Bisnestarinoita 200

Bisnestarinoita 200

Lacrimosa

Tiesin, että eräänä päivänä tarinani päättyy. Mutta miten, sitä en aavistanut.

Miksi aloin välittää? Siis hetkellä, jolloin kaikki oli jo ohi.

He sanoivat myöhemmin, että se oli itsepuolustusta.

Ei se ollut ja he tiesivät sen. Ehkä he ajattelivat, että mikä tahansa muu selitys johtaisi siihen, että joku saattaisi kaivata minua. Jäljet johtaisivat minuun. Sitä ei haluttu.

Olin viettänyt suurimman osan elämästäni töissä, täällä. Enkä vain vuosia vaan myös vuorokauden tunteja. All those wasted years, ne lauloivat. Vaan eivät poikaparat todellakaan tienneet, mitä syvältä kouraiseva tuhlaaminen raakana on.

Kaduttaako? Ei.

Jukratuttaako? Ei oikeastaan.

No mitä sitten? Damokleen miekka. Kaikkien vaurioittamieni sielujen huuto roikkumassa päälläni: vääryydet kostetaan vielä kerran. Tätäkö loppuelämäni sitten on, jokaöisiä heräämisiä pahimman itseni kanssa?

Itkisin, jos osaisin. Paljon jää oppimatta, kun ei ehdi elää normaalia elämää. (Ei minua kyllä nauratakaan.)

Elämänopetus 1: katso joka suuntaan ennen kuin hyppäät.

Vaikka mitä helvettiä: elämässä sattuu ja tapahtuu. Käärettä ympärille ja tontilla taas.

Mitä minä nyt sitten olin? Puolittain eläköitynyt prostituutti, jonka suhde asiakkaisiin oli erittäin epälabiili, valeambivalentti ja vahva molemminpuoleinen tunne.

Elämänopetus 2: jos/kun myyt itseäsi, sovi (itsesi kanssa) hinnasta etukäteen.

(Rahasta ei tässä ole kyse. Tosin hämäyksen vuoksi niin sanotaan muutenkin.)

Milloin se tapahtui? Silloin kun työrajoittuneisuuteni antoi ilmi myös minut? Jos olen tähän asti luullut, että on olemassa helppoja teitä ulos, nyt on aika herätä.

Elämänopetus 3: elämän voi (yrittää) ottaa yksinkertaisesti mutta kyllä se helvetin monimutkaista on.

Olenko koskaan edes auttanut ketään? Ja onko tämä Suuri Saamattomuuteni jotakin, jonka kaikki muut ovat nähneet jo valovuosia ennen minua? Siitäkö tämä kaikki?

Kaikki olisi ollut toisin, jos olisin osannut näyttää tunteitani.

Ja toisaalta: minä maailman aikana niille olisi ollut tilaa?

Elämänopetus 4: ellei tilaa ole, tee sitä (and don’t be such a pussy!)

Kaltaiseni mies ei voi ikinä hyvittää tekojaan. Koska

  • Ne ovat tehtyjä.
  • Kenenkään mielikuvitus ei riitä kehittämään sellaisia tapoja, joilla sovittaa pelkällä intuitiolla hetkessä luotuja vyörytyksiä.

Käyttäydyin kaiken aikaa kuin vieras… Käänsin selkäni asioille ja ihmisille, sitten lähestyin niitä ja pakenin ja välillä unohduin tuijottamaan kauniisiin kasvoihin. Minun olisi tarvinnut vain pyytää.

Pyhä unohtui. Se, mistä elämässä todella on kyse. Senkö mukana (vai tuliko pyhyydestä muovista?) meni kaikki muukin, hukkasin itseni ja minusta tuli ikävä ihminen myös itselleni? Ehkä.

Elämänopetus 5: kaikki mitä tarvitset, on vahva multa, jossa kasvattaa haluamasi.

Vai katosiko kauneus ensin? Siksikö aloin vastustaa muutosta? Sekö minut alun perin tuhosi?

Nämä alhaiset vaihtoehtoiset elämät ja ihmissuhteet… Ensin ulkomaailma tunkeutui kananmunan ohuen kuoreni läpi häiriten sisälläni kehkeytyvää elämää. Kun se oli tapahtunut, matkan päässä odotti deletointi. Jäljelle jää vain jälkiä. Ja se, että ajattelen sinua.

Kaikki tuntuu nyt niin johdonmukaiselta. Ja minua ahdistaa kysymys, onko minusta enää terapiaan tai edes vakavaan harrastamiseen.

Silti jokin valssasi vielä tuulessa. Jos optioni laukeavat, voin juoda itseni baskeripäiseksi juopoksi tai muuttaa loppuiäkseni täysihoitolaan ja muuttua rappauksenharmaaksi. Tai palaa tuhkaksi ja syntyä uudelleen.

Tuosta viimeisestä tulee vielä suosikkini, sanonpahan vaan.

(loppu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 164

Bisnestarinoita 164

Tunteet

Oletko koskaan pannut merkille, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään veitsenterävällä veitsellä: niihin, joiden tunteet vaihtelevat ja niihin joiden tunteet eivät?

Todellisuus on kuitenkin ihmeellisempi, vaihtuva. Aiemmin noita yhden tunteen ihmisiä oli selkeä enemmistö. Nykyisin kaikki puhuvat (& heidän täytyy puhua) tunteista(an). Mikä sitten on oikeasti totta?

Ajatukset muuttuvat todellisuudeksi. Siinä on sinulle totta. Ja ehkä minulle myös.

On siinä ero, onko sinua koskaan uhattu aseella vai ei. Sanotaan, että se on melkein sama kuin elää naisena tässä kaupungissa. Elämäsi voi olla palasina, tiedätkö?

Mitä voi enää verrata toisiinsa? Sinua ja minua? Ei voi. Ei koskaan.

Seisoimme hississä matkalla alaspäin kovaa vauhtia, minä ja vt. toimari. Harjattua terästä, lasiseinä, jonka läpi me voimme tähyillä laskeutumistamme ja mitättömyyksiä alapuolellamme sekä peili, josta toiseus voi katsella meitä. Jotenkin kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman ahdistava.

Olimme menossa hallituksen ohjeistamaan tapaamiseen, minä ja vt. toimari.

Toista meistä otti päähän raskaasti. Se olin minä.

Miksi? Tässä oli kaikki kivat: hyvä keikka, lyhyt työaika, maksimaalinen suoritus minimipanoksella, vt:n visa vingahtaisi melko arvokkaan lounaan päätteeksi. Ja sitten day-out, white heat.

Koska

  • En pidä ohjeistamisesta, koska olen ohjeistaja enkä ohjeistettava. Onko selvä?
  • Vt. haisee omituiselle kuin olisi jo kuollut (mitä olen toivonut jo vuosia – voisiko mielikuvitukseni olla NIIN voimakas?).
  • Tämä bisnes on huoraamista enkä keksi yhtäkään syytä, miksi jatkaisin tätä enää päivääkään.

Ja tässä seison (enkä muuta voi??) naama ojossa hississä enkä tee elettäkään muuttaakseni asioiden tilaa.

Hissi kulkee ja minä olen pelkuri.

Sekin on päätös. Pitkään luulin, ettei se ole. Sanotaan, että jos koiraa lyö riittävän monta kertaa, se ei enää ole entisensä. On iltoja, jolloin ajattelen synkemmin kuin koskaan, että minulle on käynyt juuri näin.

Ja se, joka on lyönyt, olen minä. Itsetuhoisessa eksymisessä, rahan himossa, kätkeytyäkseni rahasäiliööni, jotta minua ei löydettäisi.

Ja vt. seisoskelee siinä itsevarmana kuin olisi kovempi tyyppi kuin Tuure Ara. Ei ikimaailmassa! Katso nyt häntä: aktiiviranneke ja rakennekynnet. Hän ei tajua ollenkaan, miten nolo hän on ja miten kaikki saavat hävetä silmät päästään joutuessaan hänen seuraansa.

Mikä suojelee ihmistä näkemästä itseään?

Siinä sinulle päivän kysymys, ehkä myös toisen.

Tilannetajun puuttuessa vt. alkoi hyräillä täydessä hississä. (Miksi meidän hissit ovat aina täynnä? Ovatko ihmiset tavallista liikkuvaisempia vai onko meillä hissejä liian vähän? Mikä tätä maailmaa oikein liikuttaa?)

Nyt ymmärsin, mikä minua oikeasti ärsytti.

Olin viime päivät ollut tapakouluttajan kanssa jalostamassa omia tapojani, tunnistamassa tapakehiä, omia riippuvuuksia, muokannut tapoja, eristänyt ärsykkeitä ja yrittänyt lisätä tahdonvoimaa.

Ihan armotonta menoa siis.

Vetää kireäksi löysemmänkin pipon, tosin en ole ihan varma, mistä lähtöasetelmasta tämä kaikki oikein alkoi. Aavistan, että jotenkin huonosta.

Tunnistin helpotuksen, kun astuin hissistä ulos ja pyöröovista löi kasvoille raikas tuuli.

Mutta hetkellistä kaikki on vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 106

Bisnestarinoita 106

Oikeat sanat

Another day in the office. Mistä arki syntyy? Siitä, että sama toistuu samana. Pienten poikkeamien

  • viereisellä deskillä työelämäänsä vääntelehtivä toveri ei hymyilekään aivan samalla tavalla kuin eilen
  • joku sanoo totutut vuorosanansa hieman eri äänensävyllä
  • työmaaruokalassa päätät hullutella ja kaadat salaattiisi oliiviöljyä tavanomaisen Thousand Island –kastikkeen sijasta

avulla

pysyt elossa, vaikka liekki jo lepattaakin.

Jotkut kokevat tämän kaiken arjen kauhuna, mutta useimmat eivät. Arki on normaalia. Kyllä jokainen terve ihminen kykenee sopeutumaan siihen! Tunnetusti terve sielu terveessä ruumiissa on elossa juuri niin kauan kuin masina suostuu toimimaan kuin kone.

Miksi horisen tällaisia juuri tänään? Joku väittää, että tällaiset olotilat syntyvät tunnistamattomista tunteista.

Maailma on täynnä väitteitä.

-Kuulitko, että Ilmarisen salkku tuotti alkuvuodesta 2,2?

Siinä hän seisoi pöytäni vieressä ja suu kävi. Katsoin häntä ja hänen pälpätystään kai vähän ihmeissäni, koska hän toisti sanansa. Odottiko hän jotakin reaktiota?

-Niin kuulin, vastasin lopulta kun en muuta keksinyt.

Nyt ymmärrän paremmin, miksi (työ)elämää kutsutaan vuorosanateatteriksi.

Saat pitää kiinnityksesi tässä teatterissa, jos muistat vuorosanasi ulkoa. Jos näet ylimääräistä vaivaa luodaksesi sanoihisi ylimääräistä tunnetta ja dramatiikkaa, saatat nousta tähdeksi. Tosin siihen tarvitset vielä oikeita suhteita.

Tiedät varmaan aiemman perusteella, ettei minusta oikein ole kumpaankaan. Siksi Herra Ilmarinen (en nyt muista hänen nimeään) poistui selvästi harmissaan. Mutta harmistus on niiden palkka, jotka odottavat jotakin etukäteen. Sellainenhan on tunnetusti väärää toistoa.

Tässä kohtaa ihmettelin itsekin, miten minulla edelleen on kiinnitys tässä teatterissa.

Ehkä se johtuu siitä, että on tarjolla on

  • monenlaista työtä
  • monenlaisia rooleja

Siksi olen selvinnyt tähän asti. Mutta nimenomaan selvinnyt. Ei voi puhua elämisestä sanan alkuperäisessä merkityksessä, koska varsinaiset elämän merkit puuttuvat: kehitys, liike ja tunne. Sanat, joilla olen arvioinut muitakin asioita.

Mikä minun työni sitten on? En tiedä enää… On vaikeaa selvitä tästä enää puhumalla.

Entä roolini? Olla jotakin hyvän kummisedän ja ilkeän bisnesäijän välissä? Mutta kuten huomaat: olen väliinputoaja. Lapsena putosin kirjahyllyn ja seinän väliin. Tästäkö se johtuu?

Pienestä asti minulla on ollut tunne että jotain tapahtuu. Voisiko se olla tänään?

Tarvitsin selvästi jonkun, joka kanssa puhua. Voisiko se olla Elmeri Ilmarinen? (nyt muistin jo etunimen)

-Mennäänkö lounaalle?

-Ei.

-Mä tarjoan.

-Ei silti.

Hän oli todella nuiva. Mutta ketä se haittaa?

-Pitäskö meidän puhua?

-Miksi meidän pitäisi puhua??

-Kuulostaa ihan siltä kuin olisit jostakin vihainen. Vai onko tämä vain sitä, että jokaisessa ihmissuhteessa käydään valtataistelua? Anteeksi suorapuheisuuteni, mutta joitakuita meistä innostaa toisten hallitseminen.

-Mennään mieluummin syömään.

No niin! Jollekin ei merkitsee ei. Toiselle pelkkä epämääräinen puhuminen saa asiat tapahtumaan. Olin voittaja, vaikken vielä saanutkaan tähden osaa. Vain voittajat kuulevat testostereoiden soivan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty