Etätöissä

Tiedätkö sinä, kun kyllästyttää? Niin kuin koko ajan? Ja vähitellen huomaa, että alkaa olla etäinen kaikille, myös itselleen, ja joustaa niin paljon kaikissa tilanteissa, että se menee jäykistelyn puolelle? Ehkä tiedät.

Aamulla herätessä en päässyt enää hereille. Olin jumissa keskellä mielentilaani, ja aava oli niiden rantojen autius.

Mutta silloin meikä kekkas: ratkaisu on tietenkin etäpäivä,

jota varten oli lämmitellyt itseni etäilemällä todella sopivaksi, jopa viileäksi.

Tilanteen teki ulkoisesti helpoksi vielä se, että vt. toimari oli jo vuosia kehottanut minua pitämään etäpäivän, mutta olin aina kieltäytynyt sillä verukkeella, että pidin liikaa työstäni ja ihmisistä ympärilläni. Kaameita valheita, varsinkin kun todellinen syy oli kauhu sitä valtavaa tuntematonta kohtaan, joka taatusti kohtaisi minut, jos olisin kotona keskellä työviikkoa. Enhän ollut koskaan tehnyt mitään sellaista! Melkein rivoa.

Yhtäkkiä tunsinkin olevani hylkiö, tittelintuuri ja embrio samassa persoonassa.

Pakotin itseni kuitenkin viestittämään vt:lle, että tämä Rento Reiska pitääkin nyt etäpäivän. Sain saman tien vastaukseksi sydämiä. Tämä alkoi sittenkin hyvin.

Nousin kolme porrasta kirjastohuoneeseen ja avasin työkannettavani. Ja kuten aavistin, verkkoyhteys alkoi laulaa minulle sähköposteja, kalenterikutsuja ja kaikenlaista pakottavaa viestiä siitä, miten tulipalo siellä ja tulva-aalto täällä kampesivat minua paikalle vaikka väkisin.

Ignoorasin tylysti kaikki viestit ja siirryin projektikansiooni.

Se oli minun suosikkini. Koska epävirallinen statukseni oli olla kehittämässä käytännössä kaikkia&kaikkea, projektinhallintasalkkuni tulvi kaikenlaista lieveilmiötä siitä, miten mitä tahansa toimintaa voidaan kehittää miten tahansa.

Olin juuri pääsemässä flow-tilaan henkilöstön toiminnan tehostamisen suhteen, kun puhelimeni soi. Vt. Tällä kertaa ei sydämiä. Hetken harkitsin, että jättäisinkö vastaamatta, mutta en kaivannut tähän päivään ongelmia.

-No mitäs?

-No mitäs sitäs että on kyllä parempi, että tulet paikalle.

-Ettäkö kampeaisin itseni täältä kalsari-&aamutakkimaailmasta sinne Suit&Tie – maailmaan, jonne ei enää halua jonnetkaan. Mikä saisi minut tikittämään viisarini siihen suuntaan?

-Esimerkiksi se, että meidän ykkösmyyntitiimi on ihan rakkuloilla ja särkymässä sisäisiin näkemyseroihin ja niille pitäisi taas antaa isän kädestä. Lisäksi tuotekehittelyssä viiraa big time. Eli sori mutta joku toinen kerta sitten etäilet.

Otin tuumaustauon. Totta kai olin riemuissani, koska olin haluttu, tarvittu ja sen lisäksi The One.

Raavin pallejani kalsareitteni läpi ja tunsin olevani mies.

-Ok, mä tuun.

Kun aamun vankat rutiinit joutuu tekemään auringon jo noustua, kaikkeen menee moninkertaisesti aikaa. Kiinnittää huomionsa kaikenlaiseen turhaan ja sitten kyseenalaistaa asioita ja on koko ajan vihainen kaikelle ja kaikille ja vihaa itseään, kun menee suostumaan ja kun ei halua suostua. On rappiolla ja perikadossa ja pitää silti kiinni mielikuvastaan heinäsuovan kukkona.

En ole koskaan uskonut, että ennen oli paremmin mutta ennen oli kyllä yksinkertaisempaa. Suihkusta tullessani minua odotti kolme puhelua: Jaakko, Jorma ja Wilma. Kaikki halusivat minulta jotakin, jonka vain aseella uhattuna suostuisin heille antamaan.

Ihmiset kuvittelevat kaikenlaista, varsinkin itsestään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty