Bisnestarinoita 164

Bisnestarinoita 164

Tunteet

Oletko koskaan pannut merkille, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään veitsenterävällä veitsellä: niihin, joiden tunteet vaihtelevat ja niihin joiden tunteet eivät?

Todellisuus on kuitenkin ihmeellisempi, vaihtuva. Aiemmin noita yhden tunteen ihmisiä oli selkeä enemmistö. Nykyisin kaikki puhuvat (& heidän täytyy puhua) tunteista(an). Mikä sitten on oikeasti totta?

Ajatukset muuttuvat todellisuudeksi. Siinä on sinulle totta. Ja ehkä minulle myös.

On siinä ero, onko sinua koskaan uhattu aseella vai ei. Sanotaan, että se on melkein sama kuin elää naisena tässä kaupungissa. Elämäsi voi olla palasina, tiedätkö?

Mitä voi enää verrata toisiinsa? Sinua ja minua? Ei voi. Ei koskaan.

Seisoimme hississä matkalla alaspäin kovaa vauhtia, minä ja vt. toimari. Harjattua terästä, lasiseinä, jonka läpi me voimme tähyillä laskeutumistamme ja mitättömyyksiä alapuolellamme sekä peili, josta toiseus voi katsella meitä. Jotenkin kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman ahdistava.

Olimme menossa hallituksen ohjeistamaan tapaamiseen, minä ja vt. toimari.

Toista meistä otti päähän raskaasti. Se olin minä.

Miksi? Tässä oli kaikki kivat: hyvä keikka, lyhyt työaika, maksimaalinen suoritus minimipanoksella, vt:n visa vingahtaisi melko arvokkaan lounaan päätteeksi. Ja sitten day-out, white heat.

Koska

  • En pidä ohjeistamisesta, koska olen ohjeistaja enkä ohjeistettava. Onko selvä?
  • Vt. haisee omituiselle kuin olisi jo kuollut (mitä olen toivonut jo vuosia – voisiko mielikuvitukseni olla NIIN voimakas?).
  • Tämä bisnes on huoraamista enkä keksi yhtäkään syytä, miksi jatkaisin tätä enää päivääkään.

Ja tässä seison (enkä muuta voi??) naama ojossa hississä enkä tee elettäkään muuttaakseni asioiden tilaa.

Hissi kulkee ja minä olen pelkuri.

Sekin on päätös. Pitkään luulin, ettei se ole. Sanotaan, että jos koiraa lyö riittävän monta kertaa, se ei enää ole entisensä. On iltoja, jolloin ajattelen synkemmin kuin koskaan, että minulle on käynyt juuri näin.

Ja se, joka on lyönyt, olen minä. Itsetuhoisessa eksymisessä, rahan himossa, kätkeytyäkseni rahasäiliööni, jotta minua ei löydettäisi.

Ja vt. seisoskelee siinä itsevarmana kuin olisi kovempi tyyppi kuin Tuure Ara. Ei ikimaailmassa! Katso nyt häntä: aktiiviranneke ja rakennekynnet. Hän ei tajua ollenkaan, miten nolo hän on ja miten kaikki saavat hävetä silmät päästään joutuessaan hänen seuraansa.

Mikä suojelee ihmistä näkemästä itseään?

Siinä sinulle päivän kysymys, ehkä myös toisen.

Tilannetajun puuttuessa vt. alkoi hyräillä täydessä hississä. (Miksi meidän hissit ovat aina täynnä? Ovatko ihmiset tavallista liikkuvaisempia vai onko meillä hissejä liian vähän? Mikä tätä maailmaa oikein liikuttaa?)

Nyt ymmärsin, mikä minua oikeasti ärsytti.

Olin viime päivät ollut tapakouluttajan kanssa jalostamassa omia tapojani, tunnistamassa tapakehiä, omia riippuvuuksia, muokannut tapoja, eristänyt ärsykkeitä ja yrittänyt lisätä tahdonvoimaa.

Ihan armotonta menoa siis.

Vetää kireäksi löysemmänkin pipon, tosin en ole ihan varma, mistä lähtöasetelmasta tämä kaikki oikein alkoi. Aavistan, että jotenkin huonosta.

Tunnistin helpotuksen, kun astuin hissistä ulos ja pyöröovista löi kasvoille raikas tuuli.

Mutta hetkellistä kaikki on vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 138

Bisnestarinoita 138

Leipälaji

Tänään tulin töihin jo viiden jälkeen aamulla. Ei nukuttanut. Ja oli nostalginen olo, kuin keväisin.

Muistelin sitä kun tulin nöösinä firman palvelukseen. Miten lämpimästi perustaja ja toimari ottikaan minut vastaan. Isällisiä neuvoja tulvi yli 30 vuoden kokemuksella.

  • Muistat aina kuunnella naista, mutta älä ikinä tee niin kuin ne sanovat.
  • Sitten kun pääset asiakkaisiin, sinulla on tasan 15 sekuntia aikaa ottaa heiltä luulot pois.
  • Älä luota kehenkään, vähiten itseesi.

Voinko sanoa, että näillä on menty? Kyllä voin. Tällainen istui minulle täydellisesti. Olen synnynnäisesti epäluuloinen ihmisten suhteen. Nuo ohjeet vain kirkastivat sen, minun tieni.

Muuten: oletko sinä päässyt kokemaan sen, kun pääsee koko sydämestään antautumaan työlleen, on siinä melkein liian hyvä ja ihmiset lakoavat ympärillä täydellisten suoritusten, lukujen ja rahojen hehkussa?

Ehkä et, mutta toivon, että sinunkin aikasi vielä koittaa. Rakkaudesta lajiin syntyy niin paljon hyvää, että siitä riittää muillekin. Ihan vaan koska pystyin siihen.

Tästä kaikesta on niin kauan, että muistoni ovat menneet valovuoden verran satunnaisgeneraattorini läpi. Niissä oli alkuperäistä todellisuutta vain sen verran, että tunnen ne omikseni. Silti ne ovat minun voimanlähteeni, tähteni ja kolmijalkainen kuoriaiseni.

Mitä sinä oikeastaan ajattelet universumista? Uskotko sattumaan?

Sattumaa tai ei, Ms. Ei Kukaan tuli juuri silloin katkaisemaan ajatukseni. Nainen, jota kukaan ei huomaa ja joka on olemassa vain muita varten – nainen ilman varjoa. Hänen kuosinsa katoaisi tapettiin, jos meillä sellaisia olisi. Seitsemäs aistini kertoi kuitenkin siitä kukasta, joka öisin avautui hänessä. Mutta päivisin, ei häneen voinut uskoa, koska häntä tuskin oli.

Siinä hän kuitenkin seisoi, tummanharmaissaan ja mustissa käytännöllisissä kengissään. Ja minä olin pahoillani hänen puolestaan. Jossakin toisessa elämässä minä olisin voinut olla hänen ihmeensä. Mutta ei tässä. Ja tämä oli nyt tämä elämä.

Siinä hän seisoi mitään sanomatta. Ilmaseni.

-Mitä uutta? kysyin, koska se oli osa niitä leikkejä, joita töissä leikitään.

-Eipä mitään.

Oikea vastaus. Mitä uutta täällä koskaan voisi tapahtua? Meidän tehtävämme oli toistaa mahdollisimman sofistikoituneesti asioita, joita olimme tehneet edellisinä päivinä. Se on jokaisen meidän erikseen ja koko organisaation menestyksen julkinen salaisuus.

Viheltelin vaikka se oli kiellettyä. Ei täällä oltu hauskaa  pitämässä.

Lopetin sen, koska pystyin siihen. Kuten lopetin mallasviskin juomisen työaikana jo yhdeksän vuotta sitten. Se on mielen hallintaa, tarpeen tyydytyksen siirtämistä – sitä, mitä kutsutaan tahdonvoimaksi ja minkä avulla voi selvitä näissäkin olosuhteissa.

-Me olemme vain työvoimaa. Kukaan ei välitä.

Milloin viimeksi sinun suusi on jäänyt auki hämmästyksestä kun joku puhui oma-alotteisesti?

-Mutta katso minne minun lahjani minut toimittivat. Olen lapsi, joka ei ole lapsi.

-Hyi sinua.

Minä nautin näistä keskusteluista. Näitä käytiin liian harvoin. Tai positiivisemmin: näitä voitaisiin käydä useammin. Haluaisin. Olisin enemmän elossa.

Miksi tarpeiden ääneen sanominen on niin vaikeaa? Helpompaa on unohtua tekemään viittä asiaa yhtä aikaa ja antaa itselleen paljon anteeksi. Nyt kuitenkin rohkaistuin.

-Voisimme lähteä pienelle kävelylle, eikö?

Sanotaan, että käveleminen on terveellistä. Terveellisempää kuin istuminen. Ja terveellisempää kuin syödä illalla kokonainen purkki kirsikkahyytelöä. Ehkä se herätti minut niin aikaisin. Aikuisena pitää hyväksyä asioita, joiden ei halua olevan totta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty