Bisnestarinoita 95

Bisnestarinoita 95

Väistämättömän ennakoimatonta

Muistatko vielä, kun jäit lapsena kiinni valheesta? Ensin kielsit kaiken, mutta sitten todisteet murskasivat sinut kuin Nürnbergin oikeus, ja noloutesi oli kolkko.

Aikuisena kiinnijäämisen vaara tuntuu kaukaiselta kuin seuraava loma.

Enkä ajattele nyt vaihtoehtoisia tosiasioita vaan sitä, että aikuisena on niin paljon enemmän vaihtoehtoisia tapoja selvitä tilanteista.

  • Minkään ei tarvitse merkitä mitään (tai: mikä tahansa voi olla mitä tahansa)
  • Sanominen on halvempaa kuin koskaan.
  • Toisen ironian tajun puutteen osoittaminen kruunaa minkä tahansa keskustelun.

Miksi tällaisia mietin? Siksi, että vt. toimari oli saanut päähänsä kutsua kaikki yksilövalmennusta saavat – kyllä, ryhmävalmennukseen. Ja vetovastuuseen hän oli tietenkin faksannut tyypin, jonka ainoaksi ansioksi voi lukea sen, että hän oli vt:n sisarenpoika. Keississä oli muutenkin ankkalinnamaisia piirteitä, kuten tämä Hannu Hanhi jo pelkällä olemisellaan muistutti, neonvihreää taskuliinaa myöten.

Nuoret ihmiset ovat nerokkaita – koska he uskovat niin.

Myös siksi he pukeutuvat sinisiin farkkuihin ja pelkäävät, että kapitalisti riistää heitä.

Ensimmäinen dia oli Tarinan suuruus. Jo tässä vaiheessa tiesin, että dioja on seitsemän.

Se tarina ei luokittele ihmisiä pieniksi ja suuriksi vaan auttaa jokaista yltämään omaan parhaaseen omista lähtökohdista käsin.

Minusta se oli hyvin sanottu. Pidin kuitenkin pokkani. Sillä aavistin, että parempaa oli tulossa. Toinen dia oli Ihmisyydestä ja Sivistyksestä.

Täysi ihmisyys on sivistystä, jonka ansiosta ihminen löytää elämäänsä merkitysnäköaloja.

Unohtamatta merkitysnäköaloja. Aavisteluni osuvat oikeaan: tässä on selvä nousu, jonka kapuaminen vaatii norjalaisen hiihtäjäsuuruuden luonnetta, suuruutta ja norjuutta.

Inhimillisen kasvun huipentuma on ihminen, jonka on mahdollista luontevasti olla kaikkea sitä, mitä hän parhaimmillaan voi olla.

Nyt oltiin luontevasti huipulla ja parhaimmillaan

minun olisi tehnyt mieli tehdä kysymyksiä, mutta intuitioni sanoi, ettei tämä tilaisuus ollut vuorovaikutteisempi kuin Sipilän televisiopuhe. Kyllä, diashown idea oli murskaavan uskalias ja nerokas: ei puhetta.

Omat vahvuudet otetaan rohkeasti käyttöön yhteistä hyvää palvelemaan. Käyttökohteina ovat ne yhteisöt, joihin jokapäiväinen elämä meitä liittää.

Rakastan sosiaalista ulottuvuutta! Ja rohkeutta, hyvää, palvelemista ja jokapäiväistä elämää. Mutta ennen kaikkea lemmin käyttökohteita ja yhteisöjä, joissa on maksupotentiaalia.

Joka päivä on mahdollista valita kymmeniä kertoja, millaisen maailman puolesta toimii. Jos asettaa oman elämänsä osaksi ratkaisua, voi löytää elämänpoltetta, joka kannattelee.

Miksi on niin vaikeaa valita? Tai löytää elämänpoltettaan?

Jos katson itseäni tarvittavalla ankaruudella, minusta puuttuu myös kannatteleva voima.

Siirrytään kohtalonomaisesta ajelehtimisesta oman elämän tekijäksi. Oma osaaminen palvelee jotain itseä suurempaa, joka ylevöittää mielen.

Tämä iski minuun todella: mitä muuta olen kokenut viime vuodet kuin ajelehtivani ja miten kohtalonomaista se onkaan ollut! Tämä ylevöitti minut.

Nykyajan haaste on elämän pirstaleisuus ja siihen kytkeytyvä vähäpätöisyyden ja riittämättömyyden kokemus. Pitäisi revetä ja riittää liian moneen. Eheämmät näkymät ja suurempiin kokonaisuuksiin liittymiset rakentavat vaikuttavampaa tarinaa.

Tässä vaiheessa tajusin, miten nerokas tuo nuori mies oli.

Hän oli kirjoittanut kaiken viisautensa dioihin, näytti ne ja hymyili tyytyväisenä screenin vieressä. Tunsin syvää vähäpätöisyyttä, mutta tiesin samalla, ettei muuta tietä eheytymiseen ollut. Ja tiesin myös, että selkeys oli tulossa. Oli pakko olla.

Viisasta on koetella millainen tarina kestää tiukimmatkin happotestit. Oman elämän liittäminen mahdollisimman kestävään tarinaan selkeyttää olemassaoloa.

Siinä se tuli. Olotilani oli kaiken jälkeen seesteinen ja omasta mielestäni olin ihan oukei. Mutta se oli valhe ja tiesin sen itsekin. Ja diojakin oli kahdeksan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 86

Bisnestarinoita 86

Tarkastusvaliokunta

Onko sinulla niitä aamuja, jolloin sanot peilikuvallesi: ”Olet hurmaava.”? Ei minullakaan paitsi tänä aamuna. Olin loistavalla tuulella koska

  • Olin nähnyt Atlantin kokoisen märän unen ja silti yöpuvun housuni olivat kuivat kuin sirocco
  • Olin nukkunut straight eight hours
  • Puhelimessani oli puoli kuudelta vain yksi viesti: ”Tänään enemmän parempaa” (eikä viesti edes ollut zemppiappsistani GetupStandup™)

Aivan tavatonta oli myös se, että viheltelin töihin kävellessäni. Lisäksi olisin voinut vaikka vannoa, että kiurut ääntelehtivät viehkosti. Tästä päivästä saattoi tulla vain hyvempi.

Katsooko kohtalo persiinsilmällä hyväuskoista toiveajattelijaa?

Kyllä, jos tällainen kokemusasiantuntija saisi sanoa. Arvaathan tuon: pommi putosi välittömästi, kun istuuduin parhaat päivänsä nähneelle ErgoZ-työtuolilleni.

– Herra Isä! Laita nyt edes krakasi suoraan! Hallituksen lähettämä tarkastusvaliokunta on täällä seitsemän minuutin päästä.

Ihanko Sipilän hallituksen? virnuilin vt. toimarille, jonka komentelu oli minun adrenaliinilleni käsky hyökätä.

– Haha, very funny! Ja vittu, jos mokaat tän! Hallituksen kanssa ei leikitä yhtään! Ei varsinkaan tänään.

Vt. kääntyi kannoillaan ja antoi 50+ takapuolensa heiluttaa uuden näköistä viininpunaista hamosta. Liian lyhyttä hänelle, jos minulta kysytään mutta ei varmaan kysytä. Suoristin krakani.

Kolmikko saapui seitsemältä, sharp.

Pelkkä silmäys heihin kertoi olennaisen: he olivat moraalisen remontin tarpeessa.

Tiukkoja jätkiä, ansainneet arvostuksensa mutta olivat silti pelkkiä loisia.

Jos ihmisten välillä olisi edes vähän sitä vanhanaikaista luottamusta, jonka keskellä itse olin kasvanut, tällaiset jätkät nojailisivat lapioihinsa aivan toisenlaisen montun äärellä. Tiedät kyllä: miehen sanaan voi luottaa & kädenpuristus on vahvempi kuin yksikään allekirjoitus sopimuksessa. Eikä elämäni ensimmäiset 15 vuotta olleet mikään mafiaelokuva.

Vt. oli hermostunut ja minä rento ja jätkät tiukkailmeisiä.

Kaikki dokumentit oli levitetty pitkin isoimman neukkarimme pöytää. Saimme luvan poistua mutta olla minä hetkenä tahansa tavoitettavissa vastaamaan heidän kysymyksiinsä.

Heti neukkarin ulkopuolella kysyin vt:ltä:

– Mitä sä oikeestaan jännität? Cristinan tiimi on pannu kaiken ihan huippukuntoon. Noilla ei voi olla muuta huomautettavaa kuin hölmöistä kirjoitusvirheistä. Ja niistäkin vaan sen takia, että niiden on pakko saada osoittaa jotakin töppösormillaan.

– Eikö elämä oo sulle mitään opettanu??! Tota ei voi koskaan tietää! Yllätyksiä voi tulla aina ja useimmiten niitä myös tulee.

Vt. oli kireänä ja halusi pysyä sellaisena. Minkäs teet? Mitä nainen haluaa?

Saman tien tuli kutsu takaisin neukkariin. Sellaista on työläisen elämä.

– Ihan ensin hallitusraporteista: me haluamme selkeät numerot.

– No, oikeastaan me haluamme numeroiden sijasta sellaiset grafiikat, joita kuusivuotiaskin ymmärtää.

– Sitten tiedot viimeisen kk:n luvuista.

– Se, mitä todella tarvitsemme, ovat alkuvuoden kumulatiiviset luvut.

– Historian toteumaluvut näyttävät tästä myös puuttuvan.

– Samoin tulevaisuuden ennuste.

– Jos saisitte nämä yhden dian karkeaksi yhteenvedoksi, se olisi hyvä.

– Mahdollisimman tarkat tiedot olisi kyllä parempi.

– Asiakaskohtainen raportointi – sen me haluamme ehdottomasti!

– Ei, ei missään tapauksessa! Mitä tahansa teettekin, muistakaa tietosuoja.

Aika homoa kun kolme jannua kaakattaa kuin akuankat.

Tajusin, ettei minua enää tarvittu täällä enempää kuin susi tarvitsee marenkia. Vt. sen sijaan näytti kaipaavan yhden lumihuippuisen vuoren nenäänsä.

Suljettuani oven perässäni hyräilin vanhaa Ulf Dagebyn loilotusta Livet är en fest

Men om livet är pest

fyllan värmer bäst.

Vaikka ihminen on kaiken keskellä yksin, kaipasin takaisin uneeni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 4

Bisnestarinoita 4

Sipilä

Raskaan joskin antoisan ja kohottavan etätyöillan jälkeen tuntui vaikealta motivoitua arkisen aamun ahtaudesta. Sielu ei vain tahtonut mahtua siihen. Kaikki mitä olisin kaivannut, oli café avec cognac ja paikka, jossa saatoin taivutella syntyjä syviä ja asioita ainoisia diaesityksiksi.

Vaan milloin millään työpaikalla koskaan sellainen kaipuu olisi saanut täyttymyksensä? #justasking

Meidän vt. toimarilla on kantava ääni. Kaupunkitarina hänestä kertoo, että armeija-aikoina hänen äänensä kantoi 300 metriä vastatuleen.

– SAATANAN SIPILÄ!

Katsoimme, miten nippu excel-taulukoita lensi ensin lasikopissa ylöspäin ja alkoi sitten leijailla alaspäin. Katsoimme toisiamme ja jokin meidän ikiaikaisessa hermostossa vakuutti, ettei kortisolin eritystä ollut syytä käynnistää.

Se kuulosti paremmalta kuin että myötätunnon puutteesta johtuen tulkitsimme, että ongelma oli selvästi jonkun toisen.

Ainut asia, joka sen sijaan seurasi huomioni kiinnittymisestä vt. toimariin, oli ihan pieni kateuden säväri. Homma olisi kuulunut minulle. Olin señorikonsultti. Olin pätevämpi kuin kukaan ikinä. Tuollaiset hommat hoitaisin vasemmalla kädellä peruuttamalla räkä poskella.

Ehkä juuri tästä syystä hommaa ei annettu minulle, epäilin sieluni synkimpänä hetkenä. Pahalta kuitenkin tuntui, ettei minulle annettu edes mahdollisuutta. Toistuvasti lärvistelin ajatuksissani, että kaikki jonniinjoutavat räkänokat

  • ansiotta valtaavat huippupostit
  • kaatavat kuumimmat misut
  • vetävät laatukolumbialaisesta parhaat nokat.

Ja sieltä se taas ryntäsi huoneestaan:

– Oletteko nähneet Sipilää? Ei vastaa edes viesteihin!

– Taitaa olla asiakkaalla. Sano tulevansa lounaan jälkeen.

– Viiiiit-tu! Sanokaa että in-my-office heti kun näyttää naamaansa.

– Asiallinen tämä.

Hetken vt. toimarin kasvoilla näkyi aivoinfarktin laukaisema ilme, mutta sitten kohtaus meni ilmeisesti ohi, koska hän pamautti lasikoppinsa oven kiinni perässään.

Me katsoimme toisiimme: kumpi varoittaa Sipilää? Otin puhelimen näytille: mä hoidan. Vaikka Sipiläkin oli mulkku mieheksi, saattoi se meidänkin sauna vielä palaa. Eikä nimi miestä pahenna, kai.

Tarkkailimme vaivihkaa kuution suuntaan siihen hetkeen, kun vt. toimari olisi puhelimessa. Heti kun hänen puhelimensa nousi korvalle, kävelimme perätysten muina miehinä ulos ovesta ja lounaalle.

Joku hyvinvointitättähäärä oli nimittäin muutama viikko sitten TYKY-päivän esityksessään korostanut, että tasainen verensokeri oli välttämätön edellytys huippusuoritukselle. Vaikkei tämä ollut meille uutta, se antoi täyden tuen pyrkimyksellemme pitää kaikkien suoritusten eli läheisten ravitsemusliikkeitten ovet auki. Tähän liittyen: muutama pahimman stressipiikin taittava shotti lämmitti jo ajatuksenakin. Kaikkihan me kerran kuolemme, mutta pitkäaikainen kuormittava stressi tappaa varmasti.

Rakkautta emme voi ansaita, mutta jokainen meistä ansaitsee kodin ja kantapaikan. Eimen, bros!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty