Tunteet

Oletko koskaan pannut merkille, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään veitsenterävällä veitsellä: niihin, joiden tunteet vaihtelevat ja niihin joiden tunteet eivät?

Todellisuus on kuitenkin ihmeellisempi, vaihtuva. Aiemmin noita yhden tunteen ihmisiä oli selkeä enemmistö. Nykyisin kaikki puhuvat (& heidän täytyy puhua) tunteista(an). Mikä sitten on oikeasti totta?

Ajatukset muuttuvat todellisuudeksi. Siinä on sinulle totta. Ja ehkä minulle myös.

On siinä ero, onko sinua koskaan uhattu aseella vai ei. Sanotaan, että se on melkein sama kuin elää naisena tässä kaupungissa. Elämäsi voi olla palasina, tiedätkö?

Mitä voi enää verrata toisiinsa? Sinua ja minua? Ei voi. Ei koskaan.

Seisoimme hississä matkalla alaspäin kovaa vauhtia, minä ja vt. toimari. Harjattua terästä, lasiseinä, jonka läpi me voimme tähyillä laskeutumistamme ja mitättömyyksiä alapuolellamme sekä peili, josta toiseus voi katsella meitä. Jotenkin kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman ahdistava.

Olimme menossa hallituksen ohjeistamaan tapaamiseen, minä ja vt. toimari.

Toista meistä otti päähän raskaasti. Se olin minä.

Miksi? Tässä oli kaikki kivat: hyvä keikka, lyhyt työaika, maksimaalinen suoritus minimipanoksella, vt:n visa vingahtaisi melko arvokkaan lounaan päätteeksi. Ja sitten day-out, white heat.

Koska

  • En pidä ohjeistamisesta, koska olen ohjeistaja enkä ohjeistettava. Onko selvä?
  • Vt. haisee omituiselle kuin olisi jo kuollut (mitä olen toivonut jo vuosia – voisiko mielikuvitukseni olla NIIN voimakas?).
  • Tämä bisnes on huoraamista enkä keksi yhtäkään syytä, miksi jatkaisin tätä enää päivääkään.

Ja tässä seison (enkä muuta voi??) naama ojossa hississä enkä tee elettäkään muuttaakseni asioiden tilaa.

Hissi kulkee ja minä olen pelkuri.

Sekin on päätös. Pitkään luulin, ettei se ole. Sanotaan, että jos koiraa lyö riittävän monta kertaa, se ei enää ole entisensä. On iltoja, jolloin ajattelen synkemmin kuin koskaan, että minulle on käynyt juuri näin.

Ja se, joka on lyönyt, olen minä. Itsetuhoisessa eksymisessä, rahan himossa, kätkeytyäkseni rahasäiliööni, jotta minua ei löydettäisi.

Ja vt. seisoskelee siinä itsevarmana kuin olisi kovempi tyyppi kuin Tuure Ara. Ei ikimaailmassa! Katso nyt häntä: aktiiviranneke ja rakennekynnet. Hän ei tajua ollenkaan, miten nolo hän on ja miten kaikki saavat hävetä silmät päästään joutuessaan hänen seuraansa.

Mikä suojelee ihmistä näkemästä itseään?

Siinä sinulle päivän kysymys, ehkä myös toisen.

Tilannetajun puuttuessa vt. alkoi hyräillä täydessä hississä. (Miksi meidän hissit ovat aina täynnä? Ovatko ihmiset tavallista liikkuvaisempia vai onko meillä hissejä liian vähän? Mikä tätä maailmaa oikein liikuttaa?)

Nyt ymmärsin, mikä minua oikeasti ärsytti.

Olin viime päivät ollut tapakouluttajan kanssa jalostamassa omia tapojani, tunnistamassa tapakehiä, omia riippuvuuksia, muokannut tapoja, eristänyt ärsykkeitä ja yrittänyt lisätä tahdonvoimaa.

Ihan armotonta menoa siis.

Vetää kireäksi löysemmänkin pipon, tosin en ole ihan varma, mistä lähtöasetelmasta tämä kaikki oikein alkoi. Aavistan, että jotenkin huonosta.

Tunnistin helpotuksen, kun astuin hissistä ulos ja pyöröovista löi kasvoille raikas tuuli.

Mutta hetkellistä kaikki on vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s