Bisnestarinoita 133

Tyrskyt

Toiset ihmiset vaan käyvät hitailla kierroksilla. Johonkin maailman aikaan se oli kai ok, nykyisin on kiire. Haluaisin ottaa kantaa tähänkin asiaan mutta olen sopinut itseni kanssa, että kannanottaminen on kommunismia.

Minusta ihmisten kannattaa tehdä tällaisia sopimuksia. Se ei silti tarkoita, että näistä sopimuksista kannattaisi välttämättä puhua ääneen.

Sen sijaan meillä on Janne, tällainen reliikki, verkkainen kuin suppaileva lehmä.

Onnistunut jotenkin säilyttämään työnsä aikoina, jolloin arviointi on jatkuvaa ja useimmat meidänkin organisaatiossa ovat jo ehtineet hakea uudestaan työpaikkaansa avoimessa haussa. Ehkä Janne on selviytyjä. Tai sitten ihmiset pitävät hänestä. Tai he eivät kehtaa sanoa hänelle pahasti. Tai ehkä hän tekee hectoreita eli ikuista jäähyväiskeikkaansa.

Siinä Janne nyt joka tapauksessa istua röhnötti vasemmalla puolellani. Jannen tummansininen puku muistutti etäisesti jotakin virkapukua, epoletit vain puuttuivat noilta nukkavieruilta hartioilta ja koppalakki pälveä peittämästä. Janne oli isokokoinen mutta kukaan ei vilkaissut häntä kahta kertaa.

Katsoimme hänen presistään, joka oli kyllä aika hyvä. En halunnut ajatella, kuinka monta työtuntia siihen oli palanut. Enkä varsinkaan sitä, mitä siinä samassa ajassa joku vähän vähemmän verkkainen olisi saanut aikaiseksi.

Lisäksi: oli minun tehtäväni seurata hänen työaikaansa. En tehnyt sitä koska jotenkin… ei se vain ollut minun arvolleni sopivaa. Kyttääminen. Ei ei, sellaista tehtiin ennen dinosaurusten tuhoa. Lopputulos ratkaiskoon ja sitähän me nyt katselimme.

-Miksi olet valinnut kuvan futismatsista kun aiheena on empatia?

-Nooo… koska mikään ei herätä niin suurta empatiaa kuin maalintekijä.

-Entäs ne kaikki jotka eivät koskaan tee maaleja?

-Niin… sitä tämä juuri haluaa herättää. Että tehkää tekin maaleja…

Voi kansakunnan kammiovärinät!

Edes minä en osannut sanoa, oliko tuo todella nerokasta vai hyvin hyvin vaivaannuttavaa. Päätin mennä eteenpäin.

-Kuvaile kolmalla sanalla tämän presiksen tavoite.

-Herättää ihmisissä kokemus, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja että kannattaa aika ajoin tutkailla, miksi itse ei yllä parhaimpaansa.

Laskin 19 sanaa – saitko sinä saman? Onneksi vt. toimari ei ollut todistamassa tätä episodia, sillä se olisi kyseenalaistanut myös minut sekä ihmisenä ja ihmisten johtajana.

Tällainen nosti minussa pientä masennusta,

mutta olen aina ollut sellainen, että masennus on kuin aalto, jonka päällä surffaan takaisin rannalle. Tyrskyt ovat olennainen osa elämää, juuri näin. Ja heti kun olin pääsemässä takaisin tiukkojen kysymysten pariin, Janne puhkesi puhumaan.

-Ylisuorittamisen paine tuntuu koskevan koko yhteiskuntaa. Kuvitellaan, että tunteja lisäämällä lisätään tehokkuutta mutta todellisuudessa se on aikapommi, joka tikittää kohti suurempaa tehottomuutta.

Näytin monestakin syystä äimistyneeltä, sillä Janne ei ollut koskaan puhunut sanaakaan oma-aloitteisesti. Hänen sanansa putoilivat hitaina mutta laajoina kuin helmikuiset lumihiutaleet. Hämmästykseni avasi suuni, kun Janne jatkoi.

-Myönteinen EI paitsi kuvastaa myös vahvistaa omanarvontuntoa ja herättää yhteistä tahtoa priorisoida asioita. Eli sillä on ihan yleistäkin vaikuttavuutta.

Varsinainen filosohvi tämä meidän Janne. Ainakin hän tiesi, miten päivän kunnosta pidetään huolta. Ehkä kannattaa kiertää joitakin asioita, jotta voi päästä suoremmalle tielle. Jos sitä pitää tavoiteltavana.

Vahvuudet ovat heikkouksia ja päinvastoin. Janne oli elävä esimerkki tästä. Ei ihan Danny mutta siihen suuntaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 28

Ne päivät loman

On päiviä, jotka ovat kamalia. (Siis myös meillä miehillä.) Mieli on joutunut tilaan, jossa se vain kyselee kaiken aikaa ja yrittää nähdä kaikessa enemmän, kuin kaiken takana olisi jotakin.

Ja kaiken takana olikin jotakin: se herättävä keskustelu taannoin vt. toimarin kanssa. Minä näin. Minä tiesin, mitä oli tapahtunut. Siis en tiennyt-tiennyt, mutta olin jotenkin yhteydessä todellisuuteen tavalla, joka vastasi sitä, mikä oli. (Tällaisen ihan tavallisen konsultin on tätä nyt vähän vaikea selittää. Varsinkaan teille, jotka ette ole edes sitä.)

Kaikki näytti jatkuvan kuten ennenkin. Ehkä se on usein pahinta, kun mikään ei ole enää samaa.

Puhelin soi. (Ihan kuin elokuvissa: kongi pelastaa.) Langan toisessa päässä oli yllättäen Se Tampereen Toimari. (linkki)

Siitä viime kerran diilistä. Se osoittautui… ei-ihan-niin-surkeaksi kuin muistin. Tässä on ihan pieni mahdollisuus, että sille voisi tulla jatkoa, jos ette mokaa diiliä täysin.
Aha! Pitäisikö tässä tavata?
Tällä olisi nyt vähän kiire, huomenna tai ei ollenkaan.
Tuskin onnistuu, mutta kyselen ja koodailen, kun saan setupin kirkkaaksi.

Sitten vasta vilkaisin kelloa: sunnuntai-iltana puoli kymmenen. Kaikenlaisten nopeitten ajatusten keskeltä kohosi mielen usvasta yksi kaiken ylle: miksi olen näin innokkaana, kesken lomailun singahtamassa tekemään työtä, jota oikeastaan inhoan?

Soitin Tesla-miehelle, kerroin ajankohdat ja agendan, ja sitten koodasin ne Tampereen toimarille.

Seuraavana aamuna: ja eikun Tesla liikkeelle. Tarvitsen tätä Tesla-terapiaa, ajattelin. Olin väärässä, täysin. Ja pahinta on se, ettei tunnista harhojaan harhoiksi (koska ne eivät silloin enää ole harhoja).

– Uon uatellu, että jospa mökin laettais tuossa ens kesänä.

– Et kai. Mökin ”laittajat” on aika kusipäitä.

– Mitenkä niin? Siellä suapi puuhastoo kaekassa raahassa.

– Ja antaa ajatusten pyöriä samaa kehää kuin aina? Siinäpä elämän tarkoitus!

– Eikös se ole vuan niin kuin lommailun tarkotus.

– Ei vaan elämän tarkoitus on ikuinen lomailu.

– No mittees sie nyt…?

Siinä vaiheessa kun alkaa kiusata pienempiään, syntyy yhtä hyvää bisnestä kuin aiheuttamalla hämmennystä. Mutta pitäisikö antaa toisten ihmisten määritellä sitä mitä olen? Ei koskaan.

Masennuin. Koko uraani ja muuta työelämääni on suojellut taipumukseni masentua muutamaksi minuutiksi. Kukaan ei huomaa sitä & masennus palauttaa minut aina takaisin siihen mikä on tärkeää: itseeni.

Tässä näkyy kaksi elämän suurta periaatetta

Se toimii, kun sen panee toimimaan.
Mitä enemmän olen itseni varassa, sitä parempi elämä.

Opin nämä jo aika pienenä. (Ja tiedän, että toisille sopii ihan muut prinsiipit ja se on fine.)

En halunnut olla kenellekään veemäinen, mutta olin oppinut puolustamaan itseäni tavalla, jolla vahingot olivat mahdollisimman vähäisiä.

Varsinainen salaisuuteni on kuitenkin se, etten ole koskaan yrittänytkään luoda hyvää ensivaikutelmaa, vaan kaikki tulkitsevat käytökseni olevan osa luonnettani. Koska: annoin heidän tulkita niin. Tajuatko, miten helppoa elämästä tulee, kun ihmiset yllättyvät vain positiivisesti? Uskon ettet, vaikka yrittäisit.

Siinä ajellessa mietin Tampereen toimaria. Näkikö ihmisestä, että hän oli pervo? Paljastuiko se silmistä, käyttäytymisestä tai asenteesta? Mutta vaikein: osaisinko olla luonteva hänen seurassaan nyt, kun tiesin hänen salaisuutensa?

Mikä sai minut miettimään tällaisia, ei yhtään minun tapaistani. Että joku ihminen tekee tällaisen vaikutuksen, kuin tämä olisi ennalta määrättyä. Luulin, että tätä tapahtuu vain naisille.