Bisnestarinoita 150

Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

Sydän usein vain vaikeroi.
Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 149

Itsetunti

Olet varmasti joutunut pohtimaan, mitä on itsetunto, koska bisneselämä nykyisin ja erityisesti tänä päivänä. Mutta pohdintasi on jäänyt väkisinkin pinnalliseksi ja jopa piinalliseksi, koska bisneselämä tänään ja erityisesti huomenna.

Mutta: nou hätä! Minäpä kerron sinulle tästäkin jotakin. Käytännön esimerkit valaisevat sinunkin pimeytesi. (Ja jos olisin onnekkaasti tullut syntyneeksi amerikoissa, tämä olisi minun kolmas bestseller self-help gurukirjani, jolla olisin raapinut kasaan ensimmäiset biljoonani.)

Ota itsellesi itsetunti päivässä. Sen voi tehdä näin.

Niin kuin jokainen kunnon NLP-skientologi tietää, kaikessa on kyse kolmesta asiasta: ohjelmoinnista, manipuloinnista ja rahasta. Näiden suhteen fokusta ei saa kadottaa hetkeksikään tai muuten kadottaa itsensä kuin Kiikerögaardi. Eikä itsensä kadottaneella tunnetusti ole itsetuntoa! Näin se vaan on.

1) Voit viettää itsetuntia itseksesi. Parasta varata itselle pannullinen kahvia ja kopallinen herkkuja ja sitten vaan printtaamaan google-imageista itseä kohottavaa aineistoa, jossa esiinnyt parhaassa mahdollisessa valossa. Liimailet sitten kuvia kaikkialle ympärillesi muistutuksena siitä, miten erinomainen, kirkastuva ja moniulotteisen säkenöivä olet. Ja miten kaikki muutkin sen viimeistään kuvistasi huomaavat.

2) Voit viettää itsetuntia myös seurassa. Tällöin annat – ennen kaikkea itsellesi – parhaan mahdollisen kuvan itsestäsi muiden kanssa. Esimerkiksi näin.

Kiertelet avokissa ja alaisesi painavat pelosta niskaansa kyyryyn.

Pysähdyt jonkun sattumanvaraisesti poimitun deskin luo ja jäät tuijottamaan kyseisen ihmispolon näyttöä. Hän yrittää parhaansa ja niin myös sinä.

-Mitäs sinulla olikaan menossa?

-Kirjoitan viikkoraporttia.

-Minne?

-Sinulle.

Olet lukevinasi tikkana rivejä mutta todellisuudessa olet naisen tuoksun lumoissa koko voluumilla.

-Voiko tuo insidenssispektrianalyysi olla oikein?

-Kyllä, tarkistin sen kolmeen kertaan.

-Kolmeen kertaan?

-Niin.

-Eikö se ole jo liikaa?

-Niin, siis…

-Tiedätkö mitä?

Tämä on kaikessa tärkeää: elämässä ja draamassa jännityksen kohottaminen huippuunsa.

-No mitä? kysyy pieni ääni vaimeasti.

-Vapautan sinut näistä raporttien kirjoittamisesta. Sinussa on selvästi potentiaalia paljon enempään.

Tunnet olevasi sankari, joka pelasti yhden ihmisen elämän! Mikä muu voisi singauttaa itsetuntosi maata kiertävän radan tuolle puolen?

Eihän tämä mitään omaperäistä ole. Mutta et arvaakaan, kuinka monta hyvää juttua tehdään ihan sillä, että mennään kuluneilla mutta oikeastaan käyttämättömillä ideoilla.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 148

Roolit ja arvot

Ihan helposti roolit ja arvot menevät sekaisin. Ne ovat kuin Rihanna ja Shakira – kuka niiden eron pohjimmiltaan ymmärtää?

Olin joutokäynnillä eli sparraamassa yhden ison lafkan dirikaa. (Vanhahtavat ilmaisuni johtuvat siitä, että hän oli stereotypia 60-luvun läskijohtajasta hiostavine nailonpaitoineen, mustine kapeine solmioineen ja Soavella taaksekammattuine hiuksineen.)

Niin hän lausui.

-No mitäpä mitä?

-No sitäpä sitä, että olet saanut aika huonoa palautetta alaisiltasi.

-Ne ovat niin väärässä! Olen parantanut tasoani koko ajan.

-Niin kuin esimerkiksi miten?

-Siten että olen tervehtinyt heitä aamuisin. Ja muistanut antaa palautetta.

-Tähän se heidän palautteensakin liittyy. Olet saanut heiltä Vuoden Sitruuna – palkinnon huomenistasi ja palautteesi on ajanut kolme ihmistä pitkille sairauslomille.

-Heikot sortuu… Ja missä on armo? Kai minäkin saan aikaa harjoitella asioita vai pitäisikö kaiken sujua heti?

-Riippuu varmaan siitä, annatko muillekin kuin itsellesi aikaa oppia.

Dirika vaikeni.

Kaikesta huolimatta hänelläkin oli omatunto, tosin vaimea ja harhainen, välillä vainoharhainenkin.

-Niin että mitäs tänään sitten?

Hän oli kärsimätön ja hieroi leukaansa. Hän vaikutti vihaiselta vaikkei oikeastaan ollut sitä.

-Mikä rooli arvoillasi on johtajana menestymisessä?

-No onhan ne tietysti tärkeitä.

-Näkyvätkö ne mitenkään?

-Totta kai!

-Miten?

Hänen kanssaan täytyi veivata asioita moneen kertaan, koska hän oli varsinainen venkoilija.

-No vaikka että olen rehellinen.

-Eli haukut suoraan kaikki, koska he ansaitsevat sen?

-Ei pelkästään. Mutta onhan minun roolini kaitsea laumaa, joka ilman minua joutuisi eksyksiin.

-Oletko koskaan kuullut itseohjautuvuudesta ja sisäisestä motivaatiosta?

-Kyllä, koska itsekin viljelen huonoa huumoria.

Olin niin turhautunut, että olisin voinut purra käsivarttani. Sitten mieleeni tuli kolme asiaa yhtä aikaa.

Hän on menestyvän yrityksen johtaja, satojen työpaikkojen turvaaja kaikessa esihistoriallisessa kökköydessään.
”Next level human on tulevaisuuden ihminen, joka pelastaa meidät itseltämme.”
Ei minusta ole hänelle minkäänlaiseksi avuksi. Ei vaan.

Mutta jokainen yrittää kai parhaansa vaatimattomankin korvauksen eteen.

-Oletko joskus kokeillut Pomo piilossa –vaihtoehtoa?

-Niin kuin että muina miehinä saisin selville, miten alaiseni oikeasti toimivat ja mitä ajattelevat?

-Jotain sellaista joo.

-Minulla on jo kymmenen lähialaista, joille maksan huonoista ideoista. Sinä todellakin voisit olla yksi heistä.

Ehkä. En kai tuota voinut tulkita työtarjoukseksikaan, mutta ei aina voi voittaa. Joskus omista arvoistaan joutuu maksamaan kovan hinnan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 147

Digipäivät

Meillä oli koko konsernin digipäivät. Huoh. Keksitkö mitään tarpeettomampaa? luin muidenkin naamasta kuin omastani. Atmosfäärissä kaikui myös fyysistä ulottuvuutta syleilevä kysymys ”Onks pakko?” mutta harvoin tällaiset kysymykset materialisoituvat. Sevverta moni kuitenkin tahtoo elää kuukausipalkkansa suoman jatkuvuuden varjossa.

Auditorio, lavalla yhtä hermostuneita kuin tärkeinä itseään pitäviä ihmisiä parhaissa bisnesreleissään. Annoin itselleni luvan rentoutua ja nojata taaksepäin: aamun ensimmäinen sessio riittäisi minulle, sitten ”olisi jo vähän kiire”.

Jostain syystä kiire on aina ja yhäti selityksistä paras eikä kukaan kysele perään. Varsinkaan tällaisissa yhteyksissä: se jolla on aikaa tällaisiin joutaviin ”päiviin” saakin luvan tuntea piston laajentuneessa aorttassaan ja pitää suunsa supussa.

Järjestäjät olivat päättäneet täräyttää heti aluksi kaupungin kovimmat digiosaajat yhteen paneelikeskusteluun, aikaa 23 minuuttia.

Rajua, man.

Ja siitä se lähti.

-Siinä missä bitit muuttavat bisnestä, digiaika muuttaa ajattelua ja toimintaa, sanoi vihreään pukeutunut mies.

-Todellakin! Kun alustat toimivat digiajan markkinapaikkoina, jakamistalous synnyttää uutta ja kohtaa muuttuvat asiakastarpeet, sanoi punaiseen pukeutunut nainen.

-Kylläkyllä, digiajan kehitystrendit haastavat strategiatyön tyylit ja tekevät samalla kilpailueduista väliaikaisia, sanoi raidallinen mies.

Hip! Aika pienessä ajassa saa jokseenkin täydellisen kuvan siitä, missä ollaan menossa. Tai mihin. Tai mihin vaan.

-Kun aikajänne nopeutuu, ajoitus ratkaisee. Se on selvä.

-Kyllä ja ajoituksella ei ole merkitystä elleivät digiajan strategiset valinnat keskity verkostoihin ja ekosysteemeihin.

-Tuohon voi lisätä vain sen, että strategiatyön muutostarpeet tunnistetaan siinä vaikeassa valintakohdassa, päätämmekö ensisijassa olla tehokkaita vai innovatiivisia.

Asiat ovat mitä ovat, mutta oli kyllä yhtä hienoa kuin harvinaistakin kuulla noin kohteliasta keskustelua.

Yksikään ei yrittänyt nostaa profiiliaan eikä pyrkinyt konfrontaatioon ollakseen kovempi jätkä.

Siis tytöt mukaan lukien.

-Mikä on olennaisempaa tänä päivänä kuin ymmärtää asiakaskokemusta oivallusten lähteenä? Luovuuden mahdollistamisessahan toteutus ratkaisee.

-Kulttuurin rakentumisessa ja siitä vaikuttumisessa keskiössä on henkilöstökokemus. Ja tässä kohtaa haastaisin kyllä meidät johtajat tunnistamaan omia kokemuksiaan.

-Niin ja kokemuksista päästään parhaassa tapauksessa melko suoraviivaisesti takaisin ketterään strategiaprosessiin, strategiasprintteihin ja pivotointiin. Eikä sidosryhmien tuki ja osallistaminenkaan strategiatyöhön olisi haitaksi.

Kuuletko haasteen? Näin intensiivinen keskustelu vaati veronsa eli 23 minuuttia on liikaa. Ihmiset väsyivät ja ihmisiähän hekin kai vain ovat. Silti jokainen jaksoi vielä jakaa viimeisen sanansa.

-Herkkyys ja ketteryys korvaavat ennusteet ja suunnitelmallisuuden.

-Paras tapa varautua on kehittää omaa organisaatiota joustavaksi ja nopeaksi oppimaan.

-Ratkaisevaa on, miten saamme ihmiset omaksumaan uudenlaisia asenteita ja tapoja toimia – itsemme mukaan lukien.

Tasapainoinen lopetus, jokaiselle jotakin eikä keneltäkään pois. Voisipa koko maailma olla tällainen: suloisia sanoja ja onnellisia ihmisiä auditorio täynnä. Minulle tulee aina kyyneleet silmiin, kun yllätyn positiivisesti. Onneksi kiire kuivaa kyyneleet.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 146

Nykyinen sopimus on voimassa ainakin toistaiseksi

Muutamana päivänä vuodessa olen aivan jär-kyt-tä-väs-sä vauhdissa. Olen junan lailla pysäyttämätön. Hätäjarrua painavat vain luuserit eli ne, jotka eivät tajua, ettei painaminen muuta mitään. Ajatusketju menee jotenkin näin:

Ihmiset ovat rajakkeja oman mielensä vankilassa.
Seuraus: he luulevat itsestään aivan liikoja, myös pahassa.
Konsekvenssi: he päätyvät olemaan taviksia sokerikuorrutuksella.
Lopputulos: Itsekö tässä pitää kaikki tehdä???

Tämän typerän maan idioottimainen talouspolitiikka ja siihen vielä ravihuijarit päälle. Ja lastentekijät ja niillä rahastavat vauva-sivuston kiihkoilijat.

Miten tässä maassa muka voisi tehdä vakavaa bisnestä?

(Eikä voikaan, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Ainakaan nyt, kun kaikkien on yhteisen edun nimissä parempi uskoa nousukauden nousukiitoon ja muihin mieltä kiihdyttäviin, talouden kasvuun piiskaaviin illuusioihin.)

Tällaisten ajatusten jälkeen on vaikeaa ryhdistäytyä, mutta pystyn siihen koska pystyn kaikkeen.

Niinpä kutsuin poikkeuksellisesti koolle palaverin.

Tällaista tapahtuu vain, kun hermoni ovat riemusta ratkeamaisillaan.

-No niin! Antakaa minulle kolme ehdotusta, miten saamme aivot liikkeelle.

Tämä oli kompa jollaisia rakastan: millä ilveellä nuo pikku työmuurahaiseni saisivat edes omat aivonsa liikkeelle, heh.

Mutta niin vaan heistäkin on välillä johonkin:

-Mindfulness.

-Mindlessness.

-Mindemptyness.

-Mind over matter.

-Mind & movement.

-Do you mind?

Hykertelin tyytyväisenä: tiimini oli selvästi kansainvälistynyt, koska olin määrännyt niin. Lisäksi se oli järkyttävässä huippuvedossa vaikka puolet siitä puuttui. Tai ei tietenkään puuttunut, koska olin itse lähettänyt puuttuvat ja puutteelliset raatamaan kiusallisten & muuten hankalien asiakkaiden hikipajoihin. Sanotaan että Siperia opettaa mutta minä sanon: vasta Kolyma, Vorkuta ja Solovetski opettavat todella.

Kun ei ole mitään menetettävää, työteho ei ole kysymys vaan vastaus.

-Hienoa tytöt ja pojat! Vaan millä me jalkautamme tuon noihin vanhoihin könsikkäisiin tuolla alhaalla?

Viittasin kädellä lasiseinän takana ja kerrosta alempana huhkiviin hikisiin keski-ikäisiin miehiin, jotka vielä sitkeästi roikkuivat paikastaan myyntiosastolla. Lisäksi rakastin intohimoisesti jalkauttaa-sanaa.

-Luomme keppi-porkkana-strategian.

-Lähetämme Wilman myymään heille idean. (Wilma oli meidän uusi assari, aito blondi, joka kulki toimiston läpi ja joka äijän deski oli kuolassa.)

-Kevyt kamppis, jossa vekkulat bonukset.

Huomaatko: jo kolmas idea alkaa olla toistoa. Mutta olihan tuo hyvä alku. Minusta näytti siltä kuin neukkarin seinällä vinossa roikkuva Miguel de Cervantesin juliste seinällä ilkkuisi minulle:

jatka vain, kyllä tuulimyllyt puhaltavat.

Lähetin jengin töihin: ehdotukset konkreettisine toimeenpanoineen minun pöydälläni lounaaseen mennessä. Ja kaikki tiesivät

että minun lounaani alkoi viimeistään klo 10.30 sharp.
että teen töitä syödessänikin.

En todellisuudessa, mutta tällaisia huhuja ei koskaan kannata lähteä itse korjaamaan. Se on minun bonukseni, minun punainen nahkasohvani. Muuten: oletko koskaan työelämässäsi joutunut miettimään, millaista on toisten elämä bonareitten ulkopuolella?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 145

Oletko töissä?

Kun puhelin soi, en tavallisesti vastaa. Tavallisesti en edes huomaa sitä, koska puhelimeni on äänettömällä ja värinättömällä ja kasvot pöytää vasten. Ja koska keskityn kuin tse-tse-mestari.

Mutta nyt minulla oli jalat pöydällä –hetkeni ja silmäilin hajanaisena ruudulle ilmestyneitä ilmoituksia. Juuri kun olin valmis hukkumaan niiden luomaan tyhjyyteen, välkkyvä nimi näytöllä pelasti minut. Siksi myös päätin vastata.

-Här är agent 001, hjuur kan jag hjälpa er?

Toisessa päässä ei ollut hetkenkään hiljaista.

-Tässä vaan lähin sellasella mukavalla asialla soittelemaan, jotta…

Niin kulunut puhelinmyyjävitsi, että minua nauratti. Siksi jatkoin.

-Jos työ keksittäisiin nyt ja nykyteknologia olisi käytössä, jakaisiko kukaan elämänsä työ- ja vapaa-aikaan kuten me teemme?

-No sehän se.

Jäin odottamaan bun-linea, koska tämä puhelu ei ollut minun juttuni vaan hänen. Näin hänet mielessäni vaaleansinisessä pukupaidassa, kaksi ylimmäistä nappia auki. Miehekästä.

-Oletko sinä töissä?

Siinä se tuli ja se tuli kolmitasoisena.

Hän kysyi lokaatiotani sopiakseen miittingistä.
Hän kiusasi minua sillä, että oleilin työpaikalla tekemättä mitään koska voin.
Hän halusi varmistaa, olinko uppoutunut flown kaltaiseen työtilaan, josta vain laserkykyni saattoi minut irrottaa.

Kertoisinko totuuden, laudat eessä ovien?

En todellakaan. Koska emme olleet vielä siellä.

-Sä tiedät: parhaiten menestyvät ne, jotka uskaltavat ja pystyvät toimimaan eri tavalla kuin muut.

-Juuri tuota olin miettimässä: miksi moni tyytyy vain ohjeiden noudattamiseen ja ajattelee, että joku muu on vastuussa lopputuloksesta?

Nyt aloin jo aavistaa, miksi hän oikeastaan soitti. Hän ei ollut mikään puhelimessa jubailija. Sitten hän sai sen sanottua, muka rentona.

-Tulisitko meille töihin?

-Siis että alkaisin käydä teillä töissä?

-No ei välttämättä mutta jotain siihen suuntaan ehkä.

-Mitä teillä on tarjota sellaista, mitä minulla ei jo ole?

-Minut.

-En kyllä tykkää sinusta niin paljon ja sillä tavalla. Tiedät sen.

-En ajatellutkaan. Vaan että pääsisit vt. toimaristasi eroon.

Hän tiesi mihin uskoa.

Ei, korjaan: hän luuli tietävänsä, koska hänen tietonsa ei ollut päivitettyä. Hän ei tiennyt viimeisestä, monimuotoisen perversion kaltaisesta eroottisesta värinästä vt:n ja minun välillä. Ja kuinka hän voisikaan, kun en tiennyt siitä itsekään vielä hetki sitten.

Pohdin vastaustani vielä ylimääräisen sekuntin, koska tiesin että minun piti itse varmistaa, että pystyn elämään elämääni ja keskittymään tehtävääni. Sillä kaltaiseni parhaat työntekijät tekevät huipputulosta, vaikka käyttävät siihen keskimääräistä vähemmän minimaalisesti aikaansa aivan mahdottomienkin häiriöiden&stressin keskellä. Muu aika on varattu olennaisempiin asioihin.

-Ihan hyvä mut ei nyt. Ei oo oikein kaistaa tolle.

Tiesin, että hän olisi pettynyt ja purkaisi pettymyksensä minuun.

-No, susta on tulluki sellane, jonka mielestä tytöttely nuorentaa.

Aika lame, aika sääd. Ennen hän pystyi huomattavasti parempaan. Kun hän sulki puhelimen, mietin, miksi keski-ikäiset ihmiset ovat niin väsyneitä ja kuluneita, kyntävät samaa uraa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 144

Tapahtuma ei ollut itsestäänselvyys

Tiedätkö mikä on ehkä kaikkein ärsyttävintä maailmassa? Se, ettet saa olla rauhassa vaan jatkuvasti joku haluaa sinulta jotakin vaikka ilmiselvästikään sinä et halua keneltäkään mitään.

Kaikkein pahimpia ovat kyselijät. Varsinkin sellaiset, jotka ilmestyvät siihen viran puolesta.

Sellaiset, joilla on kaksi loppututkintoa ja klubitakit päällä kesät talvet.

Istuin pahaa aavistamatta deskini ääressä ja olin syventynyt vaaralliseen tehtävään (lue: hostile takeover). Ja silloin.

-Mikä on sinun työpäiväkokemuksesi? Miltä työpäiväsi tuntuu?

Jösses! Onko millään enää mitään tekemistä minkään kanssa? Ja jos tällainen tulee jostain korkeammalta taholta… Haluanko enää olla täällä töissä? Vai olisinko mieluummin Teurastamo 9:ssä tai Teollisuuskombinaatti 204:ssä, jossa juuri päättyneessä kokouksessa työläiset ovat päättäneet ylittää norminsa? Ehkäpä hyvinkin.

-Hyvältähän tämä, verrattoman mielekästä työtä!

-No mutta sehän on hienoa! Sillä tavoitteenammehan on luoda erinomaisia asiakaskokemuksia. Miten sinä olet tänään ponnistellut voittavan joukkueen puolella?

Nyt oli kyllä jo aika paha.

Mitä tuohon pieni ihminen värkertäisi, kun totuutta ei kestä kukaan?

-Totta kai! Kontaktoidessani tunne on aina etusijalla, posin kautta.

Aika hyvä? Mitä ne muka tuohon voivat vielä lisätä?

-Todella upeeta! Ja olet varmaan myös huomannut, että työpäiväkokemukseen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa henkilökohtaiset, työstä johtuvat, johtamisesta, työyhteisöstä ja erityisesti ihmissuhteista johtuvat asiat? Kerro vähän, mitä olet tehnyt näiden eteen?

He olivat taitavia, se oli pakko myöntää. Mutta eivät niin taitavia kuin minä, vaikkei sitä taas kukaan olekaan valmis myöntämään. Profeetat ovat omilla maillaan ihan shittiä ja muutenkin on aika köyhää.

-Pidän kurinalaisesti huolta niin fyysistä kuin henkisestä kunnostani, jotta olen aina aamunkoitteessa täydessä iskussa organisaation palveluksessa. Työ on minun leipäni ja veteni, toisinaan myös ilma jota hengitän. Johtaminen eli tässä tapauksessa itsensä johtaminen on minulla tasolla, johon harva pääsee edes hissillä. Työyhteisöä hoidan kannustamalla ja sparraamalla ihmisiä päivittäin ja saan siitä lisää virtaa. Ihmissuhteet ovat minulle se juuri, josta elämän leipäni nousee ja minua ravitsee.

Näinhän minä, että he kamppailivat sisällään sen kysymyksen kanssa, oliko tämä sarkasmia vai armotonta kirkasotsaisuutta vai kenties totta. Eivätkä he oikein osanneet sanoa tuohon mitään, mutta yrittivät silti vielä.

-Sittenhän tiedät, miten työpäiväkokemus ratkaisee, koska ajatukset ja fiilikset heijastuvat vuorovaikutustilanteisiin. Ja yksi teko vaikuttaa toiseen. Tunnetila näkyy ilmeinä ja äänensävyinä. Sen voi aistia. Tunnetila näkyy myös työn laadussa ja tuottavuudessa. Näkyykö se sinulla myös numeroissa?

Napautin koneeltani kahdella klikkauksella näkyviin viime kvartaalin numerot tuottavuuteni kasvusta entisestään sekä kehittämäni laatustandardin pinkistä eli ylimmästä tasosta, jossa launtsauksesta lähtien olin ollut yhtä yksinäinen kuin se kuuluisa ekstramailin kulkija.

Niin kävi, että nuo nuoret leijonat nyökkäsivät vaan ja mutisivat poistuessaan, että eipä olisi uskonut.

Parempi vaan uskoa. Koska vanha on voimissaan.

Miksi? Siksi, että vanha on pysynyt uskollisena nuoruutensa opille: ”Älä sinä ole se, jolla on itsetunto kuin kaniinilla.”

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 143

Moraali

Olen selviytyjä. Siksi olen vielä täällä. Vaikka olen tällainen: outo, vaikea ja minulla on perustavaa laatua olevia ongelmia olla toisten ihmisten kanssa. Tiedät kyllä: helvetti kanssa toisien. Itseni kanssa minulla on aina mennyt hyvin.

Sitten tunnen paljon kaltaisiani, jotka vaikeroivat tai ovat syrjäytyneitä tai eivät muuten vaan osaa olla missään. Sellainen en ole minä. Keksin jo varhain keinon välttää tällaisen kohtalon. Se oli helppoa eikä tuntunut missään.

Laskin moraalisia, eettisiä ja älyllisiä standardejani aina kuin olin muiden seurassa. Problem solved!

Tosin jossakin vaiheessa tätä hiilikiertoa sitä vaan lakkaa uskomasta, että on ratkaissut jonkin ongelman lopullisesti. Elämä ei ole lopullinen ratkaisu. Elämä yllättää. Usein se on sietämättömältä tuntuva pettymys, jostakin kuitenkin siltikin selviääkin.

Mutta joskus elämä yllättää positiivisesti. Joskus joku onkin pitänyt standardinsa. Ja tiedätkö, mikä on sen ytimessä: oikea mahdollisuus luoda merkityksellisiä ihmissuhteita. Alleviivaisin mahdollista, jos se olisi mahdollista.

Siis panna itsensä peliin. Edes tavoilla, joita meidän kulttuurimme suosii. Tiedätkö: Vitsejä mustasta makkarasta. Tai ”miten kaikki on siltä väliltä”. (Oma suosikkini, muuten.) Tai ”ehkä olet kuullut käsitteestä ”hauska””.

Ei kukaan pidä kenestäkään sellaisena kuin kukin on. Siksi on olemassa erilaisia pelejä, selviytymispelejä. Eikä edes tarvitse olla erityisen addiktoitunut, jotta voi pitää niistä.

Koska tosiasiahan on, että on olemassa vain huonon eri asteita.

Jos muuta luulee, on veltto ja periksiantanut eli juuri sellaisen kehuja, mihin ei ole mitään aihetta. Se on pahuutta. Siksi on pelattava.

Mutta pelaaminenkin voi olla paha kierre. Kehut jotakin älyllisesti täysin kestämätöntä eli säädytöntä tekelettä etkä huomaa, miten se painaa sisäisen ihmisesi kumaraan. Sinua on helpompi kohdella huonosti, koska olet suostunut tekemään väärin itseäsi kohtaan & valehtelemaan aivan liikaa. Pitää valehdella sopivasti, kohtuullisesti.

Tällaisia mietiskelin, kun huomasin, että istuskelimme huolestuttavan usein vt. toimarin kanssa päivän päätteeksi ofisilla ja toinen kaivoi luomuruisviskilekan esiin ja otimme siivut. Ilta laskeutui harmaana kuin toisen järjestelmän maissa. Vt. oli tummanharmaassa jakussaan tämän setupin seinätapettia tai harmaata laminaattia.

Siinä oli hetki aikaa reflektoida atonaalisia bisneksen syvätrendejä.

Olin alkanut tottua häneen, vaikken hänestä pitänyt, no way. Hän oli edelleen jotakin pahempaa kuin läheisen kuolema. Silti tunsin hetken outoja tuntemuksia, kuin läheisyyttä, sillä hän oli kuitenkin se, joka tunsi organisaatioelämämme ameeban paremmin kuin kukaan toinen lisäkseni. Kun voi avautua toiselle joutumatta selittelemään, on se jotain.

Lisäksi näissä stressin-hetkeksi-lauettua-tunnelmissa vt. oli aika peto.

–Me olemme toistemme harhakuvitelmia. Ikävä tuhota niitä.

-Niin, mutta olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että puhun suoraan. Koska toisista ei ole siihen. Heillä on omasta mielestään liikaa menetettävää.

-Niin sinullakin. Olemme kumpikin yhtä teennäisiä. Siinä on jollakin kierolla tavalla viehätyksensä.

Mitä tuollaiseen sanoisi? Vaikka mitä ja sitten ei mitään, kuitenkaan.

Muistin yhtäkkiä, kun olin kerran nähnyt vt:n kantavan pyöräänsä heidän arvoasuntonsa alaovea kohti. Hän oli noussut portaat ovelle, kantanut pyöräänsä oikean hartian päällä ja pidellyt tangosta kiinni molemmilla käsillään kuin edelleen ajaisi sitä.

Mietin silloin, millainen ihminen tekee noin.

-Niinpä. Olemme samalla sivulla ja emme ole. Olemme samalla lehdellä ja kumpikin lukee omaa sivuaan. Nenät vastakkain ja vain lehti meidät erottaa.

-Jos en tuntisi sinua ja vielä paremmin tunteitasi minua kohtaan, voisin kuvitella, että flirttailet.

Tämä oli hämmentävää. Kuin istuisi kotona hiljaa kärsimässä sen sijaan, että on valmiina kertomaan maailmalle, mitä oikeastaan ajattelee, tuntee ja haluaa. Eli sen, kuinka kaikki vain voisivat häipyä ja jättää minut rauhaan. Erityisesti tämä Mrs. Control.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 142

Turhaan

Kaikki on turhuutta. Niinhän Sanassa sanotaan, mutta ei se niin mene. Osa vaan on. Ja loput on riemua pelkkää tai itkua ja hammastenkiristystä (ja joissakin tapauksissa kaivon myrkyttämistä). Ei kannata uskoa ihan kaikkea. Elämä kannattaa elää itse ja tehdä omat virheet.

Joku keskenkasvuinen kloppi oli taas eksynyt meidän auditorioon esittelemään näitä kuluneita kliseitään. Edellä mainitut eivät olleet hänen tarkkoja ilmaisujaan, mutta niin ne kuulin. Ja sen pitäisi kyllä riittää.

Olihan tämä pientä suurempi järkytys, että ankara uskonnollinen kasvatukseni paistoi näin suoraan läpi tulkinnoistani – siitä miten maailmaa kuulin.

Ei tämä minullekaan helppoa ole.

(En tosin tiedä, kenelle se olisi, mutta joillekin se on, mikä ylittää kyllä ymmärrykseni.)

Pahinta tässä kolmannessa tuottarissa oli se, että olin saanut tehtäväkseni arvoida tätä vierailevien tähtien sarjaa, jotta tietäisimme, mikä oli vanhanaikainen panos-tuotto-suhde ja mitä seuraavaksi.

Tunnelmani oli se, että nyt vasta ymmärsin kunnolla, mitä tarkoittaa sanonta, että meillä on oikeitakin töitä. Sehän on tietenkin vain sanonta, meillä mitään oikeita töitä ole. Mutta huomattavasti enemmän oikeita kuin kuunnella ”tuoreita, hetkittäin tajunnan seisauttavia näkemyksiä”.

Vain ostaja voi olla tyhmä, koska myyjä on tyhmä vain silloin, kun myy liian halvalla.

Kaikki loput tilaisuudet jäävät ostajalle. Siinä on johtoryhmälle pohdittavaa. Täältä kyllä pesee. Loput sanat löytäisin puhuessani.

Mitä sitä tekisi loppupäivän?

(Tämän kysymyksen kanssa elän usein. Sinä et ehkä voi ymmärtää, jos olet työsi raskauttama, mutta jos pääset kateutesi yli, tajuat kyllä, että toimettomuus voi olla yhtä tappavaa. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan oikeiden töiden puuttumisella? Ja mitä se tekee ihmiselle?)

Rakasta ja tee töitä. Tai rukoile ja tee töitä. Tai vain tee töitä. Tuntuu, että kaikki käy nykyisin. Aivan kuin millään ei olisi mitään väliä enkä tiedä, onko se hyvä vai huono.

Lähdin vaeltelemaan ympäri ofisia. Siinä oli aina jotakin rauhoittavaa. Törmäsin Veijoon, joka alkoi heti kertoa pahasta unesta.

Tavallisesti olen aika tylynä kaikenlaista unenkertojaa & muuta haaveilijaa kohtaan, mutta tässä jokin kiinnitti heti alusta huomioni.

-… sen alastoman tytön ruumis makasi puron rannalla asetettuna siihen kuin jossakin rituaalissa. Se näytti aivan minulta, kunnes tajusin, että se oli tyttäreni. Syöksyin hädissäni tytön luo ja tajusin, että hän hengittää. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä et oli oikea isäni. Oikea isäni kuoli ennen syntymääni. Se on minun salaisuuteni.” Katsoin häntä, kun hän liukeni jokeen.

-Mitä sinä ajattelet?

-Että minun kannattaisi lopettaa työt täällä ja vetäytyä.

-Mistä niin päättelet?

-Sen vain tietää… Sen vain tietää.

Keskustelutuokiomme vain vahvisti käsitystäni siitä, ettei tällaisia höbinöitä kannattanut kuunnella. Fantasia elää systeemin ulkopuolella on murrosikäisen tarve yrittää hallita ensimmäistä havahtumista sille, että systeemi sai jo sinut.

Silloin tajusin, että vika on kuuntelemisessa. Kuunteleminen ilman toimintaa on harhailua. Siis sitä, että joskus toiste.

On mentävä suoraan asiaan ja sitten sen ytimeen.

Kaikki muu on sitä, mitä kutsutaan runollisesti unohdukseksi. Bisneskielellä se on konkurssi.

Jos tajuat keskittyä olennaiseen, voit pelastua turhalta milloin vain.

Katso minua: eksyn aiheesta, mutta olen silti täydessä iskussa. Oman elämänsä Picassona hääräileminen on kuin kaataisi ruskan värit sellaisenaan neuroverkkoon. Omilla ehdoilla, omilla säännöillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 141

Professori

Aina on tehtävä jotain.

Aina on tehtävissä jotain.

Sitä minun professorini Kauppakorkeassa painotti. Siis toisti kyllästymiseen asti. Älä anna periksi. Älä kuuntele valittajia – älä edes itseäsi. Huolimatta ja riippumatta olosuhteista voit aina tehdä jotain. Se saattaa pelastaa päiväsi mutta ennen kaikkea se pelastaa sinut – ja elämäsi.

Ja usein hän jatkoi: ”Pomosi saattaa olla tyhmä mutta niin tyhmä hän ei ole, etteikö hän ennen pitkää huomasi, että sinun asenteesi on hänen aseensa kaikkia ääliöitä ja kadehtijoita vastaan.”

Tuollainen oli hänen opetuksensa. Mutta mitäänhän ei saanut ilmaiseksi. Se on sama kuin uskoisi, että vuosi 1974 olisi sama kuin vuosi 1975. Ei ollut. Ja kaikki maksaa.

Jollakin kierolla tavalla professori vaati meiltä vastapalveluksen.

Jokaiselta. Ja hän oli niin viisas ja hyvä, että me kaikki tahdoimme antaa sen hänelle, pyytämättäkin.

Mitä minä annoin? En muista enää…

Mutta sen muistan, että noista ajoista lähtien minulla on ollut sellainen olo kuin oleskelisin kaivoksessa, niin syvällä maan alla, että muisti ulottuu tulevaisuuteen. Tai siltä se tuntuu.

Hämmästelen vain sitä, että elämä jatkuu kuitenkin. Olisin todennäköisesti se sama ihminen ilman tuota tapahtumaakin. Vai olisinko?

Haluatko oikeasti tietää, minkä avulla olen menestynyt ja päässyt näin pitkälle, tähän asemaan? Niin kuin sanotaan: ihan kommandona, kansakoulupohjalta?

En ole jäänyt kyselemään kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Olen pysäyttänyt kelan, päästänyt irti ja jatkanut matkaani. Parempiin, tärkeämpiin kysymyksiin. Ja jollain selittämättömällä tavalla kysymykset ovat liittyneet siihen, miten tehdään rahaa.

Ja silti: kaivos… ja sitten ne ihmiset tulisivat pelastamaan minut. Mutta kukaan ei tullut.

Another day in the office is the everyday in the office.

Miten jokin osa ihmisestä voi kuolla ja toinen osa jatkaa niin menestyksekkäästi elämää, että menestyy?

Kuuluisiko tämän mennä näin? Ehkä ei ja sitten kun se menee, kaikki teoretisointi ja spekulointi asian ympärillä tuntuu yhtä turhalta kuin istua viimassa katumassa niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta.

En ole koskaan ollut käytännön ihminen siinä mielessä kuin sellaiset ihmiset itsestään puhuvat. Mutta osaan kyllä alkaa tehdä asioita. Niin kuin avata keskustelun. Niin kuin nyt Leilan kanssa. Leilalla oli usein yllään sama punainen leninki. Siksi hän kiinnitti huomioni.

-Mitä sinä ajattelit siitä tulosvaroituksesta?

-Ai mistä tulosvaroituksesta?

-Siitä…

Sitten tajusin, ettei Leila tietenkään tiennyt siitä mitään. Hän ei kuulunut jakeluun.

-… josta pääministeri puhui iltauutisissa.

En muistaakseni ole koskaan keksinyt huonompaa seivausta, mikä ei vielä todista mitään.

-Miksi helvetissä pääministeri puhuisi tulosvaroituksesta?

-No sitä minäkin ihmettelin.

Leila kuului siihen sukupolveen, joka googlasi tällaiset asiat kolmessa sekunnissa.

-Ei täällä mainita siitä mitään!

-Ehkä ymmärsin väärin…

Leila katsoi minua ja näin hän silmiensä liikkeistä ja iiriksen supistumisesta ja laajenemisesta, että ensin hän epäili mielenterveyttäni, sitten sitä yritinkö hyötyä hänestä ja lopuksi hän etsi helppoa tietä ulos tilanteesta. Annoin sen hänelle.

-Tja, tässä on vielä monta faksia lähetettävänä.

Käännyin ja lähdin kulkemaan vihellellen käytävää pitkin. Ei tämä nyt ihan nappisuoritus ollut, mutta ei yrittänyttä aina panna. Näihin sanoihin se professorikin luentonsa lopetti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty