Bisnestarinoita 80

Bisnestarinoita 80

Uskis

Yrityksen perustajalla oli ensimmäisenä asiakkaina uskovaisia ihmisiä, joitakin hänen tätinsä tuttuja. Jotka eivät vain ole tajunneet kuolla.

Niinpä ne roikkuivat meidän listoilla, eikä kenelläkään ollut sydäntä lempata heitä sieltä. Sillä seurauksella, että kaikki viisi vielä elossa olevaa jäivät minun vastuulleni. Aika.

Kerran vuodessa teen kierroksen niiden luona, vanhoissa arvoasunnoissa Helsinki 10-12-14 alueella. Tiedät kyllä: korkeita huoneita, tsaarinaikaisia huonekaluja, isoja kristallikruunuja ja sitten se haju, joka syntyy lähestyvästä kuolemasta. Jota ei koskaan tule (koska kuolemaa ei ole?).

– No niin, no niin, peremmälle, nuori mies!

Iida Ådahl oli suosikkini. Monestakin syystä.

  • Hän oli alun perin piika, kurjista oloista. Sukunimensä hän sai mieheltään.
  • Hän keittää kaupungin parasta pannukahvia ja taikoo aina jostain hurmaavia leivoksia.
  • Hän on hc-uskovainen.

Tämä viimeinen vaatisi ehkä selittämistä, mutta en sitä tee. Mutta sen kai voin sanoa, että oloni oli käynnin jälkeen aina kuin musikalla, joka oli joutunyt ortodoksirippi-isänsä riepoteltavaksi. Varsinkin kun Iida alkoi lämmetä heti kun sain palttooni henkariin:

– Olet viheliäinen kuin lammas yksinäinen vieraassa luolassa!

Exactly.

Silmäilin Iidaa, joka konkkasi alle puolitoista metriä korkeana

keppinsä kanssa keittiön ja ruokasalin pöydän väliä, jonne hän oli kattanut kahvituksemme. Täysharmaa säkkärä tukka, aina tumma, paksusta kankaasta ommeltu ja lohduttoman vanhanaikainen kolttu päällä ja pieni risti kaulassa. Ei ollut syytä maallisilla asioilla koreilla.

Yritin kysellä,

oliko hän ollut tulokseen tyytyväinen ja olivat osingot olleet kohdallaan.

Iida katsoi minuun silmät viiruina kuin olisin yrittänyt vietellä hänen pikkutytärtään (72 v).

– Sillä mitä on ihmisellä kaikesta työstänsä ja sydämensä pyrkimisestä, jolla hän on vaivannut itsensä auringon alla?

Kyllä tällainen panee miettimään. Niin kuin omaa uraakin: antoiko tällainen työnteko eli auringon alla veivaaminen jotakin todellista sisältöä elämään? Olisiko kannattanut valita toisin? Jääkö työläisen käteen lopulta muuta kuin vastahaava? Mutta ei tässä iässä oikein repäistä – miltä sekin näyttäisi? Tai edes tuntuisi?

Olin palaamassa tuottoihin, kun Iida luki ajatuksiani.

– Aika rikki reväistä ja aika yhteen ommella. Aika vaieta ja aika puhua.

Mitäs siinä sitten. Kohotin kultareunuksisen, pitsinohuen kupin huulilleni ja vedin syvälle keuhkoihin tuota jumalaista kahvin tuoksua. Huimasi. Tässä oli sitä sisältöä elämään.

Sitä paitsi: mitä tässä riuhtomaan?

Iida oli maallisen keräilytalousvaiheensa ohittanut jo ajat sitten. Hän jos kuka tiesi jotakin kuoleman odotuksesta, mutta – kaikella on aikansa. Herralla oli tuntemattomat kvartaalinsa.

Lisäksi: mitä bisneksen tekemistä tämä olisi? Tämä vuotuinen kierros oli h2h, jonka loisteessa sain epäillä omaa osuuttani ihmisenä. Ja muutakin.

Yhtäkkiä Iida alkoi loilottaa täyttä keuhkoa:

Tuonen portti, matkan pää – siihenkö nyt tieni jää?

Matkamiesi, matkamiesi, taivaan Isä kaikki tiesi.

Ensimmäisellä kerralla olin pelästynyt tätä viimeistä pasuunaa siinä määrin, että olin kaatunut selälleni tuolissani. Miten noin pienestä ihmisestä voi lähteä katedraaliurkujen kokoinen ääni?

Mutta tiesitkö, että kaikkeen tottuu?

Jopa siihen, että elämä muistuttaa päivä päivältä enemmän elokuvaa Perillä kello kuusi? Kyllä vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 79

Bisnestarinoita 79

Mummoni ja Marx

Maailmassa alkaa tapahtua. Tiedätkö nämä selvänäköisyyden hetket, kun tuntuu, että jossakin on jotakin eikä missään muualla ole mitään? Eli jokin perustavaa laatua oleva muuttuu. Ja sen hetken elämässään voi muistella Marxia: ”Kaikki mikä on pysyvää, haihtuu pois.”. Siinä saavat viimeisetkin porvarit osansa, jos heitä vielä on!

Marx, oi Marx, miksi käänsin sinulle takkini?

Vaan ei meillä kohta ole enää työläisiäkään. Tehtaissa on vain oppivia koneita, ofiseissa on toistaiseksi ihmisiä, mutta ei heillekään enää kerrota, mitä niiden pitäisi tehdä vaan he tietävät sen itse. Joskus kysyvät työkavereilta, että mitäs aattelet tästä. Ei enää selkeää alistavaa ylimystöä, vain epämääräistä tasa-arvoa!

Mummollani oli tapana päivitellä: ”Tämäkin minun piti vielä nähdä!” Kyllä on näinä päivinä mummoa ikävä.

Saimme risteilijän kokoisen jättidiilin

eli Suomen mahtavimpiin kuuluva yritys tilasi meiltä melko kattavan selvityksen & valmennuspaketin. Kaikki liikenevät voimavarat keskitettiin siihen. Ja jotta työ saataisiin tehtyä, jokainen sai oman tonttinsa epämääräisesti muodostettujen ryhmien sisällä. Eli käytännössä vapaat kädet.

Sen arvaa, että siinä heikkohermoisimmat painoivat jarrupolkimen lattiasta läpi siinä missä virmavarsat katosivat horisonttiin a la Fast & Furious.

Vt. toimari oli tämän kaiken keskellä yksin, sä ihminen. Siis tarkoitan eksyksissä.

– Kukaan ei tarvii mua!

– Ei niin, mut siit ei vaan pidä välittää.

– Sä oot niin… kannustava!!

Kyllä itse itsensä nurkkaan maalaa, kun on tuollainen sarkastinen kaiken aikaa.

No love no gain, vai miten se menee?

Onneksi saatoin luottaa ikiaikaiseen työtoveriini, joka oli nähnyt & kestänyt kanssani kaikki myrskyt ja mylväykset ja koukkuselän suortumiset. Rakas kasvinkumppanini, jonka maripaita repsotti ja kravatissa oli tahroja sinapista ja ruskeasta kastikkeesta. Koska meillä oli ihan omat projektit ja koska etätyöt oli enemmän kuin sallittuja kaikille, jotka eivät olleet asiakkaan luona, löysimme toisemme kantapöydästämme.

– Että mitenkä?

Niin hieno tapa sanoa mitä tahansa! Myös avata keskustelu.

– Sitenkä, että minkälaisella saralla viikatetta heilutat?

– No aeka helepolla! Pittee vuan kahtoo, että asiakkeihe tyttölöeset suavat ekselinsä tehokäyttöön ja suahaan sieltä oikeet mittaristot tuota dattoo arvioitsemuan… Että mitenkä sinä sitten?

– Pitää ylin johdon tyytyväisenä eli rauhoitella niitä, kun pelkäävät että konsulttiarmeija kusettaa niitä. Ja sehän on meidän homma. Ei siis mitään uutta, nähty moneen kertaan 80-, 90-, 00- ja 10-luvuilla.

– Oot sie vuan aeka kettu!

– Sillekö otetaan?

Kilistimme mutta huomasin, että kyllä tämä iso muutos minua jostakin söi. Vaan mistä.

– Mitäs aattelet, mihin tämä maailma on menossa?

– Hyvveen suuntaan, hyvveen suuntaan! Lissee vappautta ja myö suahaan tehä tätä tuunia ihan kuule suappaat jalasa hautoon asti, kuule.

– Sori, mut nyt on sun horinat liikaa mulleki.

– Sie et kato ymmärä. Meiän kaltaset selviytyjät puhuvat ihtensä sissään mihinkä vaan ja ossoovat ottoo ne tärkeimmät hommelit. Ne on ne työläeset ja mummot, jotka tässä koville joutuu.

– Eli Marx oli oikeassa?

– No eiii, eiii… Semmone peräkammarin poeka ei tiijä mistää mittään!

Ajattelin mummoa, joka aina jaksoi ihmetellä sitä, miten joku pääsi kuuhun asti, ja teki samalla maailman parasta suklaakiisseliä. Ei kukaan tee enää sellaista. Haikeuden läpi puski lämmin ja suklainen olo.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 78

Bisnestarinoita 78

Hikisiä hommia

Huomaan, että olen nykyisin aika usein aika turhautunut. Enkä syyttä. Koska elämä on vienyt minut siihen pisteeseen, että MINÄ NÄEN enkä silti osaa toimia.

Minä sinisessä kauluspaidassani, vanhoissa mutta hyvissä Zegnan mustissa housuissa ja punaisissa Brothersin sukissa, joita verhoavat valkoiset Puman lenkkarit. Olisi tämän voinut yhdistellä toisinkin mutta olen jotenkin luovuttanut. Sen näkee joskus myös peilistä.

Ongelma: ei pitäisi tietää paremmasta, koskaan.

Että jossakin on elävä elämä ja minä istun neukkarissa näiden tyyppien kanssa. Ei se voi hyvältä tuntua, eikä tunnu. Ei tämän pitäisi mennä näin.

Neukkari kuten miljoonat kaltaisensa: sirisevää loisteputkea, ovaaliin pyrkivää tammiviilupöytää, johon on upotettu pistorasioita ja johtoja sekä kaiken kruunaavia, peräpukamia aiheuttavia, kulmikkaita kokoustuoleja. Neukkarin seinälle on ilmestynyt uusi huoneentaulu, jota katselin ylitoiveikkaana.

Power corrupts.

PowerPoint corrupts absolutely.

Kalusteita kauheampia ovat paikalle kasaantuneet ihmiset. En minä eivätkä hekään tiedä, miksi he oikeastaan ovat täällä. Sen tuolla puolen siis, että tämä on heidän työtään. Kun digitalisaatio tässä yhtenä päivänä ulkoistaa heidät, se voi olla heidän paras päivänsä sen jälkeen, kun he voittivat kerran elämässään sen ilmaisen matkan Pariisiin.

Oletko huomannut, että usein aloittaa se, joka rakastaa esitelmöidä ja kuunnella omaa ääntään?

Hänellä voi olla yllään ruskea vakosamettitakki, jossa on paikat kyynärpäitten kohdalla tai 30 vuotta samaa huulipunaa. Mutta ei se välttämätöntä ole.

– Näiden ajatusten pohjalta meidän on mentävä vasten ajan henkeä ja segmentoida paremmin markkinointimme. Ihmisten pelot ja kyvyttömyys ohjaavat paitsi työpaikalla tapahtuvaa myös ostopäätöksiä. Meidän on päästävä näiden pelkojen taakse!

Hiljaisuus. Kuka tuohon tarttuisi ja mihin siinä? Ja: miksi? Hiljaisuus syvenee painostavaksi ja kohta se olisi jäätynyt kuolema.

Siihen ei olla vielä päästy,

koska aina jonkun hermot pettävät. Kaikkien hyväksi.

– Arvot, niin, arvot! Kun osaamme viestittää ostajalle selkeästi, miksi me teemme mitä teemme, ostaja ostaa. Tämä on niin totta todeksi tehtynä!

Kun toisiaan seuraavat monologit muuttavat aina aihetta, keskustelu saa tunnin palaverissa keskimäärin 38 kertaa yllättävän käänteen. (Packard & Bilodeau, 2015)

– Tuo on hyvä! Se, mikä vahvistaisi meidän ja asiakkaiden synergiaa, olisi tietenkin arvojen kartoitus.

– Eikö tuota tehty viimeksi syyskuussa?

– Ei, nyt tarkoitus on nousta seuraavalla levelille. Tilaamme ukrainan pojilta appin, joka kartoittaa ihmisten arvoja. Ja sitten me suuntaamme kauppaa intensiivisesti niille, joiden arvot mätsäävät meidän arvojen kanssa.

– Niin! Tai sitten kehitämme arvojen Tinderin…

– Tarkoitat varmaan TinderIn:in – siis b2b puolella?

– Joo, tietysti, siis bisnesdeittisovelluksen, jossa voi suoraan tehdä asiakkaiden kanssa treffejä, heimoutua ja luoda aivan uutta synkronisitisyyttä.

– Siis kuka tuota suostuu käyttämään? What’s in it for me?

– Pardon my russian mut nää jutut menee sulta aika ohi. Avaa vaik kerran vuodessa toi talouselämä.fi tai ReWoW:n Fb-saitti. Mitäs sanot, vuosi 2017 vai 1986?

Tästäkö se riemu ratkesi?

Niin: viikko Brasilian kartan kokoisia riitoja, pari kymppiä konsulttipalkkioita sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseen ja yt-varoitus. Kyllä kannatti?

Vaan kuka olisi uskonut, että vuoden 2018 bisnesappi keksittiin juuri tässä nuhjuisessa, kaikenlaista epämääräistä elämää, kuten hätäisiä panoja ja hikisiä powerpointhöyliä nähneessä neukkarissa. Mutta sellaista se on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 77

Bisnestarinoita 77

Eikä, nyt!

Tiedätkö, mikä on ”liiketoimintaa kuten tavallista”?

  • Kaikenlaiset pörröt ja pökiöt törppöilevät kilvan (vistoa katella)
  • Vain neitseellistä syntymää suurempi ihme pitää tämän homman pyörimässä päivästä toiseen
  • Hyväntahtoiset hölmöt = hyödyllisiä idiootteja

Wiion lakia mukaillen: jos kaikki voi olla paskaa, se on.

Jos luit tähän asti, saatat ihmetellä, että mitähän vittua on taas täytynyt tapahtua.

Minäpä kerron. Kerranpa minä. Että millane pisnesviikki oli Aila-äidin pojalla.

Joryn kokous oli siirretty maanantai-iltaan. Huonosti valmisteltua horinaa kaksi+ tuntia ja lopputulemana epämääräinen ”strategialupaus”, josta

  • Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan
  • Kaikki tiesivät ettei ikinäkään
  • Esimiehet repisivät pelihousunsa sitä pää kolmantena jalkauttaessaan

Tiistaiaamuna aikaisin (6.30) ylimääräinen hallituksen kokous, jonne minut oli kutsuttu erityisasiantuntijan roolissa puhumaan

  • Digitalisaation mahdollisesta tulevaisuudesta
  • Globalisaation merkityksestä seuraavassa kvartaalissa
  • Mitenkä meiä pisnes hyötyy Trumpista

Vedin eilisiltavihaisena niin killerisetin,

että lasikattoa aiemmin itsetyytyväisenä tähyilleet äijänkutaleet pitivät pöydän reunasta kiinni vielä tunteja sen jälkeen, kun olin poistunut (näin minulle kerrottiin).

Keskiviikkona aamupäivällä vt. toimari erotti minut koska olin kehottanut

Oivallus 1: heroine on paha hampaille.

Keskiviikkona iltapäivällä hän palkkasi minut takaisin bonuseduin koska

  • Olen vaarallinen ja ihana
  • Suorapuheisuuteni vahvistaa palautekulttuuria organisaation ytimessä
  • Korvaamattomuuteni oli käynyt kaikille selväksi

Oivallus 2: niin bisnes kuin köyriminen – edestakaista liikettä.

Torstaina heräsin puolilta päivin ja päätin kalsarikännäillä loppupäivän, koska

  • Maailma on tyly
  • Joku on kussut mysliini
  • Ei tainnut Antero-isän pojan elämästä tulla tätä kummempaa (kaivoin jo Lugerinkin esiin)

Perjantaiaamuna olin ofisilla 5.30

  • 3-osaisissa liituraidoissani (pitkästä aikaa)
  • Uuden karheassa aniliinissa taskuliinassa
  • Puna-valkoisissa vintage Stacy Adamseissäni

Ja siltä istumalta soittelin kaikki top50 asiakastani läpi, koska

  • Pystyn siihen
  • Halusin tehdä puolentoista miljoonan tilin ennen kuin muita alkoi haahuilla huudeilla
  • Oman mielenterveyden takia kannattaa olla sosiaalinen kerran viikossa

Tarinan opetus? Jos jotain haluu, ite pitää tehä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 76

Bisnestarinoita 76

Märkivä hymy

”Olen tehnyt tänäänkin töitä keskeytyksettä 16 tuntia. Tämä on minun intohimoni.” Omissa silmissäni nuoren näköinen bloggari harmaassa t-paidassaan vuodatti itseään innoissaan omassa vlogissaan. Joko hän valehteli tai oli typerä eikä meinannut tuolilla pysyä. Kuka tällaisia katselee??

En kyllä lähtisi tuollaiseen mukaan, mutta ehkä kaikkien onneksi kaikki eivät ole sellaisia kuin minä. Tätä olen paljon miettinyt.

Olen tässä ennenkin pohtinut sitä, että mihin minun kipinäni katosi ja mielestäni pohdintani on ollut ansiokasta.

Näissä olosuhteissa se syntyy kuin itsestään, kun meillä oli taas joku talon sisäinen koulutus. Varmaan ylihinnoiteltu, koska vt. toimarilla ei ollut oikein käsitystä hinnan määräytymisestä. Mutta mitä minä välitin.

Koulutus käsitteli parempien tapojen luomista. Ihan kiinnostavaa varmaan, jos tuollainen kiinnostaa.

Sitten jonkinlaisena loppuhuipennuksena valmentelija nosti esiin eksymisen teeman.

Siinä vaiheessa minäkin heräsin ja nostin katsettani.

Tyypillinen valmentelija pikkutakkinsa, yhteen sopimattoman taskuliinansa, farkkujensa ja tennareittensa kanssa. Hattua voisi nostaa siitä, että jannun energia ei loppunut kesken vaan ihan loppuun jaksoi meuhkata ja tepastella lavalla.

Kuuntelin esitystä huolimattomasti välinpitämätön ilme kasvoillani eturivissä. Istuin aika lysyssä ja itseeni ja puhelimeeni käpertyneenä. Pelailin Steamissa ja selailin tarjouksia… Olin halvan maailman halaaja. Se tuli lapsuudestani, joka oli köyhää. Yhä yritin tehdä elämäni halvaksi.

Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni tulin ajatelleeksi, oliko asennollani & asenteellani ehkä jotain vaikutusta siihen, miten asiat ympärilläni tapahtuvat eli toiminko esimerkkinä muillekin kuin itselleni. En nyt kyllä kuvitellut, että mitään suurta mutta joskus pienikin alkaa vaikuttaa. (Joo, en minäkään ymmärrä, mitä haluan sanoa.)

Jotakin tapahtui suuressa kuvassa, sen ymmärrän. Olisin voinut tehdä innokkaana uraani mutta sen sijaan jatkoin uraani raahustaen, vähän tympeänä ja muitakin toppuutellen.

Olisi se voinut mennä paremminkin.

Jouduin liikutuksen valtaan. Aloin kysellä itseltäni tällaisia runollisia kuin ”Miksi sydämeni kylmeni?” ”Miten elämäni olisin voinut tehdä toisin?”

Pahinta oli kiero kysymys: Johtuiko tämä kaikki vain siitä, että halusin olla jotakin, mitä en ollut? Ja miksi halusin?

Apua!

Mutta sanon tämän kaikille: Ajatuksen lepotilasta ei voi tehdä johtopäätöksiä sen suuruudesta toiminnassa.

Viimeisenä vinkkinään ja jonkinlaisena kliimaksina, eksymisen jälkeen, poikanen julisti, että kannattaa etsiä palautetta. Ja laittoi viimeisen diansa loistamaan. Niin sitten lähdin palautetta etsimään.

– Miltä tää näyttää? kysyin vieressäni istuvalta myyntireiskalta.

Olin aika lavea. Mutta se on rehellisesti se, mitä olen. Koska en osannut kysyä, ei hän osannut minulle vastata.

Story of my life.

Valmentelija kehotti diansa päälle heräämään niille kerroksille, jotka elävät ja vaikuttavat meissä (ja lainasi varmaan jotain kollegaansa).

”Maiseman meissä vahvistaa tiedostamisen hetki – se hetki, jolloin ymmärrämme olevamme erillinen olento. Kun luonnollinen yhteys luomakuntaan ja kaikkeen elolliseen katkeaa. Toinen syntymä. Syntymä Ihmiseksi. Traagiseksi olennoksi, joka ryhtyy arvuuttelemaan kohtaloaan. – – – Koko elämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.” Hannu-Pekka Björkman

Tuon minäkin tajusin, eheyden hakemisen, koska se tekee meistä ihmisiä. Juuri sitähän olin yrittänyt kysyä! Miksi meillä oli töissä pelkkiä tolloja?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 75

Bisnestarinoita 75

Stara

Kerro minulle, miksi meidän yritys menestyy? Me olemme surkea & vanhanaikainen firma ja silti meillä on rekry päällä kaiken aikaa. Ja minä vastaan rekrystä, joten kyllä minä tiedän. Mutta en silti voi käsittää, miten me voimme olla aivan kärjessä jo 25 vuotta, vaikka kaiken järjen mukaan meidän pitäisi olla kuopattu, finito, schluss.

Alkusyksystä palkkasin nuoren naisen.

(Palkkaan mielelläni naisia, mieluiten nuoria, koska nuoria kannattaa kannustaa. Eikä kukaan voi sanoa, että se johtuisi siitä, että he tietävät jäävänsä minulle velkaa, jotta en voisi kokea heitä uhkana. Murtukoot lasikatot!) Olen saavuttanut urallani jo kaiken, mitä voin eikä tämä tästä enää parane. Olen jo vanha & se tarkoittaa, että kaikki vaivat seuraavat minua kuin delfiini laivaa. Jotakin pahempaa on tulossa, enkä tiedä, mitä se on.

Mutta siis tämä kyseinen nuori nainen, hän oli raketti. Hän oppi kuukaudessa talon tavoille. Seuraavassa kuussa hän oppi, miten talon tavoista otetaan kaikki irti niin, ettei niitä enää tunnistanut talon tavoiksi. Ja kuulkaa, hän oli sähäkkä. Niin nopea käänteissään, että häntä nähtiin vilauksella. Ja niin herttainen, ettei kukaan kymmenistä muista rekrytyistä nuorista naisista osannut edes kadehtia häntä. Ei, hänestä tuli vain heidän esikuvansa.

Ensin Anna, sitten Optio ja lopulta Image.

Hän keräsi koko sarjan kansikuvatyttönä. Siinä vaiheessa jopa vanha kunnon vt. toimari heräsi toimeliaalle tulokkaalle. Ja koska tiesimme head huntereiden soittavan kuolaisena & kiimaisena hänen peräänsä – siis ei vt. toimarin – avasimme jo ennestään vuotavat rahahanamme ja annoimme hänelle avoimen valtakirjan toivoa, mitä hän ikinä suvaitsi pyytää.

Hän tajusi arvonsa. Kyllä. Ja se vain nosti hänen arvoaan meidän silmissämme. Koska kukaan muukaan ei voinut vastustaa häntä.

– Mitä sinä haluat?

– Oliko täällä bossin paikka auki?

Se oli kova paikka. Tietty vt:lle, joka oli jo pitkään aivan turhaan odottanut, että hänet lopulta nimitettäisiin. Mutta ei häntä koskaan nimitettäisi. Sillä se olisi tapahtunut jo. Eikä meidän hallitus saanut mitään aikaiseksi. Mutta minä olin kettuna.

– Haluatko sitä oikeasti?

– Miten niin?

– Tylsistymään ja huolehtimaan joutavista päätöksistä?

– No mitä sitten?

– Autonomia, oma tiimi ja sitten vähän lisää omia tiimejä?

– Joo, kuulostaa paremmalta.

Tiesin, siksi minusta tuli hänen consiglierinsä.

Jota hän ei oikeastaan tarvinnut. Mutta se toi minulle hommaa moneksi päiväksi. Aika kuva. Siis kiva.

Koska minun hommani oli vain huolehtia siitä, ettei hän palaisi loppuun. Vaan jaksaisi säihkyä ja samalla säihkyä meille kultaa.

Koska voitosta on viime kädessä kyse. Voitosta = tehdä enemmän & paremmin kuin kukaan. Siksi me tarvitsemme staroja.

Ja siksi minä palkkaan lisää staroja. Oletko sinä stara? Hae meidän uppoavaan laivaan, joka ei vaan suostu uppoamaan. Oon kokeillu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 74

Bisnestarinoita 74

Houreisia päiviä

Jokaisella yrityksellä on perintö. Jos sitä osataan vaalia oikein, se elää ja vaikuttaa ja takaa menestyksen jatkossakin. Perintö voidaan myös unohtaa tai hylätä uudistusten tieltä. Mutta samalla voidaan kadottaa se sielu, jolle yritys kerran rakennettiin.

– Tämä on paratiisi.

Siinä firman perustajan ainoa lause, joka jäi elämään ja jonka minäkin olen kuullut. Tiedän, että hän oli hullu natsi, mutta hän oli samalla aito bisnesvainukoira.

Siksi jatkoin tätä lausetta toisinaan omalla ajallani:

– … ahkeralle.

Tai

– … visionäärille.

Entisinä aikoina oli kuviteltu, että paratiisi sijaitsi ATK-osastolla, jossa 70 neitsytdevaajaa odotti pallit pakottaen urhean HR-soturittaren itsetuhoista loppua.

Sen jälkeen on täytynyt tapahtua yhtä ja toista, mistä johtajakaan ei olisi ollut ylpeä.

Paratiisi täyttyi parasiiteilla, vähitellen. Olin yksi heistä.

Näin ei olisi pitänyt käydä ja näin kävi. (Tämä muistutti elämääni ja sen monia episodeja, mutta niistä myöhemmin. Ehkä ei.) Perustaja halusi luoda jotakin todella hyvää ja onnistuikin siinä. Ne, joiden olisi pitänyt luoda loisto, epäonnistuivat. Palkkasivat vääränlaista väkeä, eivät osanneet johtaa niitä tai ne eivät olleet johdettavissa.

Elämä oli kuollutta.

Tiedän, tämä on paradoksi. Mutta jokainen tietää, että yritys on kirjaimellisesti kykyä pitää yrittäminen elossa. Joka päivä. Sama homma jokaisessa suhteessa.

Tarvitsin jonkun, joka tekisi nykytilasta analyysin, mieluiten sellaisen kokonaisen. Sitten näkisin, mistä kaikesta on kyse. Sitten minä vain täyttäisin tuon saamani näyn, sillä voima virtasi minussa ja olin jälleen elossa.

Vt. istui todella tympeän näköisenä koneessaan kiinni sinistä valoa heijastaen.

– Minulla on resursseja.

– Niin sinä väität. Itse asiassa olet väittänyt siitä lähtien, kun sinut palkattiin tänne.

– Mutta minä tiedän.

– Ei kukaan voi tietää, et edes sinä.

Tämä oli hyödytöntä. Tunsin ihollani, miten hukkasimme arvokasta perintöä joka hetki.

– Liiketoiminta, joka ei uudistu, on kuollut.

– Kerro jotain uutta.

– Ei kyse ole tiedosta vaan tekemisestä.

– Niin aina. Näytä meille tekeminen, sitten uskon.

Näytin hänelle. Piirsin fläpille, mitä lean, teal ja ubique tekevät yritykselle, kun ne kerrotaan keskenään kymmenenteen potenssiin. Asia kävi saman tien selväksi kaikille!

Lopultakin pääsisin haamuista eroon, ajattelin.

Vaikka sitten en enää tietäisi, mitä tekisin.

Olin mielestäni ansainnut yhden joten lähdin kaksille. Mitä rankemman homman on hoitanut, sitä helpommin kahdesta tulee kolme ja kolmesta neljä. Sä tiedät.

Ansaitsemista on tänä päivänä niin monenlaista.

Tämä ei oikeastaan ollut minun lauseeni vaan sen, joka istui vieressäni baaritiskillä. Nostin lasiani. Ei reaktiota.

Miten elämästä tuli näin eristynyttä? Meillä olisi kaikki mahdollisuudet elää yhdessä ja tehdä parempia juttuja ja silti valitsemme nämä valtavat etäisyydet.

Olin vanhentunut ennenaikaisesti. Ehkä tämä oli sitä.

Kotiin mennessäni kuljin työpaikkani ohi. Mieleni teki heitellä lumipalloja ikkunoihin ja huudella törkeyksiä. Ehkä minun vain pitäisi tehdä jotain elämälleni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 73

Bisnestarinoita 73

Normipäivä

Kun minua haastateltiin pari vuotta sitten johonkin kiiltäväpaperiseen lehteen ja kysyttiin, millainen on minun normaali työpäivä, vastasin

– Sellaista ei ole. Tämä on käsityötä. Tai enemmän: tämä on taidetta ilman käsiä!

Tuntui todella coolilta vastata sillä lailla. Vaikka tietysti normipäiviä tulee väkisinkin, kun on kehittänyt hyvät ja toimivat rutiinit. Kyse ei ole pelkästään ajan hallinnasta ja itsensä johtamisesta vaan siitä, että on luova ja tehokas ja ennen kaikkea kykenee luomaan arvoa yritykselle.

06.30 Saavun työpisteelleni ja katson tavan vuoksi kelloani: 06.30, vaikka totta kai tiedän, että kello on 06.30.

06.35 Ilmiriidoissa vt. toimarin kanssa, koska meillä kummallakin on jumalainen kyky ärsyttää toisiamme ja olemme universumin mestareita kiusaamaan toisemme hengiltä.

06.36 (-14.30) Mykkäkoulua vt:n kanssa

06.36 Eilisiltaisiin ja viimeöisiin sähköposteihin vastaamista, luovaa kiroilua & ineedadrink

08.15 Johtamista eli adrenaliini- ja kortisolitasojen kohottamista

08.23 Itsensä mieheksi tuntemista

08.25 Päivän lehtiotsikoiden selailua verkossa, kikattelua

08.32 Someraivoon osallistumista: sarkastisia kommentteja ”kansan” ”raivostumisiin”

08.33 Henkilökohtaisen myyntitaseen arvioimista

08.34 Napit paidasta lennättävän ylpeyden tuntemista

08.35 Arvotyöryhmän aikaansaannosten kommentointia slackissä

08.45 Hyvän Toivon Lähettiläänä työläisten työpöytien luona kiertelyä ja ”ojentamista”

09.13 Ihmettelyä, että kello on vasta 09.13

09.14 Pieni välipala: 1 x Red Bull ja 2 x energiapatukka

09.24 Arvopaperisalkun (henkilökohtaisen) kriittistä tutkailua

09.28 Tulipalojen sammuttelua, systeemisten virheiden jäljittämistä järjestelmästä ja     ihmisten mielistä, pientä epätoivoa

10.34 Lähestyvän lähdön tunnustelua, hetkellinen onnentunne

10.36 Lounas + normaalit ruokajuomat + maailman asettaminen paikalleen

13.36 Haahuilua, hämmennystä ja epämääräisen ahdistuksen voittamista koska siirtyminen yhdestä maailmasta toiseen

13.42 Asiakkaalla sainaamassa sopimuksia/pikasparrauksia verkossa

14.15 Vakavaa hengailua kahviautomaatin kulmilla (Boys’n the hood)

14.30 Mykkäkoulu päättyy, yritystä vt:n kanssa pelastaa mitä siltä päivältä pelastettavissa vielä on

14.55 Raapustelua paperille, kirkkoveneiden piirtelyä, suttaamista – kaikkea sellaista, josta assari saa tehdä tarjouksen muunnelmineen kymmenelle prospektille

15.30 Tarjousten lähettämistä tekopirteiden mutta karun miehisten tervehdysten kera

16.15 Skype-puheluita ympäri maailmaa & kevyttä nettipornon vilkuilua

16.47 Hidasta palamista työpöydän ääressä + suttaaminen jatkuu

17.30 Optio 1: jos verensokerit ovat kohdallaan, yrityksiä vangita maailman mahtavimmat ideat, joista ehkä yksi selviää hengissä yön yli. (Optio 2: jos ei, kooman kaltaista istumista lasisen katseen kera)

18.30 Aika palata viihteelle                  Niin me teemme:

kaikki rahat juomme ja kotiin kävelemme.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 72

Bisnestarinoita 72

Underwater navigation

Oli taas se hetki vuodesta, kun vetäydytään joryn kanssa kahdeksi päiväksi arvoseminaariin. Arvojen kirkastaminen yhdessä elähdyttää kyllä jokaista ja kutakin tavallaan. Ryhmän voi jakaa karkeasti kolmeen

  • Kiva päästä pois porakoneen äärestä viisastelemaan ja tärkeilemään (tai vaikenemaan ja nyökkäilemään) ison pöydän ääreen
  • Ois tässä oikeitakin töitä!
  • Röpöttäminen on aina paikallaan

Se, mikä on aina yhtä kiinnostavaa: hyvin eri tarkoituksin paikalle raahautunut ryhmä hitsautuu päivän kuluessa niin hyvin yhteen, että se on kuin yhtä jalkaa & yhtä miestä.

Edellisenä päivänä jaettu ”matsku” antoi kelpo suunnat vaikkei kukaan siihen ollut jaksanut/ehtinyt etukäteen tutustua. Lopputuloksena oli ylivilkasta keskustelua ja hyviä ”pointteja”.

– Arvojohtaminen on niin last century!

– Juurikin niin. Digitalisoitu ryhmädynamiikka edellyttää myös johtajalta arvojen konvertoimista.

– Voisimme rohkeasti ottaa start-up-johtamisesta mallia ja antaa yksilöllisten intentioiden luoda vision mukaisia suuntaviivoja.

Virtaavista monologeista huolimatta homma saatiin kuin ihmeen voimalla taas kasaan.

Perustettiinpa seurantaryhmäkin, joka vie asiaa yksiköihin ja raportoi edistymisestä. Mittareista käytiin taas kiivasta keskustelua, mikä sai puheenjohtajan jättämään asian pöydälle.

Kovan päivän illallinen oli vuorossa kahdeksalta. Jotkut olivat jo lounaalla laskeneet tunteja hetken koittamiseen. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että illallinen oli ansaittu.

Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan?

mietin, kun katsoin illallispöydässä normaaleja (ja ilmaisia) ruokajuomia kiskovia kollegoitani.

Rankka päivä sai minut vetäytymään jo puolilta öin. Todellinen syy on se, etten kyllä ole mikään seurassa ryypiskelijä. Suurin osa jorystä jäi vielä riemullisna jatkamaan iltaa.

Seuraavana aamuna meidän oli määrä jatkaa puoli yhdeksältä, vaikka moni oli jo alkuillasta, kuin oman kohtalonsa tunnistaen, toivonut liudennusta puoli kymmeneen. Kaikesta tästä johtuen aamu alkoi huhuilulla. Huomattiin, että puolet ryhmänvetäjistä puuttui, tavallisesta rahvaasta puhumattakaan, joka näytti palaavan lapsuutensa maisemiin Jaffan voimalla.

Kun kaikki oli lopulta lapioitu paikalle,

alkoi raju rutistus arvojen tuomiseksi ”käsistä lähemmäs jalkoja”, kuten puheenjohtaja humoristisesti totesi.

– Mitkä meidän insentiivit on?

Tällä puskasta tulleella kysymyksellä lähdettiin liikkeelle ja se vei keskustelua. Sen sijaan, että oltaisiin kysytty, minkä arvojen toteuttaminen tekee niin kipeää, että voi sanoa elävänsä arvokkaampaa elämää. Mutta minä olen jokseenkin väärä ihminen neuvomaan, tässä kohtaa.

Kukaan ei oikein osannut vastata kysymykseen, koska juuri ne, joiden odotettaisiin olevan äänessä, olivat jättäneet yli puolet potentiaalistaan ja neljä viidesosaa ajattelustaan öiselle baaritiskille. Tai ehkä ihmiset vaan olivat antaneet itsensä täysin ensimmäisenä päivänä.

Matkalla kotiin mietin, miten

  • nopeasti toinen päivä vilahtikaan ohi silmien
  • miten vähällä päästään sen riman korkeuteen, jonka johto on meille asettanut ja

  • rima saattoikaan levätä maassa pitkin pituuttaan

En ymmärrä, miksei se tuntunut minusta pelkästään hyvältä. Oliko minussa pieni, surkea kiipijä herännyt ja taylorismi kuitenkin saamassa minut? Pahalta tuntui.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 71

Bisnestarinoita 71

Karuselli

Kerron seuraavaksi jotain… Raotan sinulle salaisuuteni verhoa nyt jo toisen kerran. Ota tämä luottamuksen osoituksena, koska sitä se on.

Olen intohimoinen yhdestä asiasta: karuselli. Nyt se on sanottu. Karuselli.

Näe minut ruosteisessa aaltopeltihallissa muutaman työmaavalon ympäröimänä puuhastamassa rakkaan karusellini kanssa. Olen poistanut Coca Colalla kaiken ruosteen. Öljynnyt hammaspyörät. Kiillottanut hepat ja norsut ja seeprat. Saanut äärimmäistä ongelmanratkaisukykyäni käyttäen hilpeän musiikinkin soimaan.

Jotkut sanovat, että se johtuu lapsuuden traumasta.

Top3 syyt ovat nämä:

  • En päässyt lapsensa tarpeeksi usein Linnanmäelle.
  • Minut suljettiin rangaistukseksi liian usein liian pieneen tilaan liian pitkäksi aikaa ja tila alkoi pyöriä silmissäni.
  • Äitini oli kylmä lahna.

Aikuisena ei saa takaisin sitä, minkä lapsena on menettänyt, vaikka muuta väitetään. Ei voi enää kavuta karusellin kyytiin.

  • Koska se on homoa.
  • Ei se ole sama kuin lapsena.
  • Elämä on vaikeaa.

Ei ole nykyhetken voittanutta.

Silti on pakko muistella vanhoja. Kirjoitin murrosikäisenä riiminpätkän piisiin:

Selli oli karu/mutta onnekseni se pyöri.

Piisin nimeksi piti tulla Karuselli, mutta ei siitä koskaan tullut mitään. Suuri Manito lähetti sen armosta melkein heti samaan paikkaan mistä se tulikin.

Tiesin jo silloin, että minussa on jotakin vialla. Tunsin olevani erityislaatuinen. Ja luulen, että niiltä samoilta jaloilta tuli myös tämä outo kiinnostuksen kohde.

Ja tiedätkö oikeasti mitä (ja totta kai tiedät, jos olet kokenut edes etäisesti jotakin sellaista kuin minä):

Ei se ole yhtään ollenkaan vain sitä, että innostuu jostakin.

Se innostuksen kohteesi innostuu sinusta takaisin! Se on kuin joku uskomaton nainen suutelee sinua ja sinä vaan suutelet takaisin, koska se nainen ja se koko juttu. Ja kaikki se, mitä siitä voi seurata ja mistä ei vaan koskaan tiedä.

Sillä nämä viisaudet voi lunastaa vain elämällä. Piste.

Ja tämän seuraavan sanominen sattuu vatsaan: (Tässä vaiheessa ihmettelet, mitä tekemistä tällä on ofiselämän ja muun siihen välittömästi kuuluvan kanssa, here it comes:) Kestän duuniani koska karuselli. Kun saan puuhata karusellini ympärillä, kestän mitä vaan.

On aamuja, jolloin uhoan töihin kävellessäni kuin Eino Leino:

Oi, tulkaa te murheet ja vastukset!

Koska karuselli tekee minusta voittamattoman. On vaikea sanoa mitään sellaista, mikä oikeasti selittäisi, mistä on kyse. Samaa kuin yrittäisi selittää sitä, että elämä on hyvää, koska jokainen selitys on valehtelua.

Mutta karuselli. Kun veivaan sen pyörimään, se on kuin musiikkia. Tai oikeammin: se on musiikkia.

Se on ainut musiikki, jonka kuulen.

Kaiken kertomani perusteella tiedät, miten ahdistunut olen. Ja miten vihainen olen kaikille, tai melkein kaikille, kaiken aikaa. Ja sitten minulla on elämässäni yksi asia, jota rakastan ja se rakastaa minua takaisin. Ikuisessa liikkeessään, kolinassa, iloisessa, kaikuvassa ja ilmoille pyrkivässä naurussa. Kun katselen elämäni vaakaa,

karuselli painaa toisen vaakakupin lattiaan vaikka toisessa on tuhat palaveria.

Niin toivon sydämestäni, että sinullakin olisi oma karuselli. Snif.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty