Bisnestarinoita 177

Bisnestarinoita 177

Asiakasrajapinta

Everybody wants something.

Näin minua neuvoi señorkonsultti, kun tulin taloon. Siinä oli muuten harvinaisen surumielinen mies. Pinnan alla kyti epätoivoa, turhautumista ja itsetuhoisia ajatuksia. Näitä tunteita hän jalosti päivät pitkät kertomalla meille juñoreille viisauksiaan, jotta meistä olisi tullut jotakin. Siis häntä parempaa.

Olen palannut tähän myöhemmin monta kertaa. Epävoiton hetkellä varsinkin, kun olen ollut varma työni ylittämättömästä vaikeusasteesta eli siitä, että seinä on noussut eteeni. Ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat ja haluavatko mitään. Silloin täytyy löytää vahva usko.

Ja suorittaa uskon hyppy, suoraan asiakkaan halujen luo.

(Jotkut sekoittavat kaksi asiaa toisiinsa ja siksi kadottavat itsensä haluavien asiakkaiden luo. Mutta ei, he eivät näissä kuvioissa kauaa pyöri.)

Kaiken tämän hienoilun jälkeenkin on pakko todeta, että asiakasrajapinnassa työskentely on minulle täyttä tuskaa, vaikka olen siinä ihan superhyvä. Katso lukuja, vain ne kertovat sinulle koko totuuden. Muulla ei ole väliäkään, vaikka vuosikymmen toisensa jälkeen tulee luusereita, jotka muuta väittävät.

Tämän edellä sanotun tarkoitus on johdattaa sinut ymmärtämään, että olen potentiaalisen asiakkaan luona. Prospektin, sana, josta minulle tulee mieleen vain nuoruus ja Nevski prospekti. (Huomaatko, miten viimeiseen asti haluan välttää sitä, että kohtaisin todellisuuden, raakana & rakkaana?)

Monet ovat konsulentin opetukset.

Siksi mieleen tuli vielä yksi: U-kysymys (jota ei missään tapauksessa saa sotkea sen epämääräiseen ja epäilyttävään pikkuserkkuun, U-teoriaan).

-Muista aina rekrytoidessasi kysyä U-kysymys.

Kyllä minä muistin: oletko uraania vai ureaa?

Oletko aitoa rakettipolttoainetta vai jotakin, josta jokainen tervein vastoin varustettu ihminen pyrkii eroon välittömästi eikä aivan vailla vastenmielisyyden tunnetta. Jokainen organismi toimii niin, jokainen terve organisaatio toimii niin. Sillä niin on maailma rakennettu.

Sitten se asiakas.

Hän oli suoraan Billy Braggin biisistä Milkman of human kindness: suloinen, humaani surkimus.

Sellainen jota on helppo käsitellä.

-Oletko joskus pidellyt kädessä viiden punnan seteliä?

Tämä on oma suosikkini. Todellista nonsenseä. Mutta vetoaa ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään. Ja tiedätkö, sellaisen kyllä tunnistaa.

-Mikä sinua syö? Sekö ettei tämä mielestäsi ole riittävän hyvä työpaikka vai se, että jokin sinulle tuntematon syy ajaa sinua eteenpäin, vaikka tunnet epämääräistä ahdistusta siitä, ettet tiedä, haluatko sitä itse todella vai et?

Kyllä. Minua opastettiin korvasta pidellen panemaan prospektit koville. Jos et kestä kuumuutta, pysy poissa keittiöstä. Tämän tajuaminen ei vaadi sivistystä, ainoastaan kylmää käytännön kokemusta kaikille sormensa polttaneille.

Ja kyllä. Hämmennys saattaa nostaa esiin erilaisia reaktioita menneisyydestä kuten hylkäämisiä ja itseinhoa.

-Sanon sinulle varmemmaksi vakuudeksi ja tätä taustaa vasten: osaavaa ja ennen kaikkea pystyvää työvoimaa ei ole helposti saatavilla markkinoilla. Jos astut väärälle tielle, suurin osa ajastasi menee aivan vääränlaisten luusereitten lastenvahtina vänksyilyyn. Jos se ei tunnu oikealta, lähde vasemmalle.

Niinpä kyllä, prospekti katsoi minua suu auki. Tämä on aina se totuuden hetki: onko tämä vasta hiiltä vai jo timanttia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 164

Bisnestarinoita 164

Tunteet

Oletko koskaan pannut merkille, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään veitsenterävällä veitsellä: niihin, joiden tunteet vaihtelevat ja niihin joiden tunteet eivät?

Todellisuus on kuitenkin ihmeellisempi, vaihtuva. Aiemmin noita yhden tunteen ihmisiä oli selkeä enemmistö. Nykyisin kaikki puhuvat (& heidän täytyy puhua) tunteista(an). Mikä sitten on oikeasti totta?

Ajatukset muuttuvat todellisuudeksi. Siinä on sinulle totta. Ja ehkä minulle myös.

On siinä ero, onko sinua koskaan uhattu aseella vai ei. Sanotaan, että se on melkein sama kuin elää naisena tässä kaupungissa. Elämäsi voi olla palasina, tiedätkö?

Mitä voi enää verrata toisiinsa? Sinua ja minua? Ei voi. Ei koskaan.

Seisoimme hississä matkalla alaspäin kovaa vauhtia, minä ja vt. toimari. Harjattua terästä, lasiseinä, jonka läpi me voimme tähyillä laskeutumistamme ja mitättömyyksiä alapuolellamme sekä peili, josta toiseus voi katsella meitä. Jotenkin kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman ahdistava.

Olimme menossa hallituksen ohjeistamaan tapaamiseen, minä ja vt. toimari.

Toista meistä otti päähän raskaasti. Se olin minä.

Miksi? Tässä oli kaikki kivat: hyvä keikka, lyhyt työaika, maksimaalinen suoritus minimipanoksella, vt:n visa vingahtaisi melko arvokkaan lounaan päätteeksi. Ja sitten day-out, white heat.

Koska

  • En pidä ohjeistamisesta, koska olen ohjeistaja enkä ohjeistettava. Onko selvä?
  • Vt. haisee omituiselle kuin olisi jo kuollut (mitä olen toivonut jo vuosia – voisiko mielikuvitukseni olla NIIN voimakas?).
  • Tämä bisnes on huoraamista enkä keksi yhtäkään syytä, miksi jatkaisin tätä enää päivääkään.

Ja tässä seison (enkä muuta voi??) naama ojossa hississä enkä tee elettäkään muuttaakseni asioiden tilaa.

Hissi kulkee ja minä olen pelkuri.

Sekin on päätös. Pitkään luulin, ettei se ole. Sanotaan, että jos koiraa lyö riittävän monta kertaa, se ei enää ole entisensä. On iltoja, jolloin ajattelen synkemmin kuin koskaan, että minulle on käynyt juuri näin.

Ja se, joka on lyönyt, olen minä. Itsetuhoisessa eksymisessä, rahan himossa, kätkeytyäkseni rahasäiliööni, jotta minua ei löydettäisi.

Ja vt. seisoskelee siinä itsevarmana kuin olisi kovempi tyyppi kuin Tuure Ara. Ei ikimaailmassa! Katso nyt häntä: aktiiviranneke ja rakennekynnet. Hän ei tajua ollenkaan, miten nolo hän on ja miten kaikki saavat hävetä silmät päästään joutuessaan hänen seuraansa.

Mikä suojelee ihmistä näkemästä itseään?

Siinä sinulle päivän kysymys, ehkä myös toisen.

Tilannetajun puuttuessa vt. alkoi hyräillä täydessä hississä. (Miksi meidän hissit ovat aina täynnä? Ovatko ihmiset tavallista liikkuvaisempia vai onko meillä hissejä liian vähän? Mikä tätä maailmaa oikein liikuttaa?)

Nyt ymmärsin, mikä minua oikeasti ärsytti.

Olin viime päivät ollut tapakouluttajan kanssa jalostamassa omia tapojani, tunnistamassa tapakehiä, omia riippuvuuksia, muokannut tapoja, eristänyt ärsykkeitä ja yrittänyt lisätä tahdonvoimaa.

Ihan armotonta menoa siis.

Vetää kireäksi löysemmänkin pipon, tosin en ole ihan varma, mistä lähtöasetelmasta tämä kaikki oikein alkoi. Aavistan, että jotenkin huonosta.

Tunnistin helpotuksen, kun astuin hissistä ulos ja pyöröovista löi kasvoille raikas tuuli.

Mutta hetkellistä kaikki on vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty