Deittibisnes

Tiedän, minun ei pitäisi deittailla. Niin se on. Se on vastoin luontoani enkä oikein osaakaan ja lisäksi tuntuu, että koko universumi hyökkää ja sylkee minua vastaan heti kun lähden sille tielle. Mutta jokin on ihmisessä, minussakin, vahvempi.

Tapasimme, katsoimme toisiamme silmiin Café Engelin pienen ikkunapöydän yli. Oli selvästi kevät, jossain mämmin ja serpentiinin, kuihtuvan rairuohon tuoksun ja tuoreen sillinhajun välissä (jos tiedät, mitä tarkoitan). Ikkunaruudun toisella puolella leijui nuori rakkaus ja utuinen mutta vahva Senaatintorin historiallinen kumu.

Kaikki olisi voinut olla kohdallaan: Hän oli kaunis ja minä olen hyvä mies.

Hän oli hauska ja minulla on bisnestausta. Hänessä oli tyyliä ja minä osaan olla hiljaa.

Miten tällainen setuppi voi murtua? Ja miten ihminen voi olla tyyni kuin Chengzuanin pinta nähdessään kaiken kauniin murskautuvan sanojen alle? Onko ihminen sittenkin vahvempi kuin hän luulee?

-Vedän sinun olotilojesi ja mielenliikkeidesi tulkitsemisen totaalisesti yli, koska olet emotionaalisesti ailahteleva ja saavuttamattomissa. Tämä jatkuvasti käynnissä oleva kissa-hiiri -leikki, jossa minä herkkänä ja empaattisena käytän energiani sinun lukemiseesi ja omien tunteideni, tarpeideni ja toimintani sopeuttamiseen niin, että saisin puristettua sinusta irti edes pienen hetken läheisyyttä ja avautumista. Vaikka överiempaattisena minun vointini huononee ja voimat ehtyvät, tuntemani energeettinen yhteys sinuun on niin vahva, että vedän itseni loppuun tällaisen epätoivoisen suhteen vuoristoradassa.

Hörppäsin kahvia. Hänellä tuntui olevan sanottavaa, minulla ei niinkään. Ohut mutta usein silti riittävä elämänkokemukseni sanoi, että tämä oli vasta alkua.

-Tällainen pakottava, voimakas yhteys, siihen liittyy selittämätön tunnistamisen kokemus. Olet kadoksissa ollut puolikkaani, joka on viimein saapunut täydentämään minut. Kohtaamisenne on niin intensiivinen. Olemme sukeltaneet euforiseen kuplaan, jossa ylitsevuotava rakkauden energia on lävistänyt meidät. Kaikki on mahdollista. Kunnes yhtäkkiä, ilman sen kummempaa varoitusta, olemme tömähtäneet takaisin maan pinnalle ja pelot ja ahdistus ovat ryöpsähtäneet yli äyräiden. Kupla on poksahtanut ja olemme molemmat taantuneet käytöksessämme teini-ikäisen tai jopa pienen lapsen tasolle ja ihmetelleet, mitä nyt tapahtuu. Tämä on nostanut pintaan uuden kerroksen omia pelkojamme ja rajoitteitamme, jotka liittyvät lapsuudesta asti kantamiimme uskomuksiin siitä, että olemme riittämättömiä rakkauteen.

Jos hän olisi tehnyt kotitehtävänsä (= selvittänyt taustani) tai ollut edes hereillä kohtaamisessamme, hän olisi tajunnut, että minun kaltaiseni ihminen välttää sidoksia, jotka hidastavat minua ja nopeatempoista elämääni. Kutsun sitä painottomuudeksi.

-Olet emotionaalisesti etäinen, keskittynyt itseesi, tarvitset jatkuvaa ihailua ja odotat minun ottavan vastuun sinun tarpeidesi tyydyttämisestä.

Juuri tuollaiset puolitotuudet johtivat nykyiseen tilanteeseemme, sanoisin. Saiko täällä muuten santsikupin samaan hintaan?

-Olen keskittynyt täysillä sinun olotilojesi, tekemisiesi ja tekemättä jättämisiesi ja tunteidesi tulkitsemiseen. Olen kieriskellyt jatkuvassa syyllisyydessä ja kokenut repivää ristiriitaa siitä, että en ole pystynyt sopeuttamaan omaa sisäistä tilaani, reaktioitani ja toimintaani semmoiseksi, että olisin onnistunut sinun tunnelukkojesi avaamisessa.

Aivan kuin olisin kuullut tuon jo kertaalleen. Kirkas päivänvalo esti minua käsittelemästä asiaa selkeästi. Tuntui oudolta. Ehkä historiattomuuden tunne syntyi hetkessä elämisestä.

-Olen miettinyt pääni puhki, miten saisin sinut vuorostasi osoittamaan edes hetken kiinnostusta siihen, miltä minusta tuntuu ja avautumaan kanssani rakkaudelle ja yhteydelle. Olen sivuuttanut omat visioni, toiveeni, tunteeni ja tarpeeni. En ole osannut huolehtia itsestäni enkä vetää rajoja sille, miten paljon energiaa kannattaa keskittää sinuun ja miten paljon itseeni. En ole tullut nähdyksi aitona itsenäni, koska olen lamaannuttanut itseni suojakuoren taakse, jossa olen toivonut sinun viimein avautuvan ja tulevan lähemmäksi. Olen alentanut itseni arvottomuuden kuopan pohjalle ja turhaan odottanut sinun nostavan minut sieltä ylös.

Anteeksi vulgaari ilmaisuni mutta MIKÄ VITUN PEKING DUCK HOUSE TÄMÄ OLI???

Sanokaa te, miten tällaiseen keskusteluun pääsee mukaan.

-Elämä tarjoilee meille uusintakierroksia ennen kuin tapahtumat voi nähdä laajemmasta kulmasta, mutta mahdollista se on. Herkkinä ihmisinä aistimme tässä suhteessa voimakkaasti myös toisen osapuolen tuskan ja hänen sisäisen ristiriitansa sen välillä, missä hän on ja mihin hän haluaisi pystyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hänen kokemansa tunteet ja se, murtautuuko hän ulos vanhoista kaavoistaan, olisi meidän vastuullamme. Ei edes silloin, vaikka hän sanoisi meille näin.

Sori, kultu, mutta tämä on me vastaan ne. Eli tässä tapauksessa minä vastaan sinä. Ja sinä meistä kahdesta et näytä siltä kuin olisit valmistautunut tähän. Sori siitäkin.

-Mitä enemmän yritän saada sinua tajuamaan ongelmasi ja ratkaista ne puolestasi, sitä nopeammin yleensä vetäydyt haarniskaasi suojelemaan itseäsi. Itselleni on ollut todella vaikeaa luopua siitä ajatuksesta, että minä tiedän paremmin, mitä sinun kuuluu ymmärtää. Oma kokemukseni on, että anteeksiantaminen tapahtuu ajallaan oman kypsymiseni kautta. Tämä on matka sisäisen lapseni raastavana yrityksenä tulla rakastetuksi! Haastavat suhteet kuorivat meistä pois kaikki turhat kerrokset, jotka pimentävät sitä valoa, jota pohjimmiltamme olemme ja joka haluaa kauttamme tähän maailmaan itseään ilmaista. Siksi olen kiitollinen, meistä.

Nämä ovat totuuden hetkiä. Myönteistä tässä oli se, ettei minun tarvinnut Columbona selvittää, mistä oikein on kyse. Saatoin nauttia tilanteen täydellisestä läpinäkyvyydestä. Hymyilin tyytyväisenä ja kohotin kahvikuppiani. En ollut varma, ymmärsikö hän elettäni ja sen ajankohtaisuutta. Due diligencen aika on ohi, tilit on oltava selvät.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty