Turhaan

Kaikki on turhuutta. Niinhän Sanassa sanotaan, mutta ei se niin mene. Osa vaan on. Ja loput on riemua pelkkää tai itkua ja hammastenkiristystä (ja joissakin tapauksissa kaivon myrkyttämistä). Ei kannata uskoa ihan kaikkea. Elämä kannattaa elää itse ja tehdä omat virheet.

Joku keskenkasvuinen kloppi oli taas eksynyt meidän auditorioon esittelemään näitä kuluneita kliseitään. Edellä mainitut eivät olleet hänen tarkkoja ilmaisujaan, mutta niin ne kuulin. Ja sen pitäisi kyllä riittää.

Olihan tämä pientä suurempi järkytys, että ankara uskonnollinen kasvatukseni paistoi näin suoraan läpi tulkinnoistani – siitä miten maailmaa kuulin.

Ei tämä minullekaan helppoa ole.

(En tosin tiedä, kenelle se olisi, mutta joillekin se on, mikä ylittää kyllä ymmärrykseni.)

Pahinta tässä kolmannessa tuottarissa oli se, että olin saanut tehtäväkseni arvoida tätä vierailevien tähtien sarjaa, jotta tietäisimme, mikä oli vanhanaikainen panos-tuotto-suhde ja mitä seuraavaksi.

Tunnelmani oli se, että nyt vasta ymmärsin kunnolla, mitä tarkoittaa sanonta, että meillä on oikeitakin töitä. Sehän on tietenkin vain sanonta, meillä mitään oikeita töitä ole. Mutta huomattavasti enemmän oikeita kuin kuunnella ”tuoreita, hetkittäin tajunnan seisauttavia näkemyksiä”.

Vain ostaja voi olla tyhmä, koska myyjä on tyhmä vain silloin, kun myy liian halvalla.

Kaikki loput tilaisuudet jäävät ostajalle. Siinä on johtoryhmälle pohdittavaa. Täältä kyllä pesee. Loput sanat löytäisin puhuessani.

Mitä sitä tekisi loppupäivän?

(Tämän kysymyksen kanssa elän usein. Sinä et ehkä voi ymmärtää, jos olet työsi raskauttama, mutta jos pääset kateutesi yli, tajuat kyllä, että toimettomuus voi olla yhtä tappavaa. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan oikeiden töiden puuttumisella? Ja mitä se tekee ihmiselle?)

Rakasta ja tee töitä. Tai rukoile ja tee töitä. Tai vain tee töitä. Tuntuu, että kaikki käy nykyisin. Aivan kuin millään ei olisi mitään väliä enkä tiedä, onko se hyvä vai huono.

Lähdin vaeltelemaan ympäri ofisia. Siinä oli aina jotakin rauhoittavaa. Törmäsin Veijoon, joka alkoi heti kertoa pahasta unesta.

Tavallisesti olen aika tylynä kaikenlaista unenkertojaa & muuta haaveilijaa kohtaan, mutta tässä jokin kiinnitti heti alusta huomioni.

-… sen alastoman tytön ruumis makasi puron rannalla asetettuna siihen kuin jossakin rituaalissa. Se näytti aivan minulta, kunnes tajusin, että se oli tyttäreni. Syöksyin hädissäni tytön luo ja tajusin, että hän hengittää. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä et oli oikea isäni. Oikea isäni kuoli ennen syntymääni. Se on minun salaisuuteni.” Katsoin häntä, kun hän liukeni jokeen.

-Mitä sinä ajattelet?

-Että minun kannattaisi lopettaa työt täällä ja vetäytyä.

-Mistä niin päättelet?

-Sen vain tietää… Sen vain tietää.

Keskustelutuokiomme vain vahvisti käsitystäni siitä, ettei tällaisia höbinöitä kannattanut kuunnella. Fantasia elää systeemin ulkopuolella on murrosikäisen tarve yrittää hallita ensimmäistä havahtumista sille, että systeemi sai jo sinut.

Silloin tajusin, että vika on kuuntelemisessa. Kuunteleminen ilman toimintaa on harhailua. Siis sitä, että joskus toiste.

On mentävä suoraan asiaan ja sitten sen ytimeen.

Kaikki muu on sitä, mitä kutsutaan runollisesti unohdukseksi. Bisneskielellä se on konkurssi.

Jos tajuat keskittyä olennaiseen, voit pelastua turhalta milloin vain.

Katso minua: eksyn aiheesta, mutta olen silti täydessä iskussa. Oman elämänsä Picassona hääräileminen on kuin kaataisi ruskan värit sellaisenaan neuroverkkoon. Omilla ehdoilla, omilla säännöillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty