Bisnestarinoita 158

Bisnestarinoita 158

Kiitti, iskä

Oletko kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon urbaanissa puheessa on metsäläis- & agraarisanontoja? Ehkä olet, ehkä et. Minä kuitenkin.

Joku päättymätön iäisyys niin kuin ekskelitaulukot voisivat olla loputon asvaltointityö mutta se onkin loputon suo. Kieli on kauhean konservatiivista (eikä mennä nyt siihen, että tämän takana saattaa olla Koko Suomi asuttuna –salaliitto), ja minua se ärsyttää kyllä.

Siksi lähdin kävelylle meidän toimistokompleksin ympäri. Se on usein viimeinen keinoni saada itseni edes sellaiseen sosiaaliseen moodiin, jossa body count ei nouse kaksinumeroiseksi. (Ihan vähän amerikkalaista huumoria.)

Kävellessä minulle selvisi, mikä minua todella ärsytti.

Mieleni Power point –ohjelma teki sisäisen powerini avulla ongelmasta kolme pointtia, immediately.

  • Vt. toimarin nilkkimäinen käninä
  • Liikaa töitä, liian vähän leikkiä
  • Kuolleessa maassa harva meistä kukkii

Heti tuli selkeä ja kirkas olo! Miksen ole aiemmin tajunnut, että voisin konseptoida tämän Kohti kirkkautta -menetelmän ja kääriä siitä silkoiset hillot? Siksi koska olen laiska, hidas ja tyhmä. (Tämä päivä, jonka piti olla ole-lempeä-itsellesi-päivä, oli saman tien mennyttä. Mitä hävittävää minulla muka enää olisi?)

Olemukseni puutteet kävivät minulle selväksi, kun jouduin taas kahnaukseen.

Vaikka olen yrittänyt pää märkänä & puhki miettiä, miksi ajaudun konflikteihin ja draamaan niin helposti, usein ja suurella todennäköisyydellä, en silti tavoita asian syvintä olemusta. Minusta joku universumi voisi ihan hyvin säätää todellisuutta fiksumpaan suuntaan, jotta kaltaisillani olisi helpompi elämä. Me ansaitsemme sen.

Mietimme taas kerran Jonnen kanssa, miksei markkinatalous toimi. Eikä se johdu sosialistisista unelmistamme tai ainakaan aina edes vallankumoushaaveistamme, vaan ihan siitä kovasta faktasta, että – ei tämä vaan toimi.

Yksi syy siihen on varmasti naisten vaikea biologinen taakka: moonikset, synnytykset&co ja siihen vielä kuumat aallot kaupantekijäisiksi iässä, jolloin olisi jo aika palkita jonkinlaisella helpotuksella. En kestäisi tuollaista elämää viikkoakaan. Johan siinä jojo kutsuisi.

Noihin verrattuna äijämäiseen olemukseeni kohdistuvat ulkonäköpaineet (jotka lensivät ikkunasta jo poikuuden menettämisen myötä) ovat yksi vedenkeittimen kohahdus.

-Tämänkin maan ovat tahranneet monet erehdykset.

-Tarkoitukseton älykeikailu ja hienostunut aistillisuus sen tekevät! Sitä sinäkin edustat, vaari!

Tällaisia riitoja meillä oli. Luulin että ne johtuivat ikäerostamme, siitä, että Jonne oli jonne, mutta kyllä ne olivat pikemmin kuin sisään lentänyt lepakko. Ilman sokeutta ei voisi elää, valo häikäisisi ja aivot kärventyisivät.

-Läheinen, ankea menneisyys, voisi vain pudota pois. Eli voisi lakata tekemästä henkilöstöjohtamista vain operatiivisella tasolla.

-Minusta taas täytyy piirtää rajat uudestaan, antaa olla yksin ja siirtyä toimintakulttuurin kehittämiseen.

Ehkä me halusimme liian paljon liian nopeasti?

-Fiksusti toteutettuna henkilöstökyselyt avautuvat simpukankuoren lailla.

-Me olemme kadotettujen joukko, elämä on merkinnyt kasvomme, meidän, jotka avasimme maailman, loimme lisäarvoa liiketoiminnalle samalla kun olimme esimerkkejä omistautumisessa.

Isälläni oli tapana sanoa, että kun heppa heittää selästä, kipua takaisin.

Meni pitkään ennen kuin tajusin, ettei hän puhunut kivusta ja sen pay back -tyyppisestä takaisin antamisesta. Kiitti, iskä.

Muistan yhä sen päivän, kun irtauduin isäni kuristavasta otteesta. Ne vuodet olivat juhlaa, pojat, kunnes eräässä palaverissa kuulin ääneni muistuttavan isäni ääntä, hänen äänenpainoaan ja hänen tapaansa käyttää väärin Suomen kielen potentiaalia.

Silloin minä päätin muuttua, tehdä sen minkä aikamies vain voi. Vasta siten minusta tuli se ihminen, joka nyt olen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 152

Bisnestarinoita 152

Mitä uutta täällä?

Vielä jokunen vuosi sitten ”Näin on ollut ja näin on aina oleva” oli kovaa valuuttaa. Kaikenlaisesta muutoksesta puhuttiin mutta kyllä alan miehet tiesivät, että ei ihminen tästä miksikään muutu. Tai muuttuu niin hitaasti, että näille ihme muutosvouhkaajille saattoi naureskella ihan selän edessä.

Sitten tuli arjen muutosjohtaminen, työpäiväkokemuksen muutosjohtaminen, muutoselämysten johtaminen, muuttuvan itsen johtaminen mutta ennen kaikkea lempeän muutoksen ja lujan halimisen johtaminen (thx, Maaret!).

Niin kaikki muuttui. Mikä muuttuu kun kaikki muuttuu?

Ei paljon mikään mutta epävarmuus lisääntyy niin, että se saa otteen palleista ja alkaa vääntää. (Tämä kaikki riippumatta siitä, onko sinulla ollut aikaa kasvattaa palleja vai ei.) Siinä kohtaa nauru loppuu. Ihmisten silmiin tulee epäluulo ja katseeseen kyttääminen. Kaiken takana on pelko, joka alkaa haista kuin pukuhuone täynnä suihkua vältteleviä murrosikäisiä poikia.

Tai neukkari täynnä keski-ikäisiä äijiä.

-Mitä monimutkaista tässä on? Organisaation johtaminen on sen voimavarojen suuntaamista niin, että organisaation kilpailutekijät tuottavat suurimman arvon.

-Ja silti meillä on sama ongelma kuin aina: vahvuus operatiivisessa ongelmanratkaisussa ei auta kun pidemmän aikavälin haasteet ja mahdollisuudet näemme vasta, kun kilpailijat jo toteuttavat niitä.

Ihan kyllä ape shittiä tämä! Me kärsimme siitä perustavaa laatua olevasta puutteesta, ettei kirkkaasti ajattelevia ihmisiä ole tässä organisaatiossa tarpeeksi.

Joku käyttää jäätävän puheenvuoron, jonka jälkeinen hiljaisuus huuruaa. Jokainen katsoo itseensä eikä pidä näkemästään.

Se voisi kirvoittaa halun kehittyä mutta halu syytellä toisia voittaa 6-0.

-Disruptiiviset innovaatiot ovat avain menestykseen.

-Ei riitä: meidän on luotava olosuhteet toimintatapojen muutokseen.

-Jos inkrementaalinen kehittäminen ei ala sujua nykyistä paremmin, me saamme alkaa kaivaa ennenaikaista hautaamme. Käsin, lapioilla – ei robotteja.

Ajatella: tässä organisaation terävimmät päät yrittävät luoda sellaista, mitä ei ole. Eivätkä tietenkään onnistu siinä, koska pysyvät vanhassa, pitävät siitä kiinni ja samalla kaikki epävarmuus kätkeytyy viiden virstan päähän. Sen sijaan, että lähdettäisiin raikkaasti kehittämään kyvykkyyksiä, yritetään epäonnistua edullisesti. (Niinpä, joidenkin mielestä se on sama asia…) Sitten kuitenkin tapahtui käänne.

-Useimmat meistä on koulutettu toimimaan ideaalimaailmassa.

Koko neukkari hiljeni. Kaikki nyökyttelivät paitsi ne, jotka eivät koskaan nyökytelleet. Jos olisi ollut munaa myöntää, että olimme syrjäinen maa, jossa asui harhaan astuneita ihmisiä, oivalluksen synnyttämä itsetuntemus olisi tuonut meille kilpailuetua.

Mutta mitä pieni ihminen voi, kun historiaakin suuremmat voimat kuljettavat meidän huonosti johdettua johtoelintä, joka uskoi menestykseensä kuin puhaltelemalla paranevaan palovammaan.

-Suunnitelmaa toteutettaessa mikään ei muutu.

-Tuo on hyvä! #ursowrong

-Me puhumme kuitenkin koko ajan lisäarvon uusjakamisesta.

-Ehkä, mutta nämä nykyiset psykotekstit eivät juuri muuhun anna tilaa.

-Niinhän sitä sanotaan: laatu on ylellisyyttä.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa noin. Mutta kun Jyrki sanoi sen ääneen, tajusin, että elämässäni oli romahtamaisillaan olevia elementtejä, joiden alle saattaisin jäädä milloin tahansa. Ei hyvä. Jos joku voisi pelastaa minut, nyt olisi sopiva hetki.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty