Leipälaji

Tänään tulin töihin jo viiden jälkeen aamulla. Ei nukuttanut. Ja oli nostalginen olo, kuin keväisin.

Muistelin sitä kun tulin nöösinä firman palvelukseen. Miten lämpimästi perustaja ja toimari ottikaan minut vastaan. Isällisiä neuvoja tulvi yli 30 vuoden kokemuksella.

• Muistat aina kuunnella naista, mutta älä ikinä tee niin kuin ne sanovat.
• Sitten kun pääset asiakkaisiin, sinulla on tasan 15 sekuntia aikaa ottaa heiltä luulot pois.
• Älä luota kehenkään, vähiten itseesi.

Voinko sanoa, että näillä on menty? Kyllä voin. Tällainen istui minulle täydellisesti. Olen synnynnäisesti epäluuloinen ihmisten suhteen. Nuo ohjeet vain kirkastivat sen, minun tieni.

Muuten: oletko sinä päässyt kokemaan sen, kun pääsee koko sydämestään antautumaan työlleen, on siinä melkein liian hyvä ja ihmiset lakoavat ympärillä täydellisten suoritusten, lukujen ja rahojen hehkussa?

Ehkä et, mutta toivon, että sinunkin aikasi vielä koittaa. Rakkaudesta lajiin syntyy niin paljon hyvää, että siitä riittää muillekin. Ihan vaan koska pystyin siihen.

Tästä kaikesta on niin kauan, että muistoni ovat menneet valovuoden verran satunnaisgeneraattorini läpi. Niissä oli alkuperäistä todellisuutta vain sen verran, että tunnen ne omikseni. Silti ne ovat minun voimanlähteeni, tähteni ja kolmijalkainen kuoriaiseni.

Mitä sinä oikeastaan ajattelet universumista? Uskotko sattumaan?

Sattumaa tai ei, Ms. Ei Kukaan tuli juuri silloin katkaisemaan ajatukseni. Nainen, jota kukaan ei huomaa ja joka on olemassa vain muita varten – nainen ilman varjoa. Hänen kuosinsa katoaisi tapettiin, jos meillä sellaisia olisi. Seitsemäs aistini kertoi kuitenkin siitä kukasta, joka öisin avautui hänessä. Mutta päivisin, ei häneen voinut uskoa, koska häntä tuskin oli.

Siinä hän kuitenkin seisoi, tummanharmaissaan ja mustissa käytännöllisissä kengissään. Ja minä olin pahoillani hänen puolestaan. Jossakin toisessa elämässä minä olisin voinut olla hänen ihmeensä. Mutta ei tässä. Ja tämä oli nyt tämä elämä.

Siinä hän seisoi mitään sanomatta. Ilmaseni.

-Mitä uutta? kysyin, koska se oli osa niitä leikkejä, joita töissä leikitään.

-Eipä mitään.

Oikea vastaus. Mitä uutta täällä koskaan voisi tapahtua? Meidän tehtävämme oli toistaa mahdollisimman sofistikoituneesti asioita, joita olimme tehneet edellisinä päivinä. Se on jokaisen meidän erikseen ja koko organisaation menestyksen julkinen salaisuus.

Viheltelin vaikka se oli kiellettyä. Ei täällä oltu hauskaa  pitämässä.

Lopetin sen, koska pystyin siihen. Kuten lopetin mallasviskin juomisen työaikana jo yhdeksän vuotta sitten. Se on mielen hallintaa, tarpeen tyydytyksen siirtämistä – sitä, mitä kutsutaan tahdonvoimaksi ja minkä avulla voi selvitä näissäkin olosuhteissa.

-Me olemme vain työvoimaa. Kukaan ei välitä.

Milloin viimeksi sinun suusi on jäänyt auki hämmästyksestä kun joku puhui oma-alotteisesti?

-Mutta katso minne minun lahjani minut toimittivat. Olen lapsi, joka ei ole lapsi.

-Hyi sinua.

Minä nautin näistä keskusteluista. Näitä käytiin liian harvoin. Tai positiivisemmin: näitä voitaisiin käydä useammin. Haluaisin. Olisin enemmän elossa.

Miksi tarpeiden ääneen sanominen on niin vaikeaa? Helpompaa on unohtua tekemään viittä asiaa yhtä aikaa ja antaa itselleen paljon anteeksi. Nyt kuitenkin rohkaistuin.

-Voisimme lähteä pienelle kävelylle, eikö?

Sanotaan, että käveleminen on terveellistä. Terveellisempää kuin istuminen. Ja terveellisempää kuin syödä illalla kokonainen purkki kirsikkahyytelöä. Ehkä se herätti minut niin aikaisin. Aikuisena pitää hyväksyä asioita, joiden ei halua olevan totta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty