Bisnestarinoita 142

Bisnestarinoita 142

Turhaan

Kaikki on turhuutta. Niinhän Sanassa sanotaan, mutta ei se niin mene. Osa vaan on. Ja loput on riemua pelkkää tai itkua ja hammastenkiristystä (ja joissakin tapauksissa kaivon myrkyttämistä). Ei kannata uskoa ihan kaikkea. Elämä kannattaa elää itse ja tehdä omat virheet.

Joku keskenkasvuinen kloppi oli taas eksynyt meidän auditorioon esittelemään näitä kuluneita kliseitään. Edellä mainitut eivät olleet hänen tarkkoja ilmaisujaan, mutta niin ne kuulin. Ja sen pitäisi kyllä riittää.

Olihan tämä pientä suurempi järkytys, että ankara uskonnollinen kasvatukseni paistoi näin suoraan läpi tulkinnoistani – siitä miten maailmaa kuulin.

Ei tämä minullekaan helppoa ole.

(En tosin tiedä, kenelle se olisi, mutta joillekin se on, mikä ylittää kyllä ymmärrykseni.)

Pahinta tässä kolmannessa tuottarissa oli se, että olin saanut tehtäväkseni arvoida tätä vierailevien tähtien sarjaa, jotta tietäisimme, mikä oli vanhanaikainen panos-tuotto-suhde ja mitä seuraavaksi.

Tunnelmani oli se, että nyt vasta ymmärsin kunnolla, mitä tarkoittaa sanonta, että meillä on oikeitakin töitä. Sehän on tietenkin vain sanonta, meillä mitään oikeita töitä ole. Mutta huomattavasti enemmän oikeita kuin kuunnella ”tuoreita, hetkittäin tajunnan seisauttavia näkemyksiä”.

Vain ostaja voi olla tyhmä, koska myyjä on tyhmä vain silloin, kun myy liian halvalla.

Kaikki loput tilaisuudet jäävät ostajalle. Siinä on johtoryhmälle pohdittavaa. Täältä kyllä pesee. Loput sanat löytäisin puhuessani.

Mitä sitä tekisi loppupäivän?

(Tämän kysymyksen kanssa elän usein. Sinä et ehkä voi ymmärtää, jos olet työsi raskauttama, mutta jos pääset kateutesi yli, tajuat kyllä, että toimettomuus voi olla yhtä tappavaa. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan oikeiden töiden puuttumisella? Ja mitä se tekee ihmiselle?)

Rakasta ja tee töitä. Tai rukoile ja tee töitä. Tai vain tee töitä. Tuntuu, että kaikki käy nykyisin. Aivan kuin millään ei olisi mitään väliä enkä tiedä, onko se hyvä vai huono.

Lähdin vaeltelemaan ympäri ofisia. Siinä oli aina jotakin rauhoittavaa. Törmäsin Veijoon, joka alkoi heti kertoa pahasta unesta.

Tavallisesti olen aika tylynä kaikenlaista unenkertojaa & muuta haaveilijaa kohtaan, mutta tässä jokin kiinnitti heti alusta huomioni.

-… sen alastoman tytön ruumis makasi puron rannalla asetettuna siihen kuin jossakin rituaalissa. Se näytti aivan minulta, kunnes tajusin, että se oli tyttäreni. Syöksyin hädissäni tytön luo ja tajusin, että hän hengittää. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä et oli oikea isäni. Oikea isäni kuoli ennen syntymääni. Se on minun salaisuuteni.” Katsoin häntä, kun hän liukeni jokeen.

-Mitä sinä ajattelet?

-Että minun kannattaisi lopettaa työt täällä ja vetäytyä.

-Mistä niin päättelet?

-Sen vain tietää… Sen vain tietää.

Keskustelutuokiomme vain vahvisti käsitystäni siitä, ettei tällaisia höbinöitä kannattanut kuunnella. Fantasia elää systeemin ulkopuolella on murrosikäisen tarve yrittää hallita ensimmäistä havahtumista sille, että systeemi sai jo sinut.

Silloin tajusin, että vika on kuuntelemisessa. Kuunteleminen ilman toimintaa on harhailua. Siis sitä, että joskus toiste.

On mentävä suoraan asiaan ja sitten sen ytimeen.

Kaikki muu on sitä, mitä kutsutaan runollisesti unohdukseksi. Bisneskielellä se on konkurssi.

Jos tajuat keskittyä olennaiseen, voit pelastua turhalta milloin vain.

Katso minua: eksyn aiheesta, mutta olen silti täydessä iskussa. Oman elämänsä Picassona hääräileminen on kuin kaataisi ruskan värit sellaisenaan neuroverkkoon. Omilla ehdoilla, omilla säännöillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 49

Bisnestarinoita 49

Katkolla

Kävellessäni aamuisin töihin mielessäni oli alkanut pyöriä lause: ”Kun en tiennyt minne menisin, menin töihin.”

Arki jatkui turhankin normaalisti, mutta tiesin tästä sisäisestä äänestä, että se oli ennakkovaroitus, etiäinen, sielun kuplamuovi. Jokin oli lopussa, en vain tiennyt mikä. Uskoin kyllä, että se minulle kerrottaisiin. Ja näin:

– Tules tänne, asioita.

– Siis minäkö?

– Oliko täällä tähän aikaan muita?!! Villasukkaa toisen eteen kuin olisi jo!

Vt. toimari oli karulla tavallaan aina vauhdissa. Väärin tai oikein.

– Joko panit siihen Six Sigma -tiimiin vauhtia?

– Kyllä.

– Joko suitsit Jorman yhden miehen sodan?

– Kyllä.

– Pystyykö se Annukan sijainen hoitamaan sen Softin yksin?

– Kyllä.

– Oliko sinulla keskeneräisiä projekteja?

– Kyl.. ei.

Vt. toimarin kasvoille levisi hymy, joka muistutti minua Suomen ainoasta euroviisuvoitosta: naamioita. Hän oli nainen, johon miehet tunsivat vetoa, koska heidän homofobiset tunteensa kääntyivät tämän naaraan edessä vastakohdikseen. Jos jotakin elämä on opettanut niin sen, että

mieli on yksinkertainen kuin Picasson myöhäistuotannon veistokset.

– Olet sinä aika veijari mieheksi. Siksi sinun on aika pitää tauko, muutama päivä. Tee mitä haluat eikä sinun tarvitse olla edes tavoitettavissa. Me sinnittelemme täällä siihen asti ja saamme parhaat asetuksesi käyttöön, kun olet valmis palaamaan.

Hymyilin kiitollisena, koska niin kuului tehdä. Mielessäni sinkoili kuitenkin ajatus jos toinenkin.

  • Onko tämä ansa eli viimeinen todellinen este fuduille oli ylitetty?
  • Onko tämä ansaittu voitto, jonka innoittamana saan parempia duuneja/paremman duunipaikan?
  • Onko tämä unta eli kohta herään siihen, että saan avarista naamaani?

Näissä tunnelmissa poistuin vt. toimarin kuutiosta, otin salkkuni ja kävelin vastavirtaan töihin raahustavia kollegoitani. Tältä tuntuu olla työtön ja ei kuitenkaan. Ainakaan vielä.

Onneksi alkoholin tarjoilu oli vapautettu ajasta ja paikasta, ja sain ensimmäisen KTM:n eteeni saman tien, kun astuin kapakkaan sisään. Koska nimeni on Art, se menee kapakkaan.

Milloin oikeasti nauratan itseni kuoliaaksi?

Uskollisista uskollisin ystäväni istui jo paikalla. Varhainen mutta yhtä nestemäinen ”puoliseiskanbrunssi”. Tähän minut oli luotu. Elämä oli yksinkertaista eikä kuitenkaan.

– Mitä sinä täällä?

– Liukuma.

– Oikeasti?

– Ei.

– Onko joku muukin löytänyt kykysi?

– Ehkä.

– Mistä nämä lyhyet sanat – oletko taas lukenut plokia?

– Ei kun tämäpä on miun vastaakseni sille humpalle, jota tulvii joka tuutista. Oon vaitelias, koskapa ilimastonmuutos.

Sanotaan, että pidä ystävät lähellä ja viholliset lähempänä. En tiedä. Minusta tämä on sitä, että tarvitsemme ystäviä sellaisina kuin ne ansaitsemme.

He ovat vastaus kysymyksiin, joita emme ole vielä uskaltaneet esittää.

Miksei minusta yhtään tuntunut siltä, että olisin vapaalla pari päivää? Kyse ei ollut yllätyksen tuomasta tottumattomuudesta tai sopeutumisen hitaudesta. Se oli sitä, että halusin olla jossain muualla tai joku muu. Lainassa, koska konsulttikin on ei-lineaarinen olento.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty