. Toisaalta: helppoa kuin heinäseiväs ja rentoa kuin reumatismi, riimittelin eli aloitin psyykkaamiseni.

Ensiksi visualisoin vt. toimarin kaikkiin tuntemiini viiteen hardcore SM-asentoon.
Toiseksi tein itelleni kolmen biisin energisoivan soittolistan ja tein niistä luupin:
- Repoman (Iggy Pop)
- Että mitähän vittua (Sanni)
- Eye of the Tiger (Survivor)
Kolmanneksi aloin seurata @lindaliukas:ta ja hänen kaltaisiaan ja niiden kavereita. Klik, klik ja klik ja niin minulla oli tuota pikaa 500 tyyppiä seurannassa.

Ehdin olla tunnin twitterissä kun aloin jo olla vähän kallella kypärin. Järkytykseni voisi ehkä tiivistää seuraavaan kolmeen havaintoon. Onko Twitter oikeasti muuta kuin

Kuolleiden, puhkikierrätettyjen ja itsestään selvien lainausten hautuumaa? Kenen tahansa suuhun on pantu mitä tahansa – vieläpä saman lauseen ovat näemmä ottaneet suihin monet tyypit! Planeetan top3 näytti olevan seuraava:
- Don’t ever ever ever give up.
- Be yourself; everyone else is already taken.
- Kulttuuri syö #strategian aamupalaksi.
Kauheata kehuskelua tavoitteilla, vaikka jokainen tietää, että kannattaa pikemmin tehdä kuin tavoitella, saati puhua siitä. Lisänä vaivaannuttava itsekehu omasta ahkeruudesta, viideltä aamulla jo menossa ties minne ja yöhön asti vielä hiotaan pressuja ihan kuin ei olisi oikeaa tekemistä.
”Huomenta.” ”Join aamulla huonoa kahvia.” ”Rakastan mun duunikavereita jo matkalla töihin.” Henkilökohtaiset paljastukset keräävät sydämiä. Onko se sitä aitoutta, josta täälläkin meuhkataan?

Kylmästä hiestäni minut herätti kysymys: mitä voisin raportoida tästä? Ja sitten kylmä hikikin kylmeni: mitä sellaista, joka ei vt:n todella ennalta arvaamattomassa mielessä kääntyisi siihen, että seuraava toimeksianto seuraa immediately.

Ehkä kuitenkin keskittyisin siihen, että sharing is caring (vaikka itsensä nostaminen onkin Twitterin todellista itsehoitoa) ja osa ihmisistä on jo oppinut sisällöillä viestimisen ja keskustelemisen alkeet (vaikka agendat eivätkään läheskään aina kestä päivänvaloa). Ja että tämän homman voisi vailla huolenhäivää siirtää jollekin harjoittelijalle – olisiko hyvä?

Ja mitähän tästä oikeasti seuraa: Tinder vai LinkedIn, kas siinä pulma.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 32

Kukoistus

Olen aina pitänyt loppukeväästä, jolloin kaikki kukoistus on juuri tulossa eikä mikään ole vielä valmista. On vain juuri tuleva hetki, juhlava tila ja tuo vihreän kutsuva vaaleus.

Loppukesä tarkoittaa puolestaan sitä, että vt. toimari on todella innoissaan omista ideoistaan, joita sanoo saaneensa tusinoittain mökkilaiturilla maatessaan. Mikä väri tämä olisi? Veriruskea?

– Meidän organisaatioon on saatava enemmän kukoistuksen kulttuuria! Kyllä, juuri sitä! Juuri tuo sana tuli minuun kuin ilmestys, kun katsoin poutapilvien lipuvan taivaalla silmieni edessä. Lipuivat pois kuin turhat ajatukset ja jäljelle jää vain luomisen ydin…

Oliko vähän keinotekoinen, päälle liimattu, irrallinen? Kyllä oli. Yhtä paljon kuin vt. oli päättäväinen ja halusi sauhuta tätä. Siis tietenkään tajuamatta, näkemättä miten kukoistuksella voisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mitä meillä on ollut, on ja koskaan on.

– Me tarvitsemme rakenteellisia muutoksia. Sillä tarkoitan, että tarvitsemme mahdollistavia rakenteita ja olosuhteita, jotka tukevat vapautta ja vastuullista omavaltaisuutta. Se on dynaamisuutta, kasvua ja osaamisen soveltamista ja tilaisuuksiin tarttumista!

Herättää erikoisia tuntemuksia, kun joku on niin kadoksissa omassa innostumisessaan. Lähinnä jotakin hämmennyksen ja naurettavuuden välimaastoissa. Me olemme ankaran standardoitu ja prosessijohdettu organisaatio, jossa oma ajattelu ja päätösvalta on supistettu minimiin. Tämä olisi kulttuurivallankumous ihan alkuperäisessä toteutuksessaan: väkivaltainen, tuhoava ja turha. Onneksi vt:ltä puuttuivat kaaderit.

– Tietenkään emme voi muuttaa kaikkea hetkessä vaan lähdemme rakentamaan tätä vähitellen, kokeilemalla ja – yhdessä!

Harmillista, ettei organisaatiossamme ollut koskaan kokeiltu mitään. Ei ollut uskallettu eikä tarvittu, koska kaikki oli rakennettu varman päälle ja varmistettu ja sillä oli luotu menestys, jota oli vain vähän säädetty nämä vuosikymmenet. Itsenäisiä ihmisiä ei haluttu eikä palkattu. Me olimme vakaa, normaali ja juuri sellainen, johon saattoi luottaa missä tahansa olosuhteissa. Paitsi muuttuvissa.

– Me vastaamme orgaanisesti ennalta määrittelemättömiin tilaisuuksiin ja siihen, mikä meitä ikinä kohtaa. Mitä me erityisesti haemme, on ruohonjuurikukoistus kaiken aiemman turvallisuushakuisuuden sijasta.

Tämä halu muuttaa jotakin kertakaikkisesti ja suoraviivaisesti ottamatta todellisuutta huomioon oli tietenkin orgaanisuuden täydellinen vastakohta. Tähän tarvittiin vielä viimeinen niitti.

– Sosiaalinen tulos on seurausta uuden puolesta taistelemisesta varsinkin hyvinä aikoina.

Suomeksi tämä tarkoitti, että muutoksen hakeminen oli huuruista unelmointia, jonka tarkoitus oli luoda illuusio paremmasta. Kukaan ei ollut valmis luopumaan, päästämään irti ja siten muuttamaan mitään. Ei, koska kaikki oli hyvin.

Inspiraatiopuheen jälkeen jatkaisimme töitämme niin kuin aina ennenkin. Ja me kaksi lähdimme lounaalle. Haikeissa tunnelmissa, sillä vt:n inspiraatiot saivat minut tajuamaan selvemmin, mistä kaikesta olimme paitsi.

– Miten sinä kukoistaisit?

– Jospa minnuu hoiettais ko ruusutarhoo.

– Kuinkas sinua pitäisi hoitaa?

– Kasvoo pittäis antoo. Ja rakkauvella kohella.

– Mikäs estää?

– Kylläpä sen jokapoeka tietääpi: eipä ne kiinalaistyttölöie jalakkaan siottuna kasvanna.

Minua kuristi. Siihen olin kyllä tottunut.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 31

Kalastamassa

Mikä on ehkä pahinta maailmassa? Lomalta palannut vt. toimari, joka ”suorastaan pursuaa mahtavia ideoita”.

Silti ihmettelen: mistä tällaiset ideat tulevat? Että meidän piti saada B2C –asiakkaita, ja erityisesti nuoria asiakkaita. No, itse en olisi tätä keksinyt.

Paikalle oli faksattu guru, jonka sanottiin olevan next season. Te tiedätte, mitä se on, jos on osunut kohdalle.

– Tämä on helppoa: me olemme nopeammin siellä, missä uusi syntyy. Jopa ennen kuin kukaan edes näkee sitä.

Tällaisella street wise –lähestymisellä yritettiin houkutella varhaisteinejä osteskelemaan surkeita riepuja 80-luvulla. Yritettiinkö edelleen.

– Eli meidän täytyy jalkauttaa nuoret kadulle, näkemään asioita.

Helpotus tässä: meitä keski-ikäisiä tämä ei koske.
Ankeus siinä: me joutuisimme kuuntelemaan keskenkasvuisia, äkillisen egobuustin kokeneita nuoria ihmisiä, jotka luulisivat voivansa komennella meitä.
Ja synkin pilvi: sen työn tekisimme me.

– Nuorennusleikkaus! innosti vt. toimari meitä.

Miten pihalla ihminen voi olla? Mentiin selvästi epäuskottavuuden tuolla puolen. Miten hallitus on voinut siunata mitään tällaista? Epätoivoa? Alzheimeria? Kuolemanpelkoa? Vai: oliko siunannut..?

– Me olemme taas cool!

Ei ollut kaukana, että vt. olisi taputtanut käsiään. Nuoret lähetettiin kadulle, tiukimmat phonekamerat taskussa ja vapaat kädet. Silti nämä olivat kuin pullonpyöritysbileet.

En uskonut, että tämä veisi meitä umpikujia etäämmäs. Olin melkein oikeassa. 4000 kuvan joukosta löytyi yksi kuva. Mutta se riitti. (Todella moni kuvitteli, että selfieillä mentäisiin, vaikkei niillä saa myytyä edes vessaharjaa.)

Sitten paljastui vision seuraava taso. Nuorille suunnattua konsultaatiota, kuka olisi uskonut:

Puhuminen on in.
Sparraaminen rocks.
Reflektoiminen on tarkoitus.

Kuva-taiteilija otti kaiken irti kuvasta ja sitten se pantiin jakoon, huomaamatta. Kukaan ei tiennyt, miten uskottavaa tämä laskelmoitu sattumanvaraisuus on.

Vt. toimari otti itselleen game facen ja oli valmiina kuulustelemaan meitä. Ehkä hän näki mielessään neukkarin ja sen seinille munakennot ja täydellisen akustiikan.

– Kysyn, mitä meininki! (Taustalle piti kuvitella sähkökitara.)

Meille riitti kattaukseksi hämmennys ja se tosiasia, ettei kuvasta saanut mitään selvää. Se oli rakeinen ja esitti jotakin symbolia. Meidän logo hajotettuna ja uudelleen kasattuna? Vai sittenkin Mäkkärin logo yhdistettynä musulmaanien puolikuuhun?

– Smokin’ hot, guys?

Ei taide oikeastaan ole vaikeaa. Se on tasapainoilua selkeän viestin ja mielikuvitukselle tilan jättämisen välillä. Tässä oli kyse siitä, mitä kutsuttiin pattern recognitioniksi. Se piti pystyä tunnistamaan ja mieluiten alitajuisesti, ja kuvitella, että itse oli luonut sen – ja kukaan muu ei. Siis ehdottoman murrosikäinen tunne ja kokemus, erottuva ja ylittämätön.

Miltä tuntuu osallistua huijaukseen? Tietoisesti luoda toisille kokemus, jota he luulevat aidoksi. Nämä ovat kohtia, joissa koen olevani pohjimmiltani kauhean hyvä ihminen, ehkä ihan liian hyvä tähän meidän firmaan. (Tätä te ette kuulleet minulta.)

Miten siinä kävi? Joku tubettaja ”löysi” kuvan ja puhui kaiken päälle, selvästi ylpeänä ensimmäisyydestään ja samalla coolisti siitä pidättäytyen. Seuraavien olikin oltava avoimesti innostuneita, jotta saivat tohinallaan tuhansia katsojia.

Seuraavaksi tulivat twiittaajat, sitten bloggarit (nämä kaksi kyllä limittäin) ja sitten YLE ja uutiset ja ajankohtaisohjelmat. Siinä vaiheessa juttu oli edennyt jo välitunneille ja – tämä täytyy myöntää – varhaisteinit olivat kekseliäitä. Pop-up kioskit jakoivat puhevaltaa.

Tässä vaiheessa – vision viimeinen taso – meidän koneisto oli valmis myymään kokonaispaketin sote-uudistuksen kylkeen. Kaikki rakastivat yksityistä toimijaa, joka vastasi yhteiskunnalliseen tarpeeseen ja siihen huutoon, joka

syntyi suurten ikäluokkien varastamasta tulevaisuudesta
nuorten pahoinvoinnista
syrjäytymisestä.

Tämä oli cross over mutta samalla spin-off, onneksi. Saivat muut sitten huseerata tässä, eikä minun nimeäni edes mainittu. Uni saattoi jatkua. Ja muista erillään. Oli tämä kuitenkin parempi kuin lomaltapaluuraha.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty