Bisnestarinoita 200

Bisnestarinoita 200

Lacrimosa

Tiesin, että eräänä päivänä tarinani päättyy. Mutta miten, sitä en aavistanut.

Miksi aloin välittää? Siis hetkellä, jolloin kaikki oli jo ohi.

He sanoivat myöhemmin, että se oli itsepuolustusta.

Ei se ollut ja he tiesivät sen. Ehkä he ajattelivat, että mikä tahansa muu selitys johtaisi siihen, että joku saattaisi kaivata minua. Jäljet johtaisivat minuun. Sitä ei haluttu.

Olin viettänyt suurimman osan elämästäni töissä, täällä. Enkä vain vuosia vaan myös vuorokauden tunteja. All those wasted years, ne lauloivat. Vaan eivät poikaparat todellakaan tienneet, mitä syvältä kouraiseva tuhlaaminen raakana on.

Kaduttaako? Ei.

Jukratuttaako? Ei oikeastaan.

No mitä sitten? Damokleen miekka. Kaikkien vaurioittamieni sielujen huuto roikkumassa päälläni: vääryydet kostetaan vielä kerran. Tätäkö loppuelämäni sitten on, jokaöisiä heräämisiä pahimman itseni kanssa?

Itkisin, jos osaisin. Paljon jää oppimatta, kun ei ehdi elää normaalia elämää. (Ei minua kyllä nauratakaan.)

Elämänopetus 1: katso joka suuntaan ennen kuin hyppäät.

Vaikka mitä helvettiä: elämässä sattuu ja tapahtuu. Käärettä ympärille ja tontilla taas.

Mitä minä nyt sitten olin? Puolittain eläköitynyt prostituutti, jonka suhde asiakkaisiin oli erittäin epälabiili, valeambivalentti ja vahva molemminpuoleinen tunne.

Elämänopetus 2: jos/kun myyt itseäsi, sovi (itsesi kanssa) hinnasta etukäteen.

(Rahasta ei tässä ole kyse. Tosin hämäyksen vuoksi niin sanotaan muutenkin.)

Milloin se tapahtui? Silloin kun työrajoittuneisuuteni antoi ilmi myös minut? Jos olen tähän asti luullut, että on olemassa helppoja teitä ulos, nyt on aika herätä.

Elämänopetus 3: elämän voi (yrittää) ottaa yksinkertaisesti mutta kyllä se helvetin monimutkaista on.

Olenko koskaan edes auttanut ketään? Ja onko tämä Suuri Saamattomuuteni jotakin, jonka kaikki muut ovat nähneet jo valovuosia ennen minua? Siitäkö tämä kaikki?

Kaikki olisi ollut toisin, jos olisin osannut näyttää tunteitani.

Ja toisaalta: minä maailman aikana niille olisi ollut tilaa?

Elämänopetus 4: ellei tilaa ole, tee sitä (and don’t be such a pussy!)

Kaltaiseni mies ei voi ikinä hyvittää tekojaan. Koska

  • Ne ovat tehtyjä.
  • Kenenkään mielikuvitus ei riitä kehittämään sellaisia tapoja, joilla sovittaa pelkällä intuitiolla hetkessä luotuja vyörytyksiä.

Käyttäydyin kaiken aikaa kuin vieras… Käänsin selkäni asioille ja ihmisille, sitten lähestyin niitä ja pakenin ja välillä unohduin tuijottamaan kauniisiin kasvoihin. Minun olisi tarvinnut vain pyytää.

Pyhä unohtui. Se, mistä elämässä todella on kyse. Senkö mukana (vai tuliko pyhyydestä muovista?) meni kaikki muukin, hukkasin itseni ja minusta tuli ikävä ihminen myös itselleni? Ehkä.

Elämänopetus 5: kaikki mitä tarvitset, on vahva multa, jossa kasvattaa haluamasi.

Vai katosiko kauneus ensin? Siksikö aloin vastustaa muutosta? Sekö minut alun perin tuhosi?

Nämä alhaiset vaihtoehtoiset elämät ja ihmissuhteet… Ensin ulkomaailma tunkeutui kananmunan ohuen kuoreni läpi häiriten sisälläni kehkeytyvää elämää. Kun se oli tapahtunut, matkan päässä odotti deletointi. Jäljelle jää vain jälkiä. Ja se, että ajattelen sinua.

Kaikki tuntuu nyt niin johdonmukaiselta. Ja minua ahdistaa kysymys, onko minusta enää terapiaan tai edes vakavaan harrastamiseen.

Silti jokin valssasi vielä tuulessa. Jos optioni laukeavat, voin juoda itseni baskeripäiseksi juopoksi tai muuttaa loppuiäkseni täysihoitolaan ja muuttua rappauksenharmaaksi. Tai palaa tuhkaksi ja syntyä uudelleen.

Tuosta viimeisestä tulee vielä suosikkini, sanonpahan vaan.

(loppu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 184

Bisnestarinoita 184

Unelmointia

Ne, jotka miettivät onnellisuutta, sairastuvat usein masennukseen. Oikeaan sellaiseen & big time.

Kun myy unelmansa, mitä jää jäljelle? Ei mitään.

Onnellisia ovat ne, jotka eivät ole unelmoi tai eivät ole unelmoineet. Ja kaikkien onnellisimpia ovat ne, jotka eivät edes tiedä, miten sellaista tehdään.

Eihän se varsinaisesti mitään elämistä ole, mutta tyypeillä näyttää silti menevän ihan hyvin. Sitä kutsutaan mielen suojaamiseksi toimintaympäristön muutoksilta. Mitään sen tärkeämpää en tällä hetkellä keksi. Edes itse bisneksen kannalta.

Seurannan, mittaroinnin ja paineistuksen kiristäminen organisaatiossa

kertoo – meille kaikille jotka jotain ymmärrämme – yleensä johtajan oman kontrollin menettämisestä. Arjen tekemiseltä puuttuu rakenne ja tiimi ympärillä alkaa alisuoriutumaan.

Ja sehän meiltä puuttuu: johtaja. Ja se tarkoittaa juuri sitä, mitä tuossa edellä sanoin: kiristäminen, kontrolli, alisuorituminen. Usein juuri tuossa järjestyksessä. Kuin tuijottaisi erämaan laidassa uuden päivän nousua, joka ei vain tapahdu. Tämä voisi olla pahempaakin, mutta se voisi olla myös ok. Olen vain niin sekaisin suurimman osan ajasta. Kun asiat eivät suju, hukun näihin mietteisiini.

Sekoan, siis en ole.

Minulla ei ole menetettävää ja se on aina hyvä lähtökohta. Ei kontrollia eikä halua omistaa.

Ihmiset jatkavat matkaa. Se on myös tosiasia.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, että kaikki jatkuu kuitenkin ihan tavallisesti: kaikki on normaalia. Kukaan ei huomaa mitään. Ja itse elän ihan reunalla, kuilun partaalla, sekaisin kuin muumipappa porealtaassa.

Onneksi työ vapauttaa. Näistä ajatuksista ja pakottaa todellisuuteen.

-Koeponnistitko sen meidän suunnitelman jo?

Kukaan alan mies ei koskaan kysy häh? tai minkä suunnitelman? vaan isolla itsevarmuudella todistaa ajatustensa kuolemaa kuin ulkopuolinen – miltä se itse asiassa tuntuukin – ja on kuin ei olisikaan.

-Totta kai. Aika paskaa rili.

-Mitä siitä teidän webinaarista tuli? Menestys?

Niinku siitä, joka peruttiin? Ehkä ei.

Miksi olen taas saatellut itseni tähän kyseenalaiseen tilanteeseen? Minäkin teen valintoja, joiden pitäisi parantaa elämää ja kuitenkin tiedän, että hyvien valintojen tekeminen vaatii liikaa ponnisteluja, ja niin elämä hyvästä tahdosta huolimatta alkaa ajelehtia kuin Marilyn kuohuvassa koskessa.

Eikä minua edes ajanut ahneus kuten niin monia kollegoitani vaan se, millaista elämää tahdoin luoda mutta mihin minusta ei ollut.

Tavoitteet & todellisuus.

Ei, tämä oli sateinen yö halvassa amerikkalaisessa gangsterielokuvassa, jossa kuvat lakkaavat elämästä ja jäljelle jää lauantaisen aamuyön tympeys.

Ja samasta kumpujen yöstä nousee aina uudestaan sama kysymys: miten annoin asioiden kehittyä näin pitkälle? Miksen vain keskittynyt siihen, miten tulla rikkaaksi?

Ehkä se johtui siitä, että sain vain huonoja ideoita.

Toisaalta olen aina ollut hyvä ratkaisemaan ongelmia. Do it, cowboy, all we need is fun. Vaikka ne sanovat, että sinnikkyys ja ahkeruus palkitsevat lopuksi. Kärsivällisyys ei vaan tahdo oikein riittää tuollaiseen.

Ajattelin aina, että en halua päätyä noiden äijien kyytiin, jotka löyhkäävät epätoivolta. Mutta ei sellaista pidä koskaan ajatella. Että mitä ei halua, koska sen saa ja ihan liikaa sen lisäksi.

Enjoy the party, punk.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 106

Bisnestarinoita 106

Oikeat sanat

Another day in the office. Mistä arki syntyy? Siitä, että sama toistuu samana. Pienten poikkeamien

  • viereisellä deskillä työelämäänsä vääntelehtivä toveri ei hymyilekään aivan samalla tavalla kuin eilen
  • joku sanoo totutut vuorosanansa hieman eri äänensävyllä
  • työmaaruokalassa päätät hullutella ja kaadat salaattiisi oliiviöljyä tavanomaisen Thousand Island –kastikkeen sijasta

avulla

pysyt elossa, vaikka liekki jo lepattaakin.

Jotkut kokevat tämän kaiken arjen kauhuna, mutta useimmat eivät. Arki on normaalia. Kyllä jokainen terve ihminen kykenee sopeutumaan siihen! Tunnetusti terve sielu terveessä ruumiissa on elossa juuri niin kauan kuin masina suostuu toimimaan kuin kone.

Miksi horisen tällaisia juuri tänään? Joku väittää, että tällaiset olotilat syntyvät tunnistamattomista tunteista.

Maailma on täynnä väitteitä.

-Kuulitko, että Ilmarisen salkku tuotti alkuvuodesta 2,2?

Siinä hän seisoi pöytäni vieressä ja suu kävi. Katsoin häntä ja hänen pälpätystään kai vähän ihmeissäni, koska hän toisti sanansa. Odottiko hän jotakin reaktiota?

-Niin kuulin, vastasin lopulta kun en muuta keksinyt.

Nyt ymmärrän paremmin, miksi (työ)elämää kutsutaan vuorosanateatteriksi.

Saat pitää kiinnityksesi tässä teatterissa, jos muistat vuorosanasi ulkoa. Jos näet ylimääräistä vaivaa luodaksesi sanoihisi ylimääräistä tunnetta ja dramatiikkaa, saatat nousta tähdeksi. Tosin siihen tarvitset vielä oikeita suhteita.

Tiedät varmaan aiemman perusteella, ettei minusta oikein ole kumpaankaan. Siksi Herra Ilmarinen (en nyt muista hänen nimeään) poistui selvästi harmissaan. Mutta harmistus on niiden palkka, jotka odottavat jotakin etukäteen. Sellainenhan on tunnetusti väärää toistoa.

Tässä kohtaa ihmettelin itsekin, miten minulla edelleen on kiinnitys tässä teatterissa.

Ehkä se johtuu siitä, että on tarjolla on

  • monenlaista työtä
  • monenlaisia rooleja

Siksi olen selvinnyt tähän asti. Mutta nimenomaan selvinnyt. Ei voi puhua elämisestä sanan alkuperäisessä merkityksessä, koska varsinaiset elämän merkit puuttuvat: kehitys, liike ja tunne. Sanat, joilla olen arvioinut muitakin asioita.

Mikä minun työni sitten on? En tiedä enää… On vaikeaa selvitä tästä enää puhumalla.

Entä roolini? Olla jotakin hyvän kummisedän ja ilkeän bisnesäijän välissä? Mutta kuten huomaat: olen väliinputoaja. Lapsena putosin kirjahyllyn ja seinän väliin. Tästäkö se johtuu?

Pienestä asti minulla on ollut tunne että jotain tapahtuu. Voisiko se olla tänään?

Tarvitsin selvästi jonkun, joka kanssa puhua. Voisiko se olla Elmeri Ilmarinen? (nyt muistin jo etunimen)

-Mennäänkö lounaalle?

-Ei.

-Mä tarjoan.

-Ei silti.

Hän oli todella nuiva. Mutta ketä se haittaa?

-Pitäskö meidän puhua?

-Miksi meidän pitäisi puhua??

-Kuulostaa ihan siltä kuin olisit jostakin vihainen. Vai onko tämä vain sitä, että jokaisessa ihmissuhteessa käydään valtataistelua? Anteeksi suorapuheisuuteni, mutta joitakuita meistä innostaa toisten hallitseminen.

-Mennään mieluummin syömään.

No niin! Jollekin ei merkitsee ei. Toiselle pelkkä epämääräinen puhuminen saa asiat tapahtumaan. Olin voittaja, vaikken vielä saanutkaan tähden osaa. Vain voittajat kuulevat testostereoiden soivan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty