Bisnestarinoita 130

Bisnestarinoita 130

Muotoiluajattelua

Olin mielestäni tehnyt päivän työt. Kello näytti viittä vaille kymmentä, aamupäivällä. Mitä sitä tekisi loppupäivän? Ajatustyötä, seisahtaneen ja paikalle pysähtyneen ja siihen lopullisesti jääneen ihmisen työtä.

Istuintyö, selkäsärky, ennenaikainen kuolema.

Mistä kaikesta ihminen vapaaehtoisesti luopuu elääkseen näin?

Ei minun tätä pitänyt ajatella, mutta katso noita ihmisiä! Kuinka moni luopuisi suuresta osasta nykyisen elämänsä etuuksia, jos olisi tiennyt 20 vuotta sitten sen, minkä tietää nyt?

Suuri aallonharja pyyhkäisi filosofiset pohdintani ulapalle: olet töissä! Ja rehellistä työtä varten olin koonnut pienen mutta ultrasähäkän tiimin: Pirjo, Pentti ja minä.

Työnjako oli se, että P & P hoiti työt ja minä vastasin urakan sujumisesta. Ajatella, että meillä on iPhonet ja siihen päivitetyt apit, mutta urakka on edelleen urakka. Tai eihän siinä toisaalta mitään kummallista ole: jonkunhan on johdettava pientä ihmistä, ettei se eksy ja loukkaa pikku jalkojaan.

Muotoiluajattelun asiakasimplementointi ja aikaa tulimmaiset 45 min. Hopi hopi, guys!

-Mikä meidän empaattinen syventyminen on?

-Se on se, että eläydymme vahvasti kysymyksiin, joita asiakas ei ole osannut kysyä.

Ja saman tien ilmestyi valkotaululle tarralappu jossa luki ”Kysymättömät kysymykset”. En vielä tässä vaiheessa sanonut mitään. Ylipäätään sanomiset kannatti säästää ihan muihin hetkiin ja antaa sanattoman kehonkielen kertoa omaa tarinaa.

-Mikä on tämän hetkinen todellisuus?

-Asiakkaan innovaatiopotentiaali on tyhjä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna.

Post-it: ”Zero potential”.

-Mikä on vaihtoehtoinen todellisuus?

-Niitä on kaksi: asiakas organisoi väkensä uudestaan eli törmäyttää väkensä nykyistä luovemmin tai sitten heittää puolet väestä pellolle.

Post-it: ”Väistämätön törmäys.”

-Millä saamme asiakkaan tekemään kovia päätöksiä?

-Asettamalla veitsen kurkulle: valitse tai kuole.

Sama valinta ilmestyi myös post-it-lapulle.

-Ja viimeisenä: Mikä saadaan toimimaan markkinoilla?

-Tehdään proto tai pienin toimiva palvelu. Tässä tapauksessa se varmaankin olisi Akvaario tai Leirinuotio.

Tälle nauroimme yhdessä.

Post-it: proto.

Katsoin kelloa. Aikaa oli mennyt tasan 5 minuuttia. Mitä helvettiä me tekisimme loppuajan? Pelaisimme bingoa? Panisin Pirjoa ja pakottaisin Pentin katselemaan?

Mieleni toimi kuin Villi Itä: ei mitään vaikeuksia luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia. Vaikeus tuli toisinaan näiden ultraluovien sähikäisten implementoinnissa bisnesmaailmaan.

Jäin miettimään noiden kahden työskentelyä ja muistelin, miten vuosikymmen sitten jollakin kurssilla oli kehotettu antamaan palautetta aina kun voi. No mitäs tässä muutakaan sitten.

-Tästä teidän työskentelystä…

Kumpikin jäykistyi niille sijoilleen. Mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että Pirjo jäi kiinni tarralappuihinsa ja Pentti tussikäteensä valkotaululle.

-Varsin tehokkaita te olette…

Näin heidän ilmeistään, että kaikki mitä he odottivat oli ilmassa Occamin miekan lailla roikkuva mutta-lause.

-… ja siksi ajattelin antaa teille loppupäivän vapaata. Go crazy!

Edes vanhojen Suomi-Filmien ylinäytellyitä ilmeitä ei voinut verratakaan siihen, miten P & P:n naamat laukesivat onneen ja aurinkoon.

Pitäisikö minun kirjoittaa kirja Esimiehesi tienä onnellisuuteen?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 52

Bisnestarinoita 52

Suomi-Filmi

Mitä se on kun ei saa istuskella rauhassa eriössäkään? Vt. toimari ryntäsi oven taakse ennen kuin ehdin saada tarpeeni tehtyä, asiani hoidettua & vapauduttua.

– Kuinka kauan olen puhunut sinulle siitä, että meidän X-projektimme tarvitsee projektipäällikön? Kauan. Ja nyt emoyhtiöstä vapautuu todellinen osaaja, joka on vielä syntyjään suomalainen: Tarmo Korsikoski.

Ei nimi miestä pahenna, mutta voi herättää pahoja enteitä.

Enkä ollut nytkään väärässä. Avoinna oli vain kysymys, voisiko tästä kehkeytyä painajainen. Oikeammin: antaisinko kehkeytyä.

– Sinä hoidat tämän koska a) projektiin on jo nyt käytetty resursseja enemmän kuin Stalinin kanavaan ja c) osaat alfana ja kielitaitoisena hoitaa Mr. Korsikosken niin, että me voimme osoittaa päättäväisyytemme hoitaa projekti joka tapauksessa ennenaikaiseen maaliin. Bueno?

– Sanoit että hän on suomalaissyntyinen? (ja mikä vittu oli kohta b)?)

– Joo, mutta joko häpeää juuriaan tai ei ole Lontoossa viitsinyt opetella äitinsä kieltä, joten kieli muuttuu täällä englanniksi ennen kuin hänen koneensa laskeutuu eli noin 55 minuutin kuluttua. ¿Me gustas tu?

– Vale, entonces.

Lähetin assarin kentälle ja mietin, että mitä vittua tämä taas oli. Jos tämä ei ollut jälleen yritys syöstä minua vallasta (MISTÄ??), niin jokin muu tässä mätti (MIKÄ?). Raavin niskaani ja kaivelin kynnenalustojani ja yritin näyttää fiksulta. Energiaa vievää.

Ehtisinkö käydä ottamassa pienet kahdet? Kyllä.

Onko huono ensivaikutelma, jos haisen viinalle? Kyllä.

Hetkeä myöhemmin paikallisessa ravitsemusliikkeessä sielunveljeni seurassa:

– Sanooko sinulle nimi Korsikoski mitään?

– Eipä sano. Mittee se on tehny?

– Paljon mutta ei vielä mitään. Silti kaikertaa jo etukäteen.

– Elähän hättäile. Annapa miehen sannoo käspäevee enne ku viännät hänestä kummempata elukkata.

– Näinkö meinaat? Ei sitte. Sulla kun on henkilökohtaisia suhteita sinne pääkonttoriin, niin kysele vaivihkaa, miksi se oikeastaan tulee tänne. Ei tällaiset ole koskaan mitään kädenojennuksia tai filantropiaa. Cui bono?

– Onko tämä sellane juudouvonanou?

– Just sellane. Kerrot vaan sen kammen, jolla väännän hänet takaisin sinne, mistä hän tuli.

– Niinku täällä tehhään pakolaesille?

– Juurikin niin. Yhdensortin pakolainen…. Ja tämä on tasa-arvon maa.

Kahdet piti ottaa ja kolme tuli otettua. Olen pientenkin suhteen ylisuorittaja, mutta oloni pysyy rentona. Ehdin pöytäni ääreen näyttämään ahkeralta, kun näin assarini pitävän ovea auki pukumiehelle. Mittailin häntä: kenkä 46, pituus noin 189 sukkasillaan, hyvin treenattua painoa vajaat 100.

Aika paha mutta ei riittävän paha. Eikä yhtään paha, jos olet sisilialainen.

– Tervehdys!

– Er… Hi, I’m Taamou.

Kätteleminen on eurooppalaista ja sivistynyttä. Siinä se tulee ihminen tutuksi. Ja minulle tutuksi tuleminen on sitä, että näen siihen, mikä ihmisessä on vialla. Kaikillahan on. Joskus sillä on väliä, useimmiten ei. Tässä tapauksessa oli. Vika asui syvällä ja oli vahva.

Mentiin neukkariin. Tarjolla oli herkkua monenlaista. Hän ei koskenutkaan niihin. Bingo!

Syöminen oli hänelle ongelma. Pelkäsikö hän syömistä?

– I heard you were in the army?

– Yeah, that’s right! I retiered as a major some years ago.

Tässä se oli, paketti oli ratkaisua vailla. Eli kohta hän astuu koneeseen ja matkaa takaisin. Tämä oli suoraan kuin huonosta Suomi-Filmistä, jossa majuri seikkailee Helsingin yössä ja jossa pehtoori osoittautuu agronomiksi.

Kotoutuminen on vaikeaa. Projekteita emme tarvitse. Omilla tullaan toimeen. Se on minun sanomani. Kuulostan persulta mutta en ole.

Siinä smooltookattiin hetki ja vahvistuin intuitiossani. Taamou oli väärässä paikassa, ja tietenkin hän oli itse siitä vastuussa.

Ei ongelmia voi paeta. Ei Suomeen.

Nyt täytyi vain ratkaista, miten kerron tämän vt:lle. Mutta siihen olen melkein ylipätevä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty