Moraali

Olen selviytyjä. Siksi olen vielä täällä. Vaikka olen tällainen: outo, vaikea ja minulla on perustavaa laatua olevia ongelmia olla toisten ihmisten kanssa. Tiedät kyllä: helvetti kanssa toisien. Itseni kanssa minulla on aina mennyt hyvin.

Sitten tunnen paljon kaltaisiani, jotka vaikeroivat tai ovat syrjäytyneitä tai eivät muuten vaan osaa olla missään. Sellainen en ole minä. Keksin jo varhain keinon välttää tällaisen kohtalon. Se oli helppoa eikä tuntunut missään.

Laskin moraalisia, eettisiä ja älyllisiä standardejani aina kuin olin muiden seurassa. Problem solved!

Tosin jossakin vaiheessa tätä hiilikiertoa sitä vaan lakkaa uskomasta, että on ratkaissut jonkin ongelman lopullisesti. Elämä ei ole lopullinen ratkaisu. Elämä yllättää. Usein se on sietämättömältä tuntuva pettymys, jostakin kuitenkin siltikin selviääkin.

Mutta joskus elämä yllättää positiivisesti. Joskus joku onkin pitänyt standardinsa. Ja tiedätkö, mikä on sen ytimessä: oikea mahdollisuus luoda merkityksellisiä ihmissuhteita. Alleviivaisin mahdollista, jos se olisi mahdollista.

Siis panna itsensä peliin. Edes tavoilla, joita meidän kulttuurimme suosii. Tiedätkö: Vitsejä mustasta makkarasta. Tai ”miten kaikki on siltä väliltä”. (Oma suosikkini, muuten.) Tai ”ehkä olet kuullut käsitteestä ”hauska””.

Ei kukaan pidä kenestäkään sellaisena kuin kukin on. Siksi on olemassa erilaisia pelejä, selviytymispelejä. Eikä edes tarvitse olla erityisen addiktoitunut, jotta voi pitää niistä.

Koska tosiasiahan on, että on olemassa vain huonon eri asteita.

Jos muuta luulee, on veltto ja periksiantanut eli juuri sellaisen kehuja, mihin ei ole mitään aihetta. Se on pahuutta. Siksi on pelattava.

Mutta pelaaminenkin voi olla paha kierre. Kehut jotakin älyllisesti täysin kestämätöntä eli säädytöntä tekelettä etkä huomaa, miten se painaa sisäisen ihmisesi kumaraan. Sinua on helpompi kohdella huonosti, koska olet suostunut tekemään väärin itseäsi kohtaan & valehtelemaan aivan liikaa. Pitää valehdella sopivasti, kohtuullisesti.

Tällaisia mietiskelin, kun huomasin, että istuskelimme huolestuttavan usein vt. toimarin kanssa päivän päätteeksi ofisilla ja toinen kaivoi luomuruisviskilekan esiin ja otimme siivut. Ilta laskeutui harmaana kuin toisen järjestelmän maissa. Vt. oli tummanharmaassa jakussaan tämän setupin seinätapettia tai harmaata laminaattia.

Siinä oli hetki aikaa reflektoida atonaalisia bisneksen syvätrendejä.

Olin alkanut tottua häneen, vaikken hänestä pitänyt, no way. Hän oli edelleen jotakin pahempaa kuin läheisen kuolema. Silti tunsin hetken outoja tuntemuksia, kuin läheisyyttä, sillä hän oli kuitenkin se, joka tunsi organisaatioelämämme ameeban paremmin kuin kukaan toinen lisäkseni. Kun voi avautua toiselle joutumatta selittelemään, on se jotain.

Lisäksi näissä stressin-hetkeksi-lauettua-tunnelmissa vt. oli aika peto.

–Me olemme toistemme harhakuvitelmia. Ikävä tuhota niitä.

-Niin, mutta olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että puhun suoraan. Koska toisista ei ole siihen. Heillä on omasta mielestään liikaa menetettävää.

-Niin sinullakin. Olemme kumpikin yhtä teennäisiä. Siinä on jollakin kierolla tavalla viehätyksensä.

Mitä tuollaiseen sanoisi? Vaikka mitä ja sitten ei mitään, kuitenkaan.

Muistin yhtäkkiä, kun olin kerran nähnyt vt:n kantavan pyöräänsä heidän arvoasuntonsa alaovea kohti. Hän oli noussut portaat ovelle, kantanut pyöräänsä oikean hartian päällä ja pidellyt tangosta kiinni molemmilla käsillään kuin edelleen ajaisi sitä.

Mietin silloin, millainen ihminen tekee noin.

-Niinpä. Olemme samalla sivulla ja emme ole. Olemme samalla lehdellä ja kumpikin lukee omaa sivuaan. Nenät vastakkain ja vain lehti meidät erottaa.

-Jos en tuntisi sinua ja vielä paremmin tunteitasi minua kohtaan, voisin kuvitella, että flirttailet.

Tämä oli hämmentävää. Kuin istuisi kotona hiljaa kärsimässä sen sijaan, että on valmiina kertomaan maailmalle, mitä oikeastaan ajattelee, tuntee ja haluaa. Eli sen, kuinka kaikki vain voisivat häipyä ja jättää minut rauhaan. Erityisesti tämä Mrs. Control.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty