Bisnestarinoita 90

Valmentelija

Hän oli odottamassa minua trendikkäässä kahvilassa, kuten olimme sopineet. Istui rennosti korkealla jakkaralla ja selaili huolettomasti puhelintaan. Vaikutelma oli varmaan tosi: hänellä oli aikaa toisin kuin minulla. Tai sitten hän oli kehittänyt kykyään olla siellä missä kulloinkin oli, hötkyilemättä. Tuollaiset ihmiset ovat aika ärsyttäviä.

Taustaksi tapaamisellemme se, että hallitus oli linjannut syksyn viimeisessä kokouksessaan – jossa en tietenkään ollut paikalla – että jokainen avainhenkilö hankkikoon itselleen personal coachin (pc). Ja että ensimmäinen tapaaminen tulee tapahtua maaliskuun loppuun mennessä. Tällä haluttiin varmistaa jokaisen meidän työhyvintoiminnan taso vuoden kolmelle viimeiselle kvartaalille. Ja tietenkin vertailuluvut suhteessa ensimmäiseen kvartaaliin. Ne pirut.

Ihan hyvä tällainen varmaan periaatteessa.

Mutta en ole mikään omasta elämästä ammentava sanaseppo, avautulija tai muukaan henkilökohtaisia ongelmiaan twitterissä levittelevä hermokimppu. Kukaan ei ymmärrä tuskaani kuitenkaan.

Jos olisin neuroottisempi, olisin hermoillut etukäteen, mitä sanoa ja tarinoida. Sen sijaan lähdin soitellen sotaan.

Yksi valmentelija on siinä määrin halpaa tykinruokaa.

– Tervehdys! Hän nousi oikein tuoliltaan kättelemään. Olenko jo aiemmin sanonut, että ihmiset jotka sanovat tervehdys, ovat lähtökohtaisesti melko todella epäilyttäviä?

-Hälou, vastasin ja kaduin avaustani saman tien. Mietin vanhempiani, joiden tuote kaikesta vastaan pyristelystäni ja itseni kampittamisestani olen. Hekö istuttivat minuun tämän vaikeuden olla ihmisten kanssa luontevasti tekemisissä? Vai oliko kuva laajempi: ehkä en ylipäätään olisi tällainen, jos he olisivat rakastaneet minua kuten lasta nykystandardien valossa kuuluu rakastaa?

Istuuduimme pöydän ääreen, hän siemaili erikoiskahviaan ja katseli minua hymyillen puolen litran mukinsa takaa. Katsoin hänen ruudullista kauluspaitaansa ja tummansinistä pikkutakkiaan.

Aika vähän mielikuvitusta vaaditaan noihin hommiin, sanoisin.

Oivalsinko saman tien jotakin? Että jo tuo hymy, ajan antaminen ja ystävällinen kohtaaminen – eikö sillä jo sinänsä ole terapeuttinen vaikutus? Ehkä voisin vain ottaa hyvän vastaan ja unohtaa hetkeksi vastarintani.

-Mitäs työrintamalla? Kiirettä?

Tunsin, että minua tarkkaillaan.

Saman tien oli poissa luonnon oma relaksantti ja tilalle tuli tuo epäluuloisen ja vainoharhaisen rajamailla viihtyvä peikko, jollaiseksi koin itseni useimpina päivinä. Ei hän ollut kiinnostunut vastauksestani vaan reaktiostani, joka hänen kiilusilmiensä takana kertoi minusta ja sisäisen liekkini sammumisesta enemmän kuin tuhat tulimmaista.

– Same old, same old, vastasin, koska en halunnut vastata.

Muun tekemisen ja elämän sisällön puuttuessa aloin kaivella vasemman peukaloni kynsinauhaa, josta oli irtoamassa nauhatikku. Väkisinkin mietin samalla, että tämähän alkaa hyvin eli ei johda kyllä mihinkään. Vaikkei minussa olisi yhtään pahaa tahtoa, en osaisi antaa hänelle itsestäni mitään. Koska en tajua, miksi pitäisi.

Hän kaivoi esiin jonkinlaisen agendabookinsa, johon hän oli valmiiksi piirtänyt viisitähden. Minua alkoi naurattaa, koska minulle tähti näyttäytyi nurinpäin eli satanistisena pentagrammina, ja näin seuraavaksi itseni muiden mukana näyttämässä sormillani sarvipäätä ja juomassa verta.

-Elikkä, elikkä. Voitaisiin tällä kertaa aloittaa kevyesti ja käydä läpi elämän viisi osa-aluetta ja katsoa sitten, että mistä meidän olisi hyvä aloittaa. Käykö tämä?

Onko minulla vaihtoehtoa? Totta kai. Kävellä pois. Sanoa, että kyllä ei käy. Mutta mitä sitten? Seuraamukset olisivat vaikeat. Parasta vaan pelata palloa.

Kun nyökkäsin, hän alkoi kysellä työstäni, harrastuksistani, parisuhteestani, ystävistäni ja suhteesta itseeni. Jos olisin myöntänyt rehellisesti, kaikkihan nuo ovat välkkyneet jo pitkään vakavasti punaisella. Mutta koska halusin vain päästä tänäänkin ajoissa kotiin ja säilyttää ikuiselta vaikuttavan mielenrauhani, tanssahtelin valheen matalassa majassa niin hyvin kuin osasin ja niin vakuuttavasti kuin uskalsin.

Kai tämä oli sellainen voitokas-voitokas tilanne.

Hän sai helpon asiakkaan ja helpot rahat, ja minä tein velvollisuuteni ja kiitin illalla taas jeesusta hyvästä päivästä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 89

It happens

Kun on läpäissyt syyllistävän turvatarkastuksen, mielen täyttää epämääräinen vapauden tunne. Nyt kaikki on mahdollista, kohta olen ulkomailla. Mitä se merkitsee?

Ihan aluksi se merkitsee riistohintaista lähdevettä, vetisiä croissanteja ja muiden itsestään irti olevien ihmisten häpeämätöntä tarkkailua lattemukin takaa.

Mutta ennen kaikkea sen odottamista, että pitää rynnätä portille, että oudonhajuinen lauma osaa jonottautua, että saa haluamansa istumapaikan, että kone lähtee, että se on perillä. Ja että ikuisuuksien lopuksi pääsee takaisin kotiin, omaan sänkyyn vannomaan, ettei ikinäkään tätä enää uudestaan.

Minulta kesti aivan liian kauan tajuta se itsestään selvyys, jonka tunne oli kertonut minulle jo ensimmäisellä matkallani Istanbuliin: voin olla kuka tahansa ja vain itse voin olla tuon kenen tahansa suurimpana esteenä. Voin ottaa toisen identiteetin kuten Jack Nicholson elokuvassa Ammatti: reportteri. Ja silti kaiken ei tarvitse kiivetä loppua kohti samalla haikeudella kuin siinä elokuvassa.

En ole vielä päättänyt, kuka oikeasti olen.

Ja koska en ole kuka tahansa ja koska olen ennen kaikkea toiminnan mies, muutin nimeni ulkomaita varten: Jorma Happens. Ja kyllä, vt. toimarikin heikkona hetkenään siunasi tämän, koska osasin perustella sen positiivisilla konnotaatioilla ja niiden seurauksena viivan alle jäävillä lisänumeroilla. Kumpaakaan näitä ei tarvitse eikä voi todistaa. Miehen sana riittää.

Jorma Happens from Finland – miltä se sinusta kuulostaa?

Siihen täytyy totutella. Minultakin meni siihen monta reissua. Totutteluun on kyllä auttanut se, että muut ihmiset ovat ottaneet nimen itsestään selvänä silmiä räpäyttämättä. Ja mitä väliä jollain nimellä on?

Back in business. Nuorempana nämä bisnesneuvottelut olivat aitoja neuvotteluita: vatsa kuralla etukäteen jännittämistä, järkyttävää vääntämistä yökaudet, huorissa käymistä ja viinan kanssa läträämistä. Nykyisin nämä ovat tällaisia kohteliaisuuskäyntejä. Pelataan 18 reikää, sovitaan viimeisellä väylällä luvut, joiden tiedettiin jo ennalta sopivan kummallekin ja sitten pitkälle lounaalle plännäämään illan viihteet. Mitä sitä vanhana hötkyilemään kun on parempaakin tekemistä.

Kyllähän näillä vierailla mailla viihtyisi, ellei kaikki olisi niin keinotekoista, viileää ja viihdearvoltaan köyhää.

Pitää aina olla jotakin vaikka olisi vain Mr. Happens. Ja näitä ihmisiä, niitä on joka paikassa. En ole mikään suuri ulkonaliikkumiskiellon kannattaja, mutta kyllä siinä on puolensa. Joskus liikaväestö on vain liikaväestöä. En viitsi tässä yhteydessä puhua elintilasta, koska se tuntuu taas hämmentävän niin monia.

Ja sitten tämä käsittämätön kylmyys yhdistettynä hermoja raastavaan huminaan = ilmastointi. En halua olla kiittämätön riksakuski jossain peltimajassa. Kyllä kotona on paremmin.

Nuorempana jaksoin innostua nähtävyyksistä, mutta sitten sitä vaan vähitellen tajuaa, ettei nähtävyyksissä ole mitään nähtävää. Jos niissä olisi, kai ihmiset kävisivät niitä katsomassa, vai?

Istut sitten lentokoneessa takaisin kotiin ja tajuat whiskeyn hohkatessa kurkussasi, että sänkysi ja sinun välissä on enää raportti. Se, jonka vt. odottaa kieli pitkällä kohta saavansa kuin uuniluukun lämpimämmällä puolella kuplivan mämmituokkosen.

Miksi joinain hetkinä sinut valtaa voimakas halu, ettet halua enää elää. Syy siihen kirkastuu näissä hetkissä. Niin mieluusti olisi vain onnellinen mutta miten se täällä voi onnistua? Voiko edes Jumala yksin rakastaa tätä kurjaa maailmaa?

Kolmannen whiskeyn jälkeen kirjoitat raportin vanhalla rutiinilla ja sellaisella selkokielellä, että tyhmempikin vt. sen ymmärtää. Painettuasi enteriä kymmenessä kilometrissä tajuat, että kaikki on paremmin nyt. Etkä välitä, vaikka halla-aholainen taksikuski muuta väittää siinä hetkessä, kun näet lentokentän ja lähtemisen tunnelman jäävän peruutuspeiliin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 88

Savimaja

Niin, ei bisneksen tekeminen ole mitään henkimaailman asia. Kun vaan jaksaa pitää homman yksinkertaisena – ennen kaikkea jaksaa, jaksaa. Vähän tylsänä, vakaana, ei hötkyilyä eikä varsinkaan sekoita mitään henkilökohtaista selviin asioihin.

Millainen ihminen kestää tällaista?

Sellainen kuin minä. Sellaiset kuin minä, samasta puusta veistetyt. Niin hyvää puuta.

Mutta on tässä puolensa. Työn etuja ovat esimerkiksi jakkupukuiset naiset sukkahousuineen. Kuvioilla tai ilman, koko väripaletissa mustasta tummanharmaaseen. Niissä on sitä jotakin. Mutta ei enempää kuin mitä kuosi antaa ymmärtää. Syvemmälle eli kuosin alle käyneet ovat joko kadonneet tai heidät on autettu katoamaan.

Bisnes on ankara, jopa armoton asia.

En usko että ennen oli paremmin, mutta kyllä maailmasta ollut tullut kaltaisilleni liian monimutkainen. Ennen päässäni saattoi yhden työpäivän aikana pyöriä useasti kysymys noista sukkahousujen verhoamista sääristä: ajellut vai ei? Nykyisin jo pelkkä tällainen sääristä haaveileminen on (kuulemma) loukkaus naisen itsemääräämisoikeutta vastaan. Naisen on saatava olla luolanainen tai säihkysääri jos haluaa.

Periaatteessa ok näin (mikä minä olen väittämään vastaan?) mutta tästäkö se johtuu, että olen näinä päivinä niin usein turhautunut ja loukkaantunut ja pahimpina päivinä kumpaakin yhtä aikaa.

Sitten nuo sukkahousut ilmestyvät varoittamatta pöytäni ääreen.

– Katsoisitko nää vielä läpi ennen kuin panen ne eteenpäin?

He, nuo sukkahousut, luottavat minuun kuin suomalaiseen peruskallioon. Ja tiedän, että samalla he pitävät minua jälkeen jääneenä, pian toivottavasti jo unohdukseen jäävänä köntyksenä. He ovat oikeassa, miten oikeassa he ovatkaan! En ollut aina tällainen. Mutta vähitellen minusta kehkeytyi tällainen eksynyt, keski-ikäinen ja pälveä loistava olio, joka yrittää vain pysytellä satulassa.

Usein kun kolahdan pohjaan tällaisen vapaan pudotuksen jälkeen, ryhdistäydyn. Nytkin ponkaisin pystyyn niin kuin teen aina, jotta saan itseni liikkeelle. Muuten jäisin ikuisiksi ajoiksi paikoilleni, mätänisin ja joutuisin kadotukseen.

Siltä seisomalta kutsuin tytöt koolle.

– On aika.

Näin sanottiin, että sanoin. Katsoin tyttöjä silmiin, koska en voinut heidän sukkahousujaankaan tuijottaa. Se olisi ollut pahempaa kuin rakentaa savimaja kalliolle. Vielä pahempi virhe kuin oli lähteä tänään tämän tomumajan kanssa vaeltelemaan tänne pitkin.

Kun ei tajua enää mistään mitään, parasta on kysyä.

– Tiedättekö, miksi olette täällä?

Tytöt katselivat ihmeissään toisiinsa. Otin hyllystä käteeni kirjan ja luin heille ääneen: ”Minkä vaikenen ilman sinua, sen myös vaikenen yhdessä heidän kaikkien kanssa, yksin.”*

Tämä oli minun investointini heidän henkiseen huoltovarmuuteensa.

Mutta ennen kaikkea: olin saanut heidän huomionsa. Siksi he ymmärsivät. Siksi lähetin heidät takaisin töihin ja pian huomasin, että ihme oli tapahtunut.

He olivat kuin tanssijoita, valssahtelivat kuin balleriinat töidensä kanssa. Näin, miten heidän jalkansa tuskin koskettivat parkettia. Ihmeellistä. Kaunista. Taidetta. Ja ennen kaikkea tehokasta – siitähän tässä on kyse.

Mutta sitten tajusin, että olin nähnyt tämän unessa. Ja mikä todisti, että tämä oli enemmän todellisuutta? Mikä on todellisuutta?

Vastaavan kokemuksen olin saanut elää monta kertaa. Ensiksi olin aivan väärä henkilö, mutta sitten olinkin oikeassa paikassa. Tästä syystä aikaansaamisreittinkini oli niin usein aivan tapissa.

Tekisin varmaan isot rahat, jos osaisin paketoida tämän konseptin eli minut isommille markkinoille ja jos olisin kiinnostunut rahasta. Mutta opin jo pienenä, miten rahvaanomaista raha on. Ettei käärinliinassa ole taskuja.

Ja että elämä on suuri kuolemantanssi.

Let’s dance! Niin minua viisaammat ovat minua neuvoneet. Muista se aina, kun työpäiväsi on ohi. Sillä eräänä päivänä Suuri Työpäiväsi on ohi.

*Helinä Siikala: Metsässäkulkijan päiväkirja

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 87

Jälkijunasta välikäteen

Heiluttelin mustaksi maalattua lyijykynää sormieni välissä ja yritin saada ajatusteni katoavista langoista punottua johdonmukaista ketjua. Jonkun puhelin soi, se joku ei vastannut, jossakin kulki joku toinen askelin kiireisin. Elämästäni oli tullut tällaista jo kauan sitten: Suuri Syrjästäkatsojan Tarina.

Miksen saanut osallistettua itseäni enää mihinkään? Miksei ketään enää kiinnostanut ottaa minua mukaan? Olin tarpeeton, ehkä tyhmä ja rumakin, ja jämähtänyt kampakeraamiseen lyijykynäkauteen. Huokaus.

Mutta aivan kuten halvoissa kioskikertomuksissa, juuri silloin tapahtuu jotakin.

Verkkokauppamme ykköstykki ryntäsi paikalle tummanharmaassa #tigerofsweden issään kuin leijonaa pakeneva gaselli.

– Meidän täytyy saada meidän logistiikkaketjun pullonkaulat oiottua, tänään!

Miten hädin tuskin 80-luvulla syntynyt ihmisenalku puhuu noin 80-lukulaisittain? Kysyn vaan. Ja mikä siinä on, että nuorilla on aina kiire, vaikka niillä jos kellä on elämää edessä tuhlattavaksi asti? Kysyn toisenkin kerran.

– Kuulostaa kunnianhimoiselta! Joko varasit neukkarin?

Okei, olin ilkeä x 2. Ja vielä ihmiselle, joka ei ollut elämässään ehtinyt tehdä mitään pahaa kenellekään. Miksi olen tällainen?

Onko syy minun vai ympäristön?

– No en tod! Olen kuullut, että kun sinulle esittää kysymyksen, saa selvät vastaukset ja – problem solved.

Kasvoin surkeaksi hinkkaamassani työtuolissa pituutta puoli metriä kuullessani tuollaisia hunajaa tihkuvia sanoja #työntekijäluottamuksesta. Eli minusta.

– Okei, let’s do it!

Olin aika rehvakas ja täynnä itseluottamusta.

Mutta kas, joskus sellainen siivittää käsittämättömiin suorituksiin. Ei siis aina.

– Hyvä homma! Ekaks meiän täytyy ratkasta tällanen pikku pulma: logistiikalla on suora vaikutus hintaan ja asiakaskokemukseen.

– Onko tuo ongelma?

– On, se on. Meidän logistiikka ei toimi, siksi hinta nousee ja asiakaskokemus on syvältä.

– Ja olet varma, että puhut meistä?

– Ziisus, fokusoidu! Puhun meidän asiakkaista!

– Siis hitaat toimitukset… Onko ongelma verkkokaupan logistiikka, vai sen logistiikan nopeuden puute ja sen hinta? Esim. Keski-Euroopassahan on totuttu maksamaan nopeasta toimituksesta.

Tiedätkö tunteen, kun et tajua mistään mitään ja yrität hamuta todellisuutta luoksesi?

Onneksi on näitä AAA-kerholaisia.

– Asiakkaat katsovat kokonaiskokemusta. Asiakkaan preferointi on hinta. Asiakkaiden valinnat eivät ole aina loogisia.

Päädyimme keskustelemaan siitä, miten yksistään datan määrä kasvu edellyttää suurta muutosta palvelimiin ja järjestelmiin. Ja miten siitä johtuen meillekin tulee laatia #kyberturvallisuus luokat. Aloin lämmetä.

– Kybernäkökulmasta smart on sama kuin vulnerable. Älyn hyödyt ovat usein vaatimattomia, mutta haavoittuvuudet sitäkin konkreettisempia.

Miten tällainen voi sytyttää minut? Sitä osasin kysyä itseltäni vasta jälkikäteen.

-Seuraavassa konfliktissa meistä jokainen tulee olemaan etulinjassa! Jos halvalla ostamamme kodinkoneet ovat päivittämättä ja huonosti asennettuja, vaarannamme paitsi itsemme myös kansallisen tietoturvan. Olemme kybersotilaita kaikki!

Se, että eksyimme alkuperäisestä aiheestamme, oli kohtalonomaista. Yhtäkkiä olimme paljon laajemman, suorastaan välttämättömän äärellä. Ja kuka näistä kantaisi huolen, ellen minä, soturi, joka vielä hetki sitten olin paitsi onnellisen tietämätön tästä kaikesta myös vajoamassa syvemmälle itsesäälin railoon.

Uskollinen tykkitanelini alkoi kirjoittaa memoa johtoryhmälle minun suoltaessa ”proaktiivisesta hyllytilasta” ja ”kuudennen piirin ratkaisusta”.

Olisiko pitänyt ajatella ennen enterin painamista? Toisaalta: kuka ostaisi käyttämättömän itsesuojeluvaiston?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 86

Tarkastusvaliokunta

Onko sinulla niitä aamuja, jolloin sanot peilikuvallesi: ”Olet hurmaava.”? Ei minullakaan paitsi tänä aamuna. Olin loistavalla tuulella koska

Olin nähnyt Atlantin kokoisen märän unen ja silti yöpuvun housuni olivat kuivat kuin sirocco
Olin nukkunut straight eight hours
Puhelimessani oli puoli kuudelta vain yksi viesti: ”Tänään enemmän parempaa” (eikä viesti edes ollut zemppiappsistani GetupStandup™)

Aivan tavatonta oli myös se, että viheltelin töihin kävellessäni. Lisäksi olisin voinut vaikka vannoa, että kiurut ääntelehtivät viehkosti. Tästä päivästä saattoi tulla vain hyvempi.

Katsooko kohtalo persiinsilmällä hyväuskoista toiveajattelijaa?

Kyllä, jos tällainen kokemusasiantuntija saisi sanoa. Arvaathan tuon: pommi putosi välittömästi, kun istuuduin parhaat päivänsä nähneelle ErgoZ-työtuolilleni.

– Herra Isä! Laita nyt edes krakasi suoraan! Hallituksen lähettämä tarkastusvaliokunta on täällä seitsemän minuutin päästä.

– Ihanko Sipilän hallituksen? virnuilin vt. toimarille, jonka komentelu oli minun adrenaliinilleni käsky hyökätä.

– Haha, very funny! Ja vittu, jos mokaat tän! Hallituksen kanssa ei leikitä yhtään! Ei varsinkaan tänään.

Vt. kääntyi kannoillaan ja antoi 50+ takapuolensa heiluttaa uuden näköistä viininpunaista hamosta. Liian lyhyttä hänelle, jos minulta kysytään mutta ei varmaan kysytä. Suoristin krakani.

Kolmikko saapui seitsemältä, sharp.

Pelkkä silmäys heihin kertoi olennaisen: he olivat moraalisen remontin tarpeessa.

Tiukkoja jätkiä, ansainneet arvostuksensa mutta olivat silti pelkkiä loisia.

Jos ihmisten välillä olisi edes vähän sitä vanhanaikaista luottamusta, jonka keskellä itse olin kasvanut, tällaiset jätkät nojailisivat lapioihinsa aivan toisenlaisen montun äärellä. Tiedät kyllä: miehen sanaan voi luottaa & kädenpuristus on vahvempi kuin yksikään allekirjoitus sopimuksessa. Eikä elämäni ensimmäiset 15 vuotta olleet mikään mafiaelokuva.

Vt. oli hermostunut ja minä rento ja jätkät tiukkailmeisiä.

Kaikki dokumentit oli levitetty pitkin isoimman neukkarimme pöytää. Saimme luvan poistua mutta olla minä hetkenä tahansa tavoitettavissa vastaamaan heidän kysymyksiinsä.

Heti neukkarin ulkopuolella kysyin vt:ltä:

– Mitä sä oikeestaan jännität? Cristinan tiimi on pannu kaiken ihan huippukuntoon. Noilla ei voi olla muuta huomautettavaa kuin hölmöistä kirjoitusvirheistä. Ja niistäkin vaan sen takia, että niiden on pakko saada osoittaa jotakin töppösormillaan.

– Eikö elämä oo sulle mitään opettanu??! Tota ei voi koskaan tietää! Yllätyksiä voi tulla aina ja useimmiten niitä myös tulee.

Vt. oli kireänä ja halusi pysyä sellaisena. Minkäs teet? Mitä nainen haluaa?

Saman tien tuli kutsu takaisin neukkariin. Sellaista on työläisen elämä.

– Ihan ensin hallitusraporteista: me haluamme selkeät numerot.

– No, oikeastaan me haluamme numeroiden sijasta sellaiset grafiikat, joita kuusivuotiaskin ymmärtää.

– Sitten tiedot viimeisen kk:n luvuista.

– Se, mitä todella tarvitsemme, ovat alkuvuoden kumulatiiviset luvut.

– Historian toteumaluvut näyttävät tästä myös puuttuvan.

– Samoin tulevaisuuden ennuste.

– Jos saisitte nämä yhden dian karkeaksi yhteenvedoksi, se olisi hyvä.

– Mahdollisimman tarkat tiedot olisi kyllä parempi.

– Asiakaskohtainen raportointi – sen me haluamme ehdottomasti!

– Ei, ei missään tapauksessa! Mitä tahansa teettekin, muistakaa tietosuoja.

Aika homoa kun kolme jannua kaakattaa kuin akuankat.

Tajusin, ettei minua enää tarvittu täällä enempää kuin susi tarvitsee marenkia. Vt. sen sijaan näytti kaipaavan yhden lumihuippuisen vuoren nenäänsä.

Suljettuani oven perässäni hyräilin vanhaa Ulf Dagebyn loilotusta Livet är en fest

Men om livet är pest

fyllan värmer bäst.

Vaikka ihminen on kaiken keskellä yksin, kaipasin takaisin uneeni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 85

Määrätietoinen mies

Neukkari tuntui valoisalta kuin aurinkoinen himmeli Pattayan rannalla. Koska siellä istuivat vt. toimari, joka huokui

Lämpöä

Empatiaa

Viisautta

Ja sitten Erkki, joka oli

Viisauden

Kirkkauden

Elinvoiman

Tonava.

Mutta oli Erkillä murheensa. Hänellä oli sellainen käsitys, että maailma oli hänet pettänyt. Mutta lähinnä se oli hänen vaimonsa, joka oli hänet pettänyt. Mutta oli siinäkin. Ainakin Erkille.

Ja kolmantena minä, nukahtamaisillani.

Totuus on, että kaksi kolmesta on kuitenkin riittävästi mihin tahansa hommaan. Myös tähän käsillä olevaan.

Koska meillä oli selkeä tehtävä: irtisanoa ihminen, jota ei voinut irtisanoa. Niin väitettiin. Mutta jos (työ)historia on jotakin opettanut, jokainen voidaan irtisanoa.

Mahdoton on päättäväiselle ihmiselle vain tarkemman suunnittelun ikävä.

Mutta miksi irtisanoa juuri hänet? Aiemminkin sanottiin koko tiimi irti sen takia, että saatiin joku pihalle ja äkkiä. En tiedä. Siinä mielessä kaikessa oli haikea tunnelma. Jotakin tämän takana täytyi olla.

Meille kerrottiin vain, että mies oli seonnut. Ei sellainen tee hyvää virman maineelle. Hän oli alkanut toistaa lausetta ”Olen määrätietoinen mies.”.

Jossain unen ja valveen rajamailla tajusin, että ne halusivat välttämättä lähettää ykköstykkinsä eli minut kuulustelemaan miestä, ennen kuin tuomio julistetaan. Kuitenkin aika massiivisesta interventiosta kyse. Tuhansien ihmiskohtaloitten aamunkoitto ja sen sellaista. Ja silti jokainen tietää, että elämä kantaa.

Oudolla tavalla tuosta huuruisesta hetkestäni virkistyneenä pomppasin pystyyn ja noudin miehen maailman pienimpään neukkariin: 2 jakkaraa, 2 neliötä.

Melko pian selvisi, että kyse oli äitisuhteesta. Siitä, mitä äiti oli sanonut pojalleen kuolinvuoteellaan, pojan viisivuotissyntymäpäivänä: ”Pysy aina määrätietoisena.”

Miten tämä oli lauennut nyt, 50 vuotta myöhemmin, kuin aamukamreeri kahden kuukauden selibaatin jälkeen?

Siten, että mies oli aamupalaverissa lopulta ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti. Hän oli tähän asti tehnyt päättäväisesti kaiken, mihin oli ryhtynyt. Aivan kaiken, avioliitostaan ja lasten tekemisestä aina uraan ja metsästyskerhon mitaleihin ja saaliin oikeudenmukaiseen jakoon.

Mutta nyt, niin hän kertoi minulle, hän tajusi, että äiti oli tarkoittanut, että kaikkea tietoa oli määränsä muttei enempää. Eikä ahneuksissa saanut tavoitella kuun juustoisia reikiä. Siksi tämä oli nyt kertakaikkinen kaiken tähänastisen loppu ja nyt alkoi uusi elämä, määrä tietoinen elämä.

Mies naureskeli, kaiken päättäväisyytensä kadottaneena. Tästä syystä tunsin syvää epäluuloa ihmisiä kohtaan: luulevat, että oivaltaminen johtaa parempaan. Ei johda.

Kolmen kohdan toimintamalli syntyi itsestään

Mies varhaiseläkkeelle täältä vänisemästä
Määrätietoisuuden uudelleen määrittely ja vahvistaminen organisaatiossa
Mielentilatestit ja terapeuttisten palaverien lanseeraus kustannuksia säästämättä

Asiat on tarkoitettu hoidettaviksi, puut pilkottaviksi. Lean on sitä, että osaa nojata eteenpäin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 84

Punasaappaat

Jo matkalla töihin mieleni minun kävi kierroksilla. Ja syystä. Mistä ilmestyy näitä kaiken maailman puhevammaisia, jotka päästetään ääneen milloin missäkin ja minkäkin valtakunnan mediassa.

– Mynssen (München)

– Tsikako (Chicago)

Ei voi mitenkään olla mahdotonta oppia puhumaan!

Tai pysyisi siihen asti kotonaan, niin muutkin alle kaksivuotiaat tekee. Kyllä korpesi taas niin että syrämmestä otti.

Ja tietysti olin unohtanut, että olin ilmoittautunut aamupäiväseminaariin, joten jouduin kävelemään vielä toisen mokoman hulppeassa räntäsateessa.

Scandic-hotelli kutsui. Odotettavissa iloisia eli ärsyttäviä ihmisiä, eilisiä eväitä ja jonninjoutavia puheita. Seminaarin otsikkokin oli kuin jonkun toistaitoisen, markkinataloutta silmittömästi vihaavan ketaleen kyhäämä: ”Valmentavan kulttuurin rakentaminen” tai ”Johda kysymyksillä”.

Mitä sinne viivan alle on tarkoitus kirjoittaa, jos suuri osa päivästä menee turhanaikuiseen valmenteluun?
Jos meidän vt. toimari yrittäisi johtaa ketään meidän organisaatiossa kysymyksillä, niin mitäs luulette että tapahtuisi?

Kyllä, sekasin oltaisiin kuin 2×4. Eikä lataamo ole paikka, josta aina on paluuta.

Saavuin paikalle ja asettauduin auditoriossa huomaamattomasti taakse ja keskelle. Otin vielä varmuudeksi puhelimen esiin, niin ettei kukaan tulisi kysymään mitään kuin ehdottoman pakon sanelemana. En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat

Kysellä toistensa olemattomia kuulumisia
Halailla tuttavallisesti aivan vieraita ihmisiä
Nauraa valtavaa myötähäpeää aiheuttaville anekdooteille

Löytääkö siihen yhtäkään järkevää tai edes perusteltua syytä? Ennen osattiin olla asiallisia. Ja jotenkin arvokkaita. Nyt ollaan livetty kaikkien rimojen ali niin että korvissa humisee. Kyllä olisin voinut vaan kuolla ja säästyä tämänkin näkemiseltä. Vaan ei, ei ota Herra omiaan(?) pois.

Sitten hän yhtäkkiä oli siinä. Punaiset pitkävartiset saappaat jalassa.

Hämmennyin aivan täysin enkä vielä koskaan tällä lailla. Musta tukka oli vedetty päätä myöten taakse, pähkinänruskeat silmät tuikkivat siroista kasvoista ja hento kaula huokui silkinpehmeän ihon aistillisuutta. Kaiken kruunasi sähäkän purppura mekko. Ja ne saappaat.

En ole nuorten naisten perään enkä miesten enkä kenenkään. En vaan. Minusta ihmiset ovat kiinnostavia, kauempaa. Lähempi tuttavuus on poikkeuksetta pettymys. Latteus huokuu vieraan hajuisesta hengityksestä kuin lahnan haukotus.

Mutta nyt en voinut kieltää itseäni:

olin kiimainen kuin sysmäläiseen pankkineitiin (näin ei varmaan saa enää sanoa?) rakastunut teinipoika. Kun millekään ei mitään voi.

Pomppasin pystyyn ja olin valmis ryntäämään hänen luokseen, panemaan kaikkeni peliin ja jos tarpeen, vaarantamaan ihan kaiken: maineeni ja elämäni. Tunteeni oli niin vahva: jos vain saisin noiden silmien loisteen omakseni, edes yhdeksi yöksi, olisin valaistu tässä ja seuraavassa elämässä.

Mutta tiedätkö: elämä sattuu eniten juuri sillä hetkellä kun kongi pelastaa.

Hänen miehensä ilmestyi paikalle. Silmieni edessä oli naiseuden täydellisyys, jonka poskea suuteli tuo töppöhönö. Miten tämä on mahdollista? Miten tuollainen vain vähän enkelistä seuraava voi valita elämäänsä tuollaisen kuvatuksen?

Mutta niin se on:

elämästä ei tiedä ennen kuin se puraisee sinua kuin kypsää hedelmää.

Istuuduin takaisin alas ja on kai tunnustettava, että turhanpäiväinen seminaari meni minulta näissä mietteissäni aika tavalla ohi.

Ajatella jos

Olisin langennut tuohon naiseen, jossa on tuollainen vakava vika
Olisin antanut itseni tuhota elämäni hetkellisen harhan vuoksi
En olisikaan minä vaan joku toinen

Onneksi tällaisissa ei-osallistavissa seminaareissa saa olla omissa oloissaan. Pyöriä sekavassa mielessään kuin leija pyörremyrskyssä, ja lopputuloksena saattaa joku työpaikalla kysyä, että oliko siellä mitään uutta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 83

Dark side

Epätodelliselta tuntuvan matkan jälkeen sinut painetaan tuoliin, päästäsi otetaan huppu pois ja pikainen silmäily ympärille kertoo sinun olevan kuulusteluhuoneessa. Yksisuuntaisen lasin läpi näet lapsesi ja vanhempasi. Sitten huppupäinen kuulustelija kysyy sinulta:

– Kumpi sinusta on miellyttävämpää katsella: että vanhempasi harjoittavat seksiä vai että lapsesi harjoittavat seksiä?

– Ei kumpik….

Sitten kuulustelija lyö sinua niin kovaa, että menetät tajuntasi. Ja lyö sitten uudestaan jotta heräisit.

– Kumman kanssa sinä mieluummin harrastaisit seksiä, äitisi vai tyttäresi?

– En kummankaan!

Sitten näet ikkunan läpi, miten ikkunan takana oleva huppupäinen mies painaa aseen kiinni tyttäresi takaraivoon.

– Ellet osaa päättää, me ammumme heidät yksi kerrallaan.

Olet paniikissa etkä saa sanaa suustasi. Näet, miten sormi painaa liipaisinta.

Heräät pamaukseen, kun yöllä lukemasi paksu kirja putoaa sängystä lattialle.

Tästä ei aamu parane. Ravistelen hiestä märkää päätäni.

Olen nähnyt satoja kertoja, kun ihmiset raahautuvat aamulla töihin ja heistä vain näkee , että yö oli paha ja he eivät ole vielä lähelläkään siitä toipumista. Tekin olette nähneet, jos teillä on työvuosia 1+. Ja silmät, joilla nähdä.

Sellaisen tyypin erottaa kaukaa jo pelkästä askelluksesta. Rentouden tilalla on jäykkyys. Ja se outo haju, joka syntyy epäluuloisuudesta. Ja niin kuin Tolstoi aikoinaan hienosti totesi:

jokaisen uni on onnellinen omalla tavallaan ja onneton samalla tavalla kuin muillakin.

Sanon saman kuin Leo.

Mutta toisin kuin Leo, omalle kohdalle sattuneet tapahtumasarjat eivät ole herättäneet myötätuntoani kollegoitani kohtaan. Olenko psykopaatti, tunteeton vai muuten vaan kusipää? Ehkä. Tai todennäköisesti. Mutta haluan olla teille rehellinen kuten olen ollut jo 82 kertaa aiemmin. Katso lähemmin: ei kukaan edellä mainituista tyypeistä ole varsinaisesti rehellisyyden airut. Ehkä minä olen vain minä.

Miksi kukaan ei usko, että kuolemaa pahempi osuu omalle kohdalle?

Se on kuvittelematonta. Ja sitten se iskee suojauksen läpi.

Eli mitä tällaisena päivänä voi tehdä?

Vastaus on jo kysymyksessä: mennä palaveriin istuskelemaan, kirjoittamaan tärkeän näköisenä läppärillään ja pitämään sevverta ihmeellinen puheenvuoro, että kaikki läsnäolijat saavat tilaisuuden kokea itsensä tyhmiksi.

Siis näin minä tekisin. Ja tein.

Koska on parempi, vaikkei helpompi, antaa toisten niskan taipua kohti lattiaa kuin taivuttaa omaansa.

Mitäs muuta palaverissa?

Bisnestä tavallista ja tavallisia olivat myös ihmisten tärinät. Katsoin siinä yleisessä hälinässä (sitä nämä palaverit käytännössä ovat) jokaisen otsalohkoa, johon oli tatuoitu tulisin kirjaimin

JONKUN TOISEN VASTUULLA

Jos sun lysti on, niin kädet naamaan lyö. Näin meillä sanottiin yläasteella, kun joku tyyppi alkoi jukratuttaa tosissaan. Onko se niin, että jotkut vain ovat asiantuntevampia kuin toiset ja siksi selvästi tasa-arvoisempia? Siltä vaikuttaa.

Tämä oli oikeastaan aika kiva päivä. Päivä Kelly Clarksonin kanssa.

Kun ei aseta itselleen kohtuuttomia vaatimuksia, on aikaa tutustua kollegoihin pienen etäisyyden päästä. Tarkkailla heidät kuoliaaksi, niin kuin meillä tiedustelujoukoissa oli tapana lohkaista. Sukeltaa heidän pimeään ytimeensä kuin taistelusukeltaja ja kauhoa tyhjyyttä mitään näkemättä.

Onko sinusta kivaa olla osapäivänostalginen? Minusta on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 82

Manhattan-projekti

Vt. toimari kutsui minut kynttiläillalliselle kaupungin viileimpään ravintolaan. Kuka tahansa muu naisoletettu olisi tehnyt saman, ja olisin alkanut epäillä/kuvitella mitä tahansa. Hänen tapauksessaan en.

Sitä paitsi hän paljasti jo etukäteen, että tässä juhlittiin vuosipäivää. En ole tyhmä enkä arvailija, joten tiesin heti, mistä on kyse.

Tasan viisi vuotta sitten me teimme sen, avasimme Manhattanin toimistomme.

Kutsuimme suunnitelmaamme Manhattan-projektiksi, koska se oli huippusalainen ja halusimme yllättää kaikki. Myönnän, että idea

oli minun
ei ollut omaperäinen
-lla oli ennalta arvaamattoman kauaskantoisia vaikutuksia (? horinaa…)

Vedin päälle parempaa seppälää ja astelin sisään kaupungin kuumimpaan ravintolaan kuin olisin ollut sen osakas (ja muistaakseni olen yhä). Tajusin kolmen kuukauden varausjonon tarkoittavan joko sitä että vt.

oli plännännyt tämän todella hyvissä ajoin tai
ajoi jonon ohi lennokilla.

Siellä hän istui, parhaassa pöydässä ja kyntteliköt loistivat.

Pukeutuneena aika uskomattomaan punaiseen luomukseen, selästäkin vesirajaan asti auki. Suutelin häntä kädelle ja nauroimme. Tämä olisi voinut olla hyvä ilta. Vt. avasi pelin niin kuin aina.

– No, milläs mielellä?

– Hyvällä mielellä, ofisikin vielä paikoillaan ja luvut näyttävät hyviltä.

– Niinpä.

Vt. kehräsi.

Se herätti minun epäilykseni. Jälkeenpäin olen yrittänyt rekonstruoida iltaa siinä valossa, että mikä oli minun osuuteni lopputuloksessa mutta vaikeaa on. Oliko vt:n tarkoitus iskeä joka tapauksessa vai oliko se vain vastaus minun vainoharhaiseen reaktiooni. Emme saa koskaan tietää.

– Mitäs itse ajattelet, näin vuosien vierittyä?

Olen varma, että äänensävyni oli neutraali. Ainakin pyrin siihen. Luuliko hän, että viittasin hänen ikääntymiseensä? Ehkä.

– No ei se helppoa ole, markkinat ja kaikki.

Siemailin vähän turhan hätäisesti viiniä – joka oli erinomaista – koska en enää tiennyt, puhuiko hän itsestään vai ofisista meren takana, miesmarkkinoista vai New Yorkin pörssistä. Rentoudu & relaa, kehotin itseäni, juokset kohta kuuhun. Sitten keksin jotakin pelastavaa.

– Tiedätkö muuten, että kun haastattelin uutta henkilökuntaa sinne, päivän hauskin tapaus oli tyhmä amerikkalainen, joka luuli Manhattan-projektia kaksoistornien rakennushankkeeksi.

– No mikä se sitten on?

Tiedätkö, että

Olla tyhmän ihmisen seurassa on piinallista.
Osoittaa, vaikka vahingossa, toisen olevan paitsi tyhmä myös yleissivistymätön on sietämätöntä.

Yritin vielä luovia pois.

– Se on sellainen vanha sodanaikainen juttu… Olisi voinut luulla, että kaikki jenkit ovat siitä kuulleet.

Vt. ei tietenkään niellyt selitystäni. Niin tyhmä ei hänkään ollut.

Sen sijaan hän uskoi pahimpaan kuten minäkin. Sellaisia työ oli meistä tehnyt.

Ja kuten enoni opetti minua: kun täysi betonikottikärry lähtee kaatumaan, se kaatuu etkä voi mitään. Odotin iskua ja se tuli.

– Tiedätkö, että olet täys paska?

Tiedän, mutta ketä se auttaa? Lisäksi: egoni on millisekunnissa toimintavalmiina tuhoamaan kaikki. Punnitsin mielessäni kolmea vaihtoehtoa

– No mitäs, onko taas kuukautiset?

– Miltä se tuntuu, kun viini kypsymisen sijasta muuttuu etikaksi?

– Kutsutko sitä vielä elämäksi, kun delta-uroksetkin lakkaavat kiinnostumasta?

Pahaltahan se kuulostaa (mihin vaihtoehtoon itse olisit päätynyt?!) mutta

Selvästi minua oli provosoitu.
Ei tällaista soppaa kukaan yksin keitä.
Olisi vt:kin voinut edes yrittää sovinnolla.
Miksi hän oli tuollainen vittu?
Hän sai minustakin aina vaan sen huonoimman esiin.
Minä se tässä uhri olin!

Ennen kuin päätin potkaista pöydän vt:n silmille ja sitten hypätä korkealla loikalla takomaan hänen naamansa Norjan rannikon näköiseksi, katselin hitaasti ympärilleni. Paikka näytti kämäseltä, viinilasitkin kuin kierrätyskeskuksesta ja viini maistui aamupissalta.

Pommi alle ja välittömästi! Oi Oppenheimer, missä olet kun sinua eniten tarvittaisiin?

Bisnestarinoita 81

Hillopurkilla

Tietääkö ihmisestä? Ei tiedä.

Sitä luulee tuntevansa jonkun, koska on ollut sen kanssa samassa työpaikassa vuosia, juonut kaljaa ja nainut ristiin (tätä ei voitu varmistaa). Ja sitten, yhtenä päivänä, ihan sinisestä, kerrotaan, että hän vain teki sen.

Että teki mitä? Että Martti (nimi muutettu. henkilö oli oikeasti naisoletettu. sellaisista ei vaan saa enää kirjoittaa mitään ikävää. muuten päädyt nimettömään metsähautaan ainoana johtolankana telaketjun jälki naamassa.) kavalsi pokkana 200000 euroa.

Silmitön ahneus? Vaaleanpunaisten unelmien toteuttaminen? Peräkorven Akselin vapauttaminen vankilasta? Aikaistettu eläkesuunnitelma? Pitkään lupaillun matkan tarjoaminen LBTQ-kihlatulle?

Tiedätkö mikä tässä arvailemisessa on parasta/pahinta?

Vaihtoehtoja on miljoona ja voit rauhassa käyttää siihen loputtomasti työaikaasi.
Et koskaan saa tietää totuutta.

Yritys analysoida tapausta uudella CRYSTALCLEAR™-työkalulla ei sekään napannut.

Kiinnijääminen on tyhmää mutta niin monille käy. Monet ovat tyhmiä?
Tämä olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Ei kuitenkaan?
Voiko olosuhteita syyttää? Ei täysin. Edes vanhempia? Vaikealta tuntuu.

Olisin mieluusti itse kuulustellut Marttia. Olinhan rekrynnyt hänet ja koin, että vastuu siltä osin oli myös minun. Minähän tälle Troijan tamm… oriille olin talomme portin avannut. Mutta juuri siksi minua ei päästetty lähellekään häntä.

Ihme sääntökansallissosialismia ja äkkiväärää jyrkkäniskaisuutta!

Vt. toimari hoiti homman uskollisen torpedonsa, Sääntö- & sallimisosaston Teräsleuan kanssa. (Teräsleuka oli saanut nimensä sinivalaan kokoisesta ja –värisestä, excel-taulukonkin kestävästä leuasta.) Hyvin hoitivatkin, vartissa. Martti halusi ihan itse kertoa kaiken. Se on aina kivampi niin. Ei tarvitse kysellä, että kuka haluaa tunnustaa.

Luulisi, että siinä se, case closed, äm.. äijä pihalle, ja eikun kaikki maailman tapojen orjat yhtykää. Mutta ei. Seurasi vaihe kaksi: #syyllistenetsintä. Vt. toimari tuon itse sanoiksi virkki.

– MITEN VITUSSA KUKAAN EI HUOMANNUT MITÄÄN???

Valonheitin suuntaili kirkkainta valoaan kontrollereihin, kulunvalvontaan ja tietysti lähimpiin työkavereihin. Nämä yrittivät, synkät varjot taustallaan, ensin vakuuttaa syyttömyyttään. Tyhmät. Kaikki muut tiesivät jo tässä vaiheessa, että kyse oli yhtä vähän syyllisistä ja syyttömistä kuin Suurten Puhdistusten näytösoikeudenkäynneissä.

Tarkoitus oli saada ihmiset olemaan varuillaan seuraavat 10+ vuotta eikä viivyttelemään yhtään mistä tahansa poikkeavuuksista raportoimisessa. Siis kerralla kuntoon. Tietyllä tavalla johdonmukaista, järkevää ja siten energiaa säästävää. Ihan ok.

Illalla pidimme lähikapakassa yhden sortin läksiäisiä Martin ja muiden marttyyrien muistolle. Vaikka muisto olikin jo iltapäivällä kulkeutunut firman ovesta pahvilaatikossa Securitaksen saattelemana. Retropaikan kuluneen pöydän ääressä, viinipullon suuhun isketyn kynttilän viime loimussa siinä sanailtiin.

– Täällä ei toista tilaisuutta saa!

– Vain jos ansaitsee sen.

– Miksihän se teki sen?

– Jokainen ajattelee tulevaisuuttaan, mutta vain harvoilla riittää rohkeutta tehdä sitä.

– Rohkeutta päätyä Vantaalle?

– Viileämpää siellä kuin duunissa, man.

Miten nopeasti unohtuu ihminen, kuin häntä ei olisi ollutkaan. Haikea tämäkin tapaus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty