Väistämättömän ennakoimatonta

Muistatko vielä, kun jäit lapsena kiinni valheesta? Ensin kielsit kaiken, mutta sitten todisteet murskasivat sinut kuin Nürnbergin oikeus, ja noloutesi oli kolkko.

Aikuisena kiinnijäämisen vaara tuntuu kaukaiselta kuin seuraava loma.

Enkä ajattele nyt vaihtoehtoisia tosiasioita vaan sitä, että aikuisena on niin paljon enemmän vaihtoehtoisia tapoja selvitä tilanteista.

• Minkään ei tarvitse merkitä mitään (tai: mikä tahansa voi olla mitä tahansa)
• Sanominen on halvempaa kuin koskaan.
• Toisen ironian tajun puutteen osoittaminen kruunaa minkä tahansa keskustelun.

Miksi tällaisia mietin? Siksi, että vt. toimari oli saanut päähänsä kutsua kaikki yksilövalmennusta saavat – kyllä, ryhmävalmennukseen. Ja vetovastuuseen hän oli tietenkin faksannut tyypin, jonka ainoaksi ansioksi voi lukea sen, että hän oli vt:n sisarenpoika. Keississä oli muutenkin ankkalinnamaisia piirteitä, kuten tämä Hannu Hanhi jo pelkällä olemisellaan muistutti, neonvihreää taskuliinaa myöten.

Nuoret ihmiset ovat nerokkaita – koska he uskovat niin.

Myös siksi he pukeutuvat sinisiin farkkuihin ja pelkäävät, että kapitalisti riistää heitä.

Ensimmäinen dia oli Tarinan suuruus. Jo tässä vaiheessa tiesin, että dioja on seitsemän.

Se tarina ei luokittele ihmisiä pieniksi ja suuriksi vaan auttaa jokaista yltämään omaan parhaaseen omista lähtökohdista käsin.

Minusta se oli hyvin sanottu. Pidin kuitenkin pokkani. Sillä aavistin, että parempaa oli tulossa. Toinen dia oli Ihmisyydestä ja Sivistyksestä.

Täysi ihmisyys on sivistystä, jonka ansiosta ihminen löytää elämäänsä merkitysnäköaloja.

Unohtamatta merkitysnäköaloja. Aavisteluni osuvat oikeaan: tässä on selvä nousu, jonka kapuaminen vaatii norjalaisen hiihtäjäsuuruuden luonnetta, suuruutta ja norjuutta.

Inhimillisen kasvun huipentuma on ihminen, jonka on mahdollista luontevasti olla kaikkea sitä, mitä hän parhaimmillaan voi olla.

Nyt oltiin luontevasti huipulla ja parhaimmillaan

minun olisi tehnyt mieli tehdä kysymyksiä, mutta intuitioni sanoi, ettei tämä tilaisuus ollut vuorovaikutteisempi kuin Sipilän televisiopuhe. Kyllä, diashown idea oli murskaavan uskalias ja nerokas: ei puhetta.

Omat vahvuudet otetaan rohkeasti käyttöön yhteistä hyvää palvelemaan. Käyttökohteina ovat ne yhteisöt, joihin jokapäiväinen elämä meitä liittää.

Rakastan sosiaalista ulottuvuutta! Ja rohkeutta, hyvää, palvelemista ja jokapäiväistä elämää. Mutta ennen kaikkea lemmin käyttökohteita ja yhteisöjä, joissa on maksupotentiaalia.

Joka päivä on mahdollista valita kymmeniä kertoja, millaisen maailman puolesta toimii. Jos asettaa oman elämänsä osaksi ratkaisua, voi löytää elämänpoltetta, joka kannattelee.

Miksi on niin vaikeaa valita? Tai löytää elämänpoltettaan?

Jos katson itseäni tarvittavalla ankaruudella, minusta puuttuu myös kannatteleva voima.

Siirrytään kohtalonomaisesta ajelehtimisesta oman elämän tekijäksi. Oma osaaminen palvelee jotain itseä suurempaa, joka ylevöittää mielen.

Tämä iski minuun todella: mitä muuta olen kokenut viime vuodet kuin ajelehtivani ja miten kohtalonomaista se onkaan ollut! Tämä ylevöitti minut.

Nykyajan haaste on elämän pirstaleisuus ja siihen kytkeytyvä vähäpätöisyyden ja riittämättömyyden kokemus. Pitäisi revetä ja riittää liian moneen. Eheämmät näkymät ja suurempiin kokonaisuuksiin liittymiset rakentavat vaikuttavampaa tarinaa.

Tässä vaiheessa tajusin, miten nerokas tuo nuori mies oli.

Hän oli kirjoittanut kaiken viisautensa dioihin, näytti ne ja hymyili tyytyväisenä screenin vieressä. Tunsin syvää vähäpätöisyyttä, mutta tiesin samalla, ettei muuta tietä eheytymiseen ollut. Ja tiesin myös, että selkeys oli tulossa. Oli pakko olla.

Viisasta on koetella millainen tarina kestää tiukimmatkin happotestit. Oman elämän liittäminen mahdollisimman kestävään tarinaan selkeyttää olemassaoloa.

Siinä se tuli. Olotilani oli kaiken jälkeen seesteinen ja omasta mielestäni olin ihan oukei. Mutta se oli valhe ja tiesin sen itsekin. Ja diojakin oli kahdeksan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty