Bisnestarinoita 50

Minne mennä tänään, Pertti?

Palasin töihin minilomaltani, jonka sisällöstä sinäkään et oikeasti halua tietää mitään. Voit halutessasi arvailla, oliko sitä ja mitä sitten. Tuskin haluat koska en minäkään.

Vt. toimari oli järjestänyt yllätyksen. Tosin: onko se yllätys, jos siitä on saanut muutama päivä aiemmin ennakkovaroituksen? Yllätys oli tämä: hän oli lapioinut neukkariin myös Väinön ja Pertin (outoa). Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että koko loma oli syyllisyysansa, josta (vai minusta?) revittiin nyt kaikki irti. Tietenkin & olkoon sitten niin.

– Oukkei! Tulevaisuudesta on kyse. Mikä on nyt käänteentekevää?

– Kaipaatko jotakin muutakin kuin lobotomiaviihdettä, mitä nykyhetken ennustamista on tullut?

Väinö oli iskussa, X-factor-pisteitä hänelle.

Voisi melkein kuvitella, että hänellä ja vt:llä oli ollut suhde, josta kumpikaan ei pääse eroon ja siksi he räksyttävät talutushihnaa, kiskoivat sitä kumpikin vuorollaan.

– Tarkoitan sitä, että haluamme lyhentää sitä aikaväliä, joka tavallisesti – siis kilpailijoilla – menee oppimiseen ja sattumien tuomiin mahdollisuuksiin. Eli perussettiä: oikeaan aikaan liikkeellä olemista ja konseptin uudistamista.

Mitä tuohon sanoa? Tämä oli

ääneen sanottu itsestään selvyys, josta oli mahdotonta ponnistaa eteenpäin.
niin sanottu palaverien hauta: ihmiset lämmittelevät oman äänensä hehkussa ja jättävät muut palelemaan.
videonauhuri, joka jää pyörimään kuin filmikela.

– Miksi me emme vapauta aukioloaikoja, kun kaupatkin tekivät niin? Siis jos jotakin uutta on pakko keksiä. Meillähän on eri vuorokausirytmissä eläviä konsultteja, eikä asiakkaidenkaan tarpeet kysy aikaa. Porrastetaan työajat ja mennään on-demand-systeemin suuntaan.

Ei Väinö ollut tyhmä mutta en sanoisi häntä viisaaksikaan.

Hän oli käytännön ihminen. Tiedät kyllä: kaupan kautta kotiin, koiraa ulkoiluttamaan. Ja sitten: aiemmin iltauutiset, nykyisin Facebookin kärpäsvideot. Tuollaisesta elämästä syntyy nokkelia latteuksia, mikä usein riittää mainiosti.

– Mitäs muut? Millaisia kehityspolkuja te tällaisessa näette?

– Viisas yritys ei sido tämän päivän suunnitelmaansa liian pitkän aikavälin visioon… Ja toisaalta on osattava tarttua alhaalla löyhästi roikkuviin hedelmiin. Ja niitä ei näe, jos katse on kaukaisuudessa.

– Olen samaa mieltä. Yhtäältä tarvitaan toteuttamiseen tarvittavat pääomat, jotka luodaan nyt. Toisaalta on löydettävä liiketoiminnan suunnittelussa pimeitä kulmia, joita muut eivät näe.

– Oletko sinä opportunisti?

Minusta kysymys oli väärä. Jokainen on opportunisti!

Oikea kysymys kuului, miksei Pertti sanonut mitään.

Katsoin Perttiin ja hän näytti olevan poissa ja paikalla samaan aikaan. Se ei ole ihan itsestään selvä kyky. Se voisi olla harjoiteltu, mutta Pertti oli luonnonlahjakkuus.

Palaveri jatkui, videonauhuri hidastui, otin Pertistä mallia. Väinö ja vt. toimari sopivat jatkoaskelista. Siitä, miten tehdään rohkaiseva video, joka kokoaa joukot yhteen kuin leirinuotion ääreen. Jakamaan kokemuksiaan, sitoutumaan strategiaan ja väistämättömiin muutoksiin. Kuulemaan ääniä.

Toisin sanoen: tottelemaan. Siksi aloin olla niin väsynyt. Tähän jatkuvaan lomalta palaamiseen ja siihen, etten ehkä olekaan niin hauska kuin ennen.

Yhtenä iltana näin voi kuitenkin käydä. Kaikkihan me ollaan vaan ihmisiä paitsi Pertti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 49

Katkolla

Kävellessäni aamuisin töihin mielessäni oli alkanut pyöriä lause: ”Kun en tiennyt minne menisin, menin töihin.”

Arki jatkui turhankin normaalisti, mutta tiesin tästä sisäisestä äänestä, että se oli ennakkovaroitus, etiäinen, sielun kuplamuovi. Jokin oli lopussa, en vain tiennyt mikä. Uskoin kyllä, että se minulle kerrottaisiin. Ja näin:

– Tules tänne, asioita.

– Siis minäkö?

– Oliko täällä tähän aikaan muita?!! Villasukkaa toisen eteen kuin olisi jo!

Vt. toimari oli karulla tavallaan aina vauhdissa. Väärin tai oikein.

– Joko panit siihen Six Sigma -tiimiin vauhtia?

– Kyllä.

– Joko suitsit Jorman yhden miehen sodan?

– Kyllä.

– Pystyykö se Annukan sijainen hoitamaan sen Softin yksin?

– Kyllä.

– Oliko sinulla keskeneräisiä projekteja?

– Kyl.. ei.

Vt. toimarin kasvoille levisi hymy, joka muistutti minua Suomen ainoasta euroviisuvoitosta: naamioita. Hän oli nainen, johon miehet tunsivat vetoa, koska heidän homofobiset tunteensa kääntyivät tämän naaraan edessä vastakohdikseen. Jos jotakin elämä on opettanut niin sen, että

mieli on yksinkertainen kuin Picasson myöhäistuotannon veistokset.

– Olet sinä aika veijari mieheksi. Siksi sinun on aika pitää tauko, muutama päivä. Tee mitä haluat eikä sinun tarvitse olla edes tavoitettavissa. Me sinnittelemme täällä siihen asti ja saamme parhaat asetuksesi käyttöön, kun olet valmis palaamaan.

Hymyilin kiitollisena, koska niin kuului tehdä. Mielessäni sinkoili kuitenkin ajatus jos toinenkin.

Onko tämä ansa eli viimeinen todellinen este fuduille oli ylitetty?
Onko tämä ansaittu voitto, jonka innoittamana saan parempia duuneja/paremman duunipaikan?
Onko tämä unta eli kohta herään siihen, että saan avarista naamaani?

Näissä tunnelmissa poistuin vt. toimarin kuutiosta, otin salkkuni ja kävelin vastavirtaan töihin raahustavia kollegoitani. Tältä tuntuu olla työtön ja ei kuitenkaan. Ainakaan vielä.

Onneksi alkoholin tarjoilu oli vapautettu ajasta ja paikasta, ja sain ensimmäisen KTM:n eteeni saman tien, kun astuin kapakkaan sisään. Koska nimeni on Art, se menee kapakkaan.

Milloin oikeasti nauratan itseni kuoliaaksi?

Uskollisista uskollisin ystäväni istui jo paikalla. Varhainen mutta yhtä nestemäinen ”puoliseiskanbrunssi”. Tähän minut oli luotu. Elämä oli yksinkertaista eikä kuitenkaan.

– Mitä sinä täällä?

– Liukuma.

– Oikeasti?

– Ei.

– Onko joku muukin löytänyt kykysi?

– Ehkä.

– Mistä nämä lyhyet sanat – oletko taas lukenut plokia?

– Ei kun tämäpä on miun vastaakseni sille humpalle, jota tulvii joka tuutista. Oon vaitelias, koskapa ilimastonmuutos.

Sanotaan, että pidä ystävät lähellä ja viholliset lähempänä. En tiedä. Minusta tämä on sitä, että tarvitsemme ystäviä sellaisina kuin ne ansaitsemme.

He ovat vastaus kysymyksiin, joita emme ole vielä uskaltaneet esittää.

Miksei minusta yhtään tuntunut siltä, että olisin vapaalla pari päivää? Kyse ei ollut yllätyksen tuomasta tottumattomuudesta tai sopeutumisen hitaudesta. Se oli sitä, että halusin olla jossain muualla tai joku muu. Lainassa, koska konsulttikin on ei-lineaarinen olento.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 48

Saunailta

Joskus juñorikonsulttina kuulin, että virmassa oli vietetty saunailtaa kerran kuussa. Kuten kaikki asiat, tämäkin oli aikanaan degeneroitunut ja unohtunut. Nyt vt. toimari toimettomuutensa eli muun tekemisen puutteen keskellä oli päättänyt uudistaa perinteen.

Vaikkei vt. ollut siunattu suurella järjellä, ei se sitä tarkoita, että hän olisi välttämättä järjetön. Mutta se, ettei ehdotettu sekasauna toteutuisi ennen kuin hänen kylmenneen ruumiinsa ylitse, sai minut heti miettimään tapoja nirhata hänet. Keksin monta.

Maltillisistakin saunajuomista saattoi päätellä, että virmalla meni edelleen taloudellisesti hyvin.

Muu hyvinvointi tarvitsisi toisenlaisen konsultin selittämään.

Istuttiin sitten saunassa. Ihmiset, joita konsultitkin periaatteessa ovat, voidaan jakaa partaveitsellä kahteen ryhmään. Niihin, jotka puhuvat työasioita saunassakin ja niihin, jotka eivät puhu työasioita(kaan).

– Maa, vesi, tuli, ilma – siinä on kaiken konsulttityön perusta.

– Pitäisikö käsittää ennen kuin voi jalkauttaa?

– Kenestä te puhutte?

Jos joku luulee, että ilta toisi viisauden, ei tiedä, millainen on konsultin sielunelämä. Mitä kauemmin konsultti on samassa tilassa samojen ihmisten kanssa, sitä epäluuloisemmaksi konsultti tulee. Tämä tapahtuu automaattisesti, se on refleksi, jonka koulutus ja taistelukokemus kentällä tuottavat. Siksi kaikki vähitellen hiljeni, ihmiset eristäytyivät toisistaan ja olivat kuin eivät olisikaan.

Mutta kaikkea hallitsee valppaus kuin syysillan tihenevä tunnelma.

Näin jäin yksin saunaan. Hiukopalana toimineet cheddarjalopeenot (kitupiikki vt!) olivat keränneet niin paljon ylimääräistä ilmaa vatsaani, että oloni oli tukala. Mutta välittömästi kun ajattelinkin helpottaa oloani, kuulin pääni sisällä äitini äänen:

– Saunassa ollaan kuin kirkossa.

Jouduin vedenjakajalle, tunsin sen. Oliko aika itsenäistyä äitini sisäisestä vallasta? Vai jatkaa äitini viisauksien valossa tämän maallisen polkuni tallaamista?

Ennen kuin tietoinen päätökseni ehti mukaan, oli Nagasagin varjoonsa jättävä kaasupilvi täyttänyt saunan. Jäädäkö miehekkäästi saunaan vai paeta? Vastaus oli hihittely tyhjässä saunassa, kun tajusin äitini jääneen pierun varjoon. Vanhaksi tuleminen on pelottavaa: milloin tahansa alkoholi & yksinäisyys voi syöstä reunan yli.

Olin vapautunut elämään miehisyyttäni & vaarana vain järkeni menettäminen.

Nyt oli osattava päättää, mitä tällä uudella mahdollisuudellani tekisin. Samassa tiesin vastauksen kuin aikoinaan J. Kuoppamäki: punainen ja keltainen.

Kaikki jäljelle (jälkeen?) jääneet istuivat kattoterassilla, josta oli upea näköala kaupungin ylle.

– Kuulkaas, veljet!

He katsoivat minuun kuin vähä-älyiseen, mikä kertoi enemmän heistä kuin minusta.

– Meillä on uusi tehtävä! On uskallettava olla tasapäinen.

He katsoivat toisiinsa, mikä kertoi heistä enemmän kuin minusta.

– Mutta sitähän me olemme jo!

– Eieieiei! Emme ole. On uskallettava mennä sinne, missä ei ole enää kilpailua eikä kukaan ole toista parempi.

Se tunne kun ei itsekään usko puhuvansa sitä, mitä puhuu.

Puhuu vastoin kaikkea sitä, miten on koko ikänsä ja uransa toiminut. Tajusin hurmahenkisyyteni: se johtui syvästä kiihtymyksen tilasta, mikä puolestaan johtui Suuresta Vapautumisesta.

Olin vapaampi luopumaan egostani kuin tiesinkään olevani.

– Tämä on oikeutettua uskoa siihen, että parhaiten autamme ihmisiä sillä, että lakkaamme puolustautumasta muulla kuin avoimuudella ja nykyaikaisella myötätunnolla. On totuuden hetki ja me saamme todistaa sitä.

Näin että he lähestyivät minua, kuin ottaakseen kiinni vaarallisen mielipuolen.

Mutta minä näin valon. Ja se valo tuli pimeydestä. Olin Jerry MacGyverin inkarnaatio. Visioni kertoi, että saisin matkalle mukaani hr-osaston yksinhuoltajan, Kaijan, vaikka kaikki muut nousisivat minua vastaan.

Visiota kohti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 47

Mies maaseudun tulevaisuudesta

Ihmisillä on todella epämääräisiä mielikuvia asioista ylipäätään. Riipaisevimmat ovat kuitenkin mielikuvat konsultin työstä. Kuulkaa kun sanon: ei tämä ole ollenkaan tätä.

Sitten on toinen joukko – ja niitä löytyy siis meidän omasta joukosta! – jotka kuvittelevat, että pahinta, mitä konsultille voi tapahtua, on joutua jonnekin Kihniöön hoitaamaan #sotehommat. Omituista ajattelua, sanoisi jo @MikaelJungnerkin, vaikkei kukaan edes kysynyt häneltä. Ei se kuulkaa mene ollenkaan niin.

Sillä: pahinta on joutua konsultoimaan #kokosuomiasutettuna projektia paikan päällä, siis

jossakin kokosuomessa, kaukana kaikesta.

Pakatussa autossa, juurevien isäntämiesten ympäröimänä, rasismikin tuntui luonnolliselta ja jopa oikealta (#eiku). Autiot tuvat, hylätyt pihat tulivat tutuksi, kun ajettiin maalaismaasturilla pitkin pitäjiä ja vaatimattomampia tekoselkosia.

– Eipä se Rönttös-Untokaan jaksanna loppuviimmeks tuota pihhaansa hoetoo…

Viidensadan rönttösunton pihan jälkeen empaattisimmankin vihermoikun myötätunnon voima alkoi olla käytetty ja mieleen kohosi tutuksi tulleita ajatuksia siitä, miten

Kepu pettää aina(kin)
Kuka tämän maksaa?
Darvinismin voima on sen luonnollisuudessa.

Matkailu avartaa mutta lähinnä siihen suuntaan, että olin päivän kiertoajelun päättyessä ihan rikkilyijypoikki ja kaipasin majapaikan aulabaariin taittamaan stressin pahinta terää. Yhtäkkiä aloin ymmärtää kaikkia niitä, jotka joutuvat matkustamaan ja dokaamaan. Harmi, ettei tiukinkaan tieteellinen tutkimus (tai edes se, mitä tieteellisyydesta on jäljellä) pysty erottamaan, kumpi näistä on muna ja kumpi kana.

Laittaisin viimeiset bitcoinini kanan puolesta, mutta veikkaamiseksi menee.

Jotkut ihmiset nostalgoivat syntymäkokemuksillaan syrjäkylillä. Joillekin taas tällainen syksy on aihe nautinnolliseen haikeuteen: kaksi vanhaa varista lentää harmaan peltomaiseman unhoon… Ja kliimaksina:

Mukaansa ei mua ottaneet ne maihin kaukaisiin.

Saa siivettömät tyytyä maan kylmiin kahleisiin.*

Tuo kaikki oli minulle niin vierasta, niin kammottavaa ja niin rumaa, etten paniikissani enää tiennyt, hengittääkö sisään vai ulos.

Sitten sain ensimmäisen GT:n nenäni alle ja olin äkkiä kuin viininmaistajaisissa. Mutta vasta kun Se Lämmin Tunne hulahti lävitseni nesteen valuessa jonnekin sieluni syvyyteen, katseeni alkoi kiertää baaria ympäri.

On ehkä liioittelua väittää kierrättävänsä katsettaan kahdessa neliössä, mutta ajelusta & jykevistä maailmanselityksistä jäykistynyt niska otti senkin haasteena. Pääni oli valmiiksi sekaisin toimeksiannon ja isäntien maailmankuvan välisestä galaktisesta kuilusta.

Vain rakkaus voi sovittaa jotakin näin sovittamatonta.

Universumi on minun vastaukseni, ajattelin, kun huomasin, ettei baarissa ollut lisäkseni kuin yksi sielu, nainen, selvästi yksinäinen hänkin. Siinä on emäntä = tässä on sulhanen = tämä tapahtuu oikeasti, kalkuloin. Ehkä tämä reissu ei ollutkaan pelkkä horrorkehärata.

– Joisitko jotain?

– Juon jo.

– Joisitko lisää?

– Siihen suuntaan.

Mitäs sitä turhia ”läyryämmää” (kyllä, natiivikieli 100 % hallussa!). Istuttiin siinä ja kallistettiin niskaa juoman edeltä. Mielessä alkoi risteillä ajatuksia siitä, mitä teinikännistä voi parhaimmillaan seurata. Ehkä parasta siinä on se, ettei kukaan oikeastaan muista tapahtuneesta mitään. Tai muistikuvat ovat niin ristiriitaisia, ettei uskonpuhdistuskaan selviäsi niistä.

– Milläs voitolla yöhön?

– Ans kattoo ny.

Vaikeasti tavoiteltava on harvoin tavoittelemisen arvoinen.

Mutta ei tässä nyt oikein raudassa löydy.

– Sun lua vai mun?

– Vie mut.

Joku viisas sen sanoi aikoinaan: ”Ehkä parasta on se, ettei kukaan oikeastaan muista tapahtuneesta mitään.” Huomasin, että uskoni maaseutuun oli vahvistunut.

*Syyspihlajan alla (Koskimaa-Virmajoki)

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 46

Pilvee!

Tyyppi nojasi työtuolissaan taaksepäin ja otti kasvoilleen itsetyytyväisen hymyn.

– Kato, meillä on kaikki nykyisin klaudissa.

Rajua, man? Totta kai kaikenlaista osaa jo päätellä siitä, että neukkarin sijasta tapaamme herrasmiehen kämäsessä työhuoneessa. Ettäkö jotakin vähän niin kuin henkilökohtaisempaa ja siksi tärkeämpää ilmassa? Tokkopa. Jos sinulla on tarve osoittaa halveksuntaasi ja ylemmyyttäsi, löydät sille ihan varmasti tilaisuuksia. Ellei, voit levollisin mielin jatkaa matkaasi lähtöruudun kautta. Yritin ajatella, että tyyppi oli nuori ja oppisi vielä. Mutta tiesin pettäväni itseäni, sillä olin nähnyt hänen kaltaistensa kasvavan, ei mihinkään.

– Sen takii me ei tarvita sillai kato mitää muit storitsei, koska me vaan vedetään pilvee kaikki päivät, hahahahah!

Myyjän tehtävä on nauraa asiakkaan huonoille vitseille

kuin teinityttö poikaystävän tai kelpo vanhanajan vaimo puolisonsa vitseille. Sain puristettua esiin mairean hymyn, jota tuo omaan napanöyhtäänsä sekaantunut ihmispolo ei edes huomannut.

Parasta tässä oli tietysti se, etten ollut kauppaamassa hänelle järjestelmiä vaan hänen pomonsa pyynnöstä isohkoa koulutuspakettia.

Miten sinä lopputuloksen kannalta parhaalla mahdollisilla tavalla kertoisit tällaiselle suurimmalle älykölle sitten von Wrightin, että hän luuli sinua edelliseksi tai seuraavaksi palveluntarjoajaksi? Että hän oli erehtynyt?

Että hän oli muutenkin idiootti?

Jotkut luulevat et konsultin hommat ovat helppoja ja rahat vaan kääräistään aika tyhjästä. No, niin se toisaalta onkin, mutta kyllä tällaisia aika hikisiä tilanteita tulee vastaan aika ajoin. Että joutuu oikeasti ponnistelemaan eikä voikaan ratkaista kaikkea verellä ja raudalla.

– No mutta sehän on hienoa, että teidän järjestelmänne toimivat, sillä niin ei todellakaan voi sanoa minun muiden asiakkaiden vastaavista.

Sain hänen huomionsa hetkeksi. Erinomaista.

– Ja sitten jos ajatellaan, että ihmiset kuitenkin eivät ole vain järjestelmien takana vaan myös niiden edessä, tarvitaan paitsi kokonaisuuksien tajuamista myös kykyä osata kohdistaa fokus aina siihen, mikä on olennaista juuri sillä hetkellä kokonaisuuden kannalta.

Hän katsoi suu auki, koska niin oli tarkoituskin. Tuo täydellinen konsulttivirke niin pituutensa kuin mitä erilaisimpien, toisiaan täydentävien asiasisältöjen ja sanojen osalta oli ammattitaitoa. Tämä oli puhevaltaa.

Tämä oli valkoista magiaa.

– Ja kuten teidän sii-ii-ou meille vihjaisikin, tämä on juuri sitä, mitä teidän järjestelmänne tarvitsevat tuekseen tehokkuuden ja sijoitetun pääoman tuoton nimissä (aamen).

Lapset, näin kloussataan diilejä:

Teeskennellään, ettei huomata toisen olevan ulkosaaristossa.
Puhutaan yksinkertaisesti mutta kuitenkin epäselvästi kuin lapselle.
Vihjataan suurempaan auktoriteettiin samalla kuin annetaan ymmärtää, että jos olet tästä asiasta (jota ei siis olekaan!) tietämätön, saatat saada fudut.
Wräpätään koko paketti vetoamalla mahdollisimman mahdollisuuksiin.

Toisille tällainen on vaikeaa, melkein mahdotonta. Minulle tällainen on aika helppoa. Ei niin helppoa, että se olisi tylsää vaan juuri niin helppoa, että saan nukuttua hyvällä omatunnolla. Johdattelu ja harhautus,

ajattelen vaan, että nämä tyypit ovat ansainneet sen.

Ja kuitenkin, jos hakee jostakin näinkin ulkoisesta asiasta onneaan, joutuu pettymään tavalla, joka hakee vertaistaan maailman historiassa. En nyt kyllä muista mistä kohtaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 45

Systeemit

Olimme kaikki ihan helvetin vihaisia. Syystä. Mulkoilimme toisiamme kuin näyttöä, jossa Windows 10 on juuri alkanut päivittää itseään kesken tärkeän duunin. Ainut ero oli se, että vt. toimari vaati verta eli syyllistä ilmoittautumaan. Saatanan Stalin! Sillä

Hänen täytyi tietää, että tämä kaikki oli vain sitä, että hänen johtamisensa muistutti kaksivuotiaan yritystä solmia kengännauhojaan.
Järjestelmät eivät koskaan missään valmistu aikataulussa/toimi/poista kurjuutta.
Syntipukin etsiminen lisää ohjelmistobugien määrää yli 20 % (Growth & Setters, 2015).

Se tunne, kun tajuaa, että tässä me kaikesta huolimatta istumme.

– TÄMÄ VAATII PÄÄTÄ PÖLKYLLE! MINULLA ON KYLLÄ KOKO PÄIVÄ AIKAA TÄHÄN!!

Vaan miltä se tuntuu kun jylinä kuulostaa kimitykseltä? Tai kun kaikki tietää, että tässä on vaan odoteltava nöyränä, että (teeskennelty?) raivo menee ohi ja päästään asiaan/pois?

Tunnustaminen olisi ollut noloa. Siis vaikkei mitään tunnustettavaa edes ole, ainakaan tämän pöydän ääressä. Paitsi vt. itse, joka oli ottanut vastuun IT-ulkoistuksesta ja luvannut henkilökohtaisesti valvoa sen valmistumista aikataulussa.

Vastuu on vaikea ja valvominen vastenmielistä, niin isänikin aina sanoi.

Kun vt. oli saanut keuhkolaajennuksensa operoitua, hän lysähti tuolilleen, kuljetti sormiaan paksun tukkansa läpi ja kuulimme hänen voihkivan itsekseen (missä on jotain vinosti seksuaalista) voivoivoivoi, mitä minä tällaisen sakin kanssa oikein teen. Ehkä hänkin oli nähnyt aikoinaan Nyhjää tyhjästä –performangen ja yritti nyt eläytyä siihen.

Äärinoloa, koska hänen näyttelijänlahjansa olivat samaa tasoa kuin perusinsinöörin ylevät tunteet.

– Onko kenelläkään mitään sanottavaa?

On se mukavaa, että aina joku idiootti avaa tässä kohtaa suunsa.

– Niin, tein tällaisen lyhyen analyysin tämän prosessin vuotokohdista:

Tietojen tuonti vanhasta järjestelmästä.
Perehdytys ja käyttöönotto uuden järjestelmän saloihin.
Loppukäyttäjän hämmennys.

– Ja mitä vittua tuo viimeinen kohta tarkoittaa?

– Sitä kun asiakas saa tositteen, ei ymmärrä siitä mitään eli ajattelee kaiken siinä olevan väärin ja soittaa meidän aspaan. Joka muuten on ollut näistä puheluista tukossa viimeiset kaksi viikkoa. Mikä osittain johtuu siitä, että supistimme sen henkilöstömäärän puoleen, koska ajatus, että uuden järjestelmän myötä heille ei kukaan enää soita.

– Koska olet noin helvetin viksu, niin mikset sinä johda tätä firmaa?

– Koska olen analyytikko, en johtaja.

– No yritä sitten edes pysyä sellaisena!

Vt. antoi katseensa kiertää huoneessa kuin anakonda: valmiina kuristamaan ihan jokaisen. Ehdin tässä välissä miettiä, mitä tapahtuisi, jos tällaisten kriisikokousten tarkoitus olisi tehdä jotain

eikä toimia vt:n luovuuden näyttämönä/lähteenä.

Mutta miettiminen sopii miettisille. Minussa sen sijaan eli vastustamaton halu nousta neukkarin pöydälle ja alkaa hyppiä siinä ylös-alas nyrkki pystyssä. Kyllä, mielessäni pyöri Raastetut-yhtyeen Painu vittuun! –singlen B-puoli Vedä käteen!, jonka kertosäkeessä laulettiin sydäntä särkevästi:

Systeemi on mätä!

Mieli tekee ryypätä!

Koska alkoikin olla aika saada jotakin loiventavaa. Tällaisen voimille käyvän työrupeaman jälkeen kaltaiseni jokamies on ansainnut muutakin kuin marjanpoimintaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 44

Ilman mainittavaa menestystä

Tunnustus: olen mies ja olen törmännyt lasikattoon. Se sattuu enemmän kuin luulin. (Ehkä se ei olekaan lasia?)

Kun tulin tänne meille, silloinen dirika (kyllä, niin häntä kutsuttiin!) maalaili kaikenlaisia urapolkuja (kyllä ei niitä kutsuttu silloin niin!) eteeni kuin Rembrandt ja Beethoven yhdessä. Ja onko mikään niistä toteutunut? Olenko edennyt urallani muuta kuin köyhän deskini ääreen vt. toimarin luolan kulmille? Arvostetaanko minua?

Olenko lopulta muuta kuin valekonsultti, joka yrittää pysytellä satulassa?

Tietenkin sain pöydälleni firman vaikeimmat keissit, jotka kräkkäsin vaivatta, koska voin. Mutta mitä se on, pidemmän päälle, muuta kuin yllätyksen suoma järkytys? Miksi ylipäätään halusin tehdä näitä duuneja?

Ymmärrätkö nyt pulman? Ei tämä ole muuta kuin elämän kriisi, josta vain osa selviää.

Tänä aamuna minulla oli nimittäin performance review konsultin kanssa, joka tuli Bullshit Boys – firmasta. Toivoin nimen olevan startup-huumoria. Poika tuskin ajoi vielä edes partaansa.

– Kiitos kun tulit meidän performance reviewhin.

Oliko minulla todellisia vaihtoehtoja, tälle hammaskiven poistolle?

– Ei ongelmaa, my plesö (plösö!).

– Millä kolmella sanalla kuvailisit tähänastista uraasi?

Tämä oli noloa, mutta olihan tässä yritettävä. Ehkä tämä on sitä alkuperäistä sisäistä yrittäjyyttä?

– Sotaratsu, pallokala, tulisydän.

Nuorukaisen ”kunniaksi” on sanottava, ettei hämmennyksen häivääkään. Se voisi olla merkki myös täydellisestä välinpitämättömyydestä, mitä se tietenkin olikin.

– Oukkei! Voitko sanoa, että sinulla on sydän paikallaan?

– Ehdottomasti.

– Hyvähyvä! Mitä tekisit, jos saisit itse valita?

– Käpertyisin sohvalleni ja itkisin koko yön.

– Erinomaista! Mitä tavoittelet elämässäsi?

– Maksimaalista suoritusta minimiponnistuksella.

Jonkinlaisen sisäisen pakon ajamana olin rehellinen kuin nuottiavain. Mitä muuta olisin voinut? Vaikka mitä, mutta näillä mentiin. Aina (ei?) voi vetää täysillä.

– Vielä kaksi kysymystä. Milloin olit viimeksi rakastunut?

Tämä ei ollut enää kosher,

vaan pelkästään noloa & konsulttien tyypillistä kieroilua. Joku fücking señorkonsultti oli neuvonut nuorukaista panostamaan toiseksi viimeiseen kysymykseen, jonka avulla jokainen haastateltava harhautettaisiin.

– Hetki sitten. Koska tämä on parasta, mitä olen koskaan tehnyt.

Suuri Manito auttoi: mieleeni oli noussut kohtaus elokuvasta Fury, jossa panssarimiehet Don ’Wardaddy’ Collierin (Brad Pitt!) johdolla päättävät, että heidän kuoloon tuomittu panssarivaununsa on paras työpaikka ikinä.

– Miksi sitten urasi vuodet ovat tapahtuneet kuin jollekulle toiselle, vailla mainittavaa menestystä?

Poikaparka. Itsetyytyväinen hymy kasvoillaan hän luuli ensin harhauttaneensa minut ja sitten yllättävänsä tällä viimeisellä kysymyksellään.

– Koska olen tiimipelaaja. En ole koskaan hakenut menestystä itselleni.

Jotkut sanat vain ovat maagisia.

Ne ovat kuin järvi, jolta ei ole paluuta.

Mutta miten vitussa oikeasti olen näin kova? Siihen tietoon en ulotu edes minä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 43

Juonia ja muita luomia

Vaikka feminismi meni rikki, pitikö kiilusilmäisten miesfeministien vielä ilmestyä tänne? Juuri nämä, joiden ristiretki kohdistuu jokaiseen potentiaaliseen vääräuskoiseen ja joiden tarkoitus pyhittää keinot ja joiden luovuus kohdistuu tuhoamiseen.

Joutua naisvaltaisessa työpaikassa näiden miesnaisten juonittelun kohteeksi on pahempaa kuin koulukiusaaminen. Ihmisjärjen ylittävät mittasuhteet saava tunnetsunami on kuin

syksyinen sienirihmasto ja aggressiivisesti etenevä syöpä yhdessä.

Läheisin kollegani – Tesla-mies, Sancho Panza, miähnäukko – jo 20+ vuoden ajalta on tässä vuosien varrella pan… harjoittanut sensuellia seksiä yli puolen firman naisista kanssa, mutta tekeekö se hänestä huonon ihmisen? Ei minusta.

Kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti.
Mitä annat, sitä saat.
Et itkeä saa, (Argen)Tiina.

Näiden iättömien viisauksien valossa asia on minusta aivan selvä, vaikkei minulla Itse Asiasta olekaan mitään kokemusta.

Millaista on oikeasti yrittää hoitaa normibisneksiä kun saa vastaansa vain äänetöntä tuijotusta? Tai kun kulkee käytävällä, kohdalla sipistään tai naureskellaan tai matkitaan puhetapaasi? Tai sitten sihahdetaan ohikulkiessa: ”Natsinarsisti!” Tai näyttöäsi koristaa töihin tullessasi post-it-laput kuten ”Kyrväkepaska!” tai ”Sovinistihomo!” tai ”Käppäukkonolo!”. Ja tähän sitten ne työsuojeluilmiannot vielä päälle: esimiesaseman hyväksikäytöstä seksuaaliseen häirintään ja paperiliittimien väärinkäyttöön. Niin on vaikeaa uskoa tätä todeksi.

Onko kukaan ansainnut tällaista? Varsinkaan, kun rakastaa naisia niin paljon, että jaksaa vehdata niiden kanssa kuin jossain Leevi and the Leavingsin biisissä? Paikallaan olisi sen sijaan mitali tai ainakin joku suositus LinkedIn:iin, että

jopas on pojalla, mistä vuorovaikuttaa.

Negatiivisuus on vaan niin kauhean surullista. Juuri viime viikolla meillä kävi joku elämäntapasuunnistaja puhumassa otsikolla ”Mitä se tekee ihmiselle?”. Vastaus: jäykistää ja eristää ihmisen ja epänormaalista tulee uusi normaali. Kaikkihan tässä häviävät. Paitsi nämä alfa-amatsoonit, joilla ei ole mitään menetettävää.

Paikallisen ravitsemusliikkeen pöydän ääressä kohtasin kalvenneen miehen.

– Verkostojen kehitys tapahtuu liian hitaasti. Mitä ajattelet: johtuuko se luottamuspääoman kehittämisen vaikeudesta vai siitä, että kaikki vaan kuulostaa verkossa toiselta kuin silloin, kun ihmiset kohtaavat silmästä silmään? Tässä voi tunnistaa sen mielikuvan ihmisistä, jotka heijastavat voimakkaita tunteita byrokratiaan.

Siis mitä? Olinko lähtenyt marjaan jonkun väärän herran kanssa? Asiaa piti kokeilla ja

löin siltä istumalta toveria avarilla naamaan.

– Herää! Tämä et ole sinä.

– Enpä uokaa. Masennuttaa ja iha syän männöö sykkyrälle.

– Mistä tämä alkoi?

– Kyllähän se Jooseppikkii aamun tullen katoaapi…

– Nyt en ihan tajunnu.

– Naene halluu rakentaa pessee, vuan miulle hyvinnii riittää kun suapi pessee.

– Oletko sitoutumiskammoinen?

– Emmie mittää pahhoo… Kivvoohan se on yhessä vuan itekseen raahasa parempata.

Kyllä ymmärsin. Sitä nämä hameurokset kadehtivat.

Mutta ei bisnestäkään tehdä eilisen eväillä. Kuolleet taakseen katsokoot!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 42

Ryvettynyt laaturyhmä

Meidän firmassa virmavarsat laukkaavat aika ajoin. Huhut alkoivat kiertää slackissä jo tiistai-iltana, mutta asia kävi varsinaisilla kierroksilla keskiviikkoaamusta lähtien.

Että olivat ottaneet lahjuksia. (Tämä osoittautui myöhemmin vääräksi ja kiinnostavaa tietysti oli, miten moni osti tuon väitteen kun halvalla sai.)
Että olivat laiskotelleet (kuka täällä voi heittää oikean kiven – hävetkää!).
Että olivat hukanneet kynänsä (siis tajuatko sinäkään enää, mistä on kyse?).

Ehkä ensimmäistä kertaa tunsin etäistä arvonannon kaltaista tunnetta vt. toimaria kohtaan, joka toimi välittömästi eikä yrittänytkään ”pestä pyykkiä sisäisesti” (mikä jo sinänsä on aika syntinen ajatus). Hän faksasi paikalle laatukonsultin, joka lukitsi itsensä ja laaturyhmän koko päiväksi ykkösneukkariin.

Sieltä kuului huutoa yhtä mittaa.

Ei ryhmäulvomista vaan konsultin vihainen ääni, ensimmäisestä diasta lähtien.

– Mikä teidän laatuprosessi on? Kuvailkaa kolmella sanalla.

Kun hän ei saanut välitöntä vastausta, seurasi huutoa.

– Jos ette pysty saman tien kuvaamaan sitä, sitä ei teille ole! Onko teillä johtamista tässä prosessissa, koska se ei näy missään?

Hiljaisuus sai konsultin vimmoihinsa.

– Eli te ette tiedä mitään ettekä tee mitään! Mitä helvettiä te täällä sitten teette?! Ei kai kukaan vaan maksa teille tästä… liimaperseilystä?!?

Tämä jatkui tällaisena, ilman taukoa hämärtyvään iltaan asti.

Lopulta jengi hoiperteli toisiaan tukien neukkarista ulos suoraan vessaan. Konsultti marssi neukkarista kuin täyspakkaus selässä

valmiina toteuttamaan Suur-Suomi-fantasiaansa.

Ja meni tietysti suoraan vt. toimarin luo. Koska pöytäni ei ollut kaukana vt:n ofisista, kuulin avainsanoja kuten ”idiootit”, ”vauvat” ja ”ens viikolla uudestaan”.

Tässä kohtaa kävi jo vähän sääliksi. Mitä ikinä laaturyhmä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, en ollut enää varma,

olivatko he ansainneet tuon kaiken… konsultoinnin.

Kun punaposkinen & kiilusilmäinen konsultti oli jättänyt rakennuksen, huomattavasti kalpeampi vt. toimari kutsui (vai huusi?) minut kuutioonsa.

– Taas löytyi kirveelle töitä.

– Meinaatko, että kirveslinjalle on taas tilausta?

– Jos voisit kerrankin olla sotkematta poliittista menneisyyttäsi bisnekseen!

Mielessäni alkoi pyöriä kysymyksiä: Milloin viimeksi muka? Onko tämä relevanttia? Kenellä tässä on kompetenssia? Mutta loppulausumani oli vieno kuten aina, back in business.

– Eli korvataanko koko ryhmä ja millä aikataululla?

– Välittömästi. Meillä ei ole varaa tällaiseen yhtään. Lisäksi sen verran nerokana olen, että hahmotin oman plänin jo konsultin meuhkatessa. Ja tässä se tulee: Jengi pihalle, uudet tilalle ja saadaan tuon konsultin kulut leikattua, kun prosessia ei todellakaan enää jatketa ensi viikolla.

Nyökkäilin vaikka olisin halunnut pudistella päätäni.

Miten nöyristelyasenteeni taas nosti näin päätään, en voinut tajuta. Vaikka

kaikki tietävät, että isoissa koirissa on luonnetta
sieluni huusi vastausta kysymykseen: miten jonkun itsetyytyväisyys voi olla noin ei-missään-suhteessa hänen performangeensa?
kompetenssini on (keskimäärin!) kaksi kertaa kovempaa kuin hänen parhaimpansa
hän ei löytäisi neulaa edes kamelin selästä

Vt. toimari katkaisi timanttisiksi hioutuvat ajatukseni.

– Ja paras osa on se, että sinä kokoat uuden ryhmän ja panet sen liikkeelle!

Meidän yrityskulttuuriin ei kuulu kyseleminen.

Siksi olisin halunnut kysyä, oliko tämä todellista arvostamista vai halusiko hän minut täysin toisarvoisiin töihin siksi, koska piti minua toistaitoisena.

Tällainenhan jäisi ikuiseksi arvoitukseksi, ellen minä olisi minä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 41

Valta ja vimma

Minusta valta kuuluu minulle. Niin kuin valta ylipäätään kuuluu sellaiselle, jolla on ymmärrystä sitä käyttää. Maailma toimii kuitenkin toisin. Ja sitten ihmetellään, miksi maailma on rikki, sekaisin eikä niin pientä asiaa olekaan, josta ei synny raivokas #gate.

Nämä ovat arkipäiväisiä asioita. Esimerkiksi tällaisia.

Olin sparrannut vt. toimaria koko aamupäivän, hionut hänen kanssaan missiopuhetta ja vielä kovapalkkaisen visualistin kanssa siihen liittyvää esitystä.

Kaikki oli ready to rock for iltapäiväsessio.

H-hetki, kaikki tärkeät ihmiset olivat koolla maljat kädessä. Ja vt. toimari sai ihmeellisesti jengin aivan liekkeihin huudattamalla ihmisillä kaikki innostavat strategian polut läpi. Ne söivät hänen kädestään. Ja sitten kuulen lauseen.

– Siinä se, nauttikaa iltapäivästä ja meidän mie-let-tö-mis-tä bileistä!

Mitä helvettiä tapahtui? Minä: seeing red. Tunsin kehoni hehkuvan valkoisena kuin rauta ahjossa.

Kun ei voi tahkota, täytyy takoa, niin isäni opetti.

Kun huomasin, että vt. toimari meni naistenhuoneeseen, menin perässä.

– Mitä vittua?!

– Ai miten niin?

– Päätit heittää meidän plänin yli laidan.

– Niin, joo, Digital content manager sanoi, ettei missiota kannata ottaa tähän, koska jengi haluaa kevennettyä sisältöä.

– Eikä sun paukapäähän mahtunut, että missasit varman maalipaikan, joka seuraavan kerran tarjoutuu sulle ehkä vuonna 2048? Siis vittu sä oot tyh-mä!

Jätin vt. toimarin toipumaan, vetämään vitun päähänsä ja puuteria nenäänsä.

Etsin Digital content managerin käsiini, konkreettisesti.

– Että mitähän vittua??!

– Siis mitä?

– Menit niin kuin ohjeistamaan vt. toimaria, että missio sitten joskus.

– Joo, siis, jos olisin tiennyt, …

– Mutta kun et! Etkä saatana muutenkaan tiedä etkä tajua mitään! Koska olet sinä! Ja sun idioottineuvojen takia jengi on seuraavat ajat taas ihan pihalla, koska kenelläkään ei ole käsitystä eikä intoa käsittää, miksi täällä ollaan!

– Mitä sä välität?

– Jos olisit mies, vetäisin lättyyn!

Käännyin pois, otin takkini ja ovesta ulos. Mitä tällaisessa fiiliksessä voi tehdä?

Dokaan? Sillalta alas?

Menin syömään niin kuin aina. Onneksi uskollinen Sancho Panzani oli jo saanut ruokaliinan reunan kääräistyä kauluksensa suojiin. Huikkasin tarjoilijalle.

– Otan samaa.

– Sieltä tullaan niin nuama punasena kuin oisit erää ottanu.

– Ihme perseilyä taas, kun jengi ei vaan osaa.

– Mitähä sie välität?

Katsoin häntä hetken tajuamatta, minne energiani minut seuraavaksi kuljettaisi. Sama kysymys alle viiden minuutin sisällä.

Toinen kerta sanoi toden ja pysähdyin kuin betoniporsas.

Ei minulla ollut mitään käsitystä siitä, miksi sauhusin ja miksi menin ihan ulkosaaristoon asioista, joiden merkityksen tajusin vain minä ja joiden suhteen olisin vaan voinut

myhäillä partaani vanhan valtiomiehen tapaan.

Lakkaisinko olemasta minä, jos jättäisin silleen?

Onneksi saatoin iskeä veitseni veriseen pihviin. Ja ajattelematta hetkeäkään kumpaakaan ämmää, väänsin veistä pihvissä, ja annoin hampaitteni parhaan terän tehdä selvää viattomana kuolleen luontokappaleen lihasta.

En tiennyt enää. Se tuntui pahalta muttei ollut paha. Ei niin paha, ettenkö tätä selättäisi kuin naista silloin nuorna miehnä.

Kohotin maljaani ja sain hyväksyvän nyökkäyksen toiselta puolelta pöytää. Kelpasi olla elossa, hengittää tätä ilmaa ja tajuta selvästi, että aina voi muuttaa kulkemaansa suuntaa. Ja ellei, sekin olisi varmaan hyvä. Kun on jo näin viisas, seuraavassa kvartaalissa saattaa valaistua.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty