Bisnestarinoita 27

Bisnestarinoita 27

Alpo-setä

Onko sillä eroa, miten mieli vaeltaa töissä tai lomalla? Ei. Sama lapsenomaisuus, vanhaksi ja lapsenomaiseksi itsensä kokeminen eikä mitään saa tehdyksi. Lomalla ei tietysti tarvitsekaan, mutta tiedät mitä tarkoitan.

Hiostava kesäiltako nosti mieleeni kuin tyhjästä Alpo-sedän, joka eräänä iltana kauan sitten ajoi vaimonsa kanssa pihaamme oranssinvärisellä kuplallaan.

– Uuvenko ostit? kysyi isäni

– Tuliterän! vastasi Alpo-setä, selvästi polleana upouudesta VW 1305:staan.

Olla vai omistaa? Ei ainakaan päästy koeajolle (ihan kuin olisin kuullut Alpo-sedän sanovan ”I don’t do testdrives”, mutta ei kukaan puhunut 70-luvulla noin) eikä paljon muuhunkaan.

Kun he olivat lähteneet, neuroottinen äitini oli varma, että Alpo-setä, joka siis oli ”raivoraitis”, oli katsonut paheksuen vaimoaan tämä nostaessa viinilasin huulilleen. Tämä oli äitini tapa osoittaa paheksuntaansa ja muutenkin haukkua vieraat näiden lähdettyä. Vaikka Alpo-setä oli vain kuten kunnon aviomiehen pitää: tylsä ja konkreettinen käytännön ihminen.

Kun vanhempani erosivat, en nähnyt Alpo-setää vuosikymmeniin. (Kostiko Alpo-setä jotakin?) Hän ilmaantui vasta isäni hautajaisiin, jossa hänen vaimonsa selitteli vielä kerran, miksi heidän poikansakin oli tultava hautajaisiin, ohi vieraslistan. Tämä oli eronnut vaimostaan ja muuttanut ”väliaikaisesti” takaisin vanhempiensa luo, vaikka oli jo täyttänyt 50.

Minusta pojassa oli aina ollut jotakin säälittävää. Ainut lapsi, esimerkiksi, ja siitä johtuva pikkuvanha tapa puhua, jolla ei katu-uskottavuutta ansaittu!

Alpo-setä oli harmaantunut ja käynyt hitaaksi. Ja oli edelleen vakava tai ei ainakaan mikään tyhjännauraja.

Hänen vaimonsa sen sijaan oli edelleen yhtä ”eläväinen” kuin millaisena hänet lapsuudesta muistin. Hän ei ollut kyllä yhtään minun tyyppiäni eli hän ei ilmestynyt fantasioihini ”kypsistä naisista”.

Yhdestä asiasta olin ollut lapsena kateellinen hänen pojalleen: äiti oli töissä lelukaupassa. Hautajaisissa selvisi, että lelukauppa oli ollut vain muutaman kuukauden kausihomma. Oikeasti Alpo-sedän vaimo oli kirjanpitäjä, mikä tietysti oli pinnanalainen mutta samalla todellinen syy siihen, ettei hän tullut ”uniini”. Jäin silti tai siksi miettimään, miten mieleni syvissä kerroksissa kaikki ihmissuhteeni jäsentyivät seksuaalisen jännitteen mukaisesti. Selkeää mutta petomaista!

Tai vain aivan normaalia lomahorinaa.

Yritin palata Alpo-sedän elämästä ja Kuplasta takaisin lomalle, mutta olipa kankeaa. Mieleeni tulevat asiakkaatkin vaikuttavat enemmän Alpo-sediltä kuin Alpo-setä itse. Ehkä tälle pitäisi tehdä jotakin. Mutta mitä?

Soitin saman tien kollegalle Sysmään. Kyllä, hän oikeasti asusti siellä, kävi töissä ”kaupungissa”, koska Sysmässä kukaan-ei-kukaan palkkaa konsulttia.

– Sup, nigga?

Asenne ja aksentti kohdallaan…

– Täsä… Mieli harhailee.

– Mutta sehän on hyvä! Hyväksi käytettynä lisää tuottavuuttakin kertovat amerikkalaiset tutkimukset.

– Ei, tämä on sellaista haahuilua, ettei tule lomailustakaan mitään.

– Oukei, oukei… Jos lakkaisit vinkumasta ja käyttäytyisit kuin mies! Ote itsestä ja toimintaa!

– Oikeasti? Ote?

– Joo, jotainhan sun täytyy tehdä, siks kai soitit, vai?

– Kuulostaa rasittavalta. Kyllä tää varmaan itsestäänkin…

– Vittuako sit mulle soitat? Tässä on muutaki! Hankkisit saatana naisen ittelles!

– Joo, mut aina kiva jutskaa sun kaa.

Ei ole noista fücking turbokonsulteista mihinkään! Ei ihme että meitä kaikkia vihataan.

Asiat hoituu, lomat ei vaan mahdu minuun. Mitä oikein kuvittelin! Ja miten minusta tuli tällainen, kaikesta heti huolestunut nyhverö? Joku Alpo?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 26

Bisnestarinoita 26

Stalkkeri!

Mitä konsultti tekee vapaa-ajalla? Tähän ei kukaan konsultti koskaan vastaa rehellisesti.

Tiedätte kyllä: ”Lenkkeilen, luen ja käyn joskus teatterissa/oopperassa.” Jotkut rohkeimmat kertovat sienestävänsä.

Ja näin tapahtuu siksi, että mitättömyys ja tylsyys herättävät luottamusta. Katso ympärillesi: näin on tuhansilla työpaikoilla ja miljoonissa parisuhteissa. Niiden ulkopuolelle jäävät vain kaltaiseni pahikset, jotka näyttävät suuntaa.

Onneksi minulla on rehellinen salainen elämä, josta en kerro kenellekään. En edes sinulle kaikkea siitä. Vain Some of me, kuten Isabella Rossellinikin elämäkerrassaan.

Asun paikassa, joka tunnetaan kunniallisena alueena. Siis vähän parempaa väkeä eikä köyhää ainakaan. Omalla erikoisella tavalla me alueen asukkaat luotamme toisiimme. Ei siksi, ettemmekö myisi alusastiaakin mummon alta, jos kysyntää riittäisi. Vaan siksi, että olemme omiemme joukossa. Näin ainakin erään australialaisen (Steve Abbott & Anthony Ackroyd) tutkimuksen mukaan.

 

Olin törmännyt naiseen sattumalta muutaman kerran. Nyt kun olin lomalla, oli aika lähteä seuraamaan häntä.

Onko se helppoa? Ei, jos on yhtä iso mies kuin minä. Minut huomaa helposti – jos tietää, miten katsoa. Tässä vuosien varrella on käynyt pari kertaa juuri näin: Pienet, alakoululaiset tytöt ovat seuranneet minua saadakseen riittävää muttei liiallista jännitystä umpitylsään elämäänsä. Tässä tarkoin vartioidussa kylässä ja katumaastureiden tummennettujen lasien takana.

Jännitys on tietenkin oma lukunsa:

  • Kiinnijäämisen kuilukokemus.
  • Yhteisöstä ulossulkemisen aiheuttama, mieltä järkyttävä häpeä.

Mutta todennäköisyys kaikkeen tähän on häviävä, koska

  • Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut muiden tekemisistä.
  • Osaan puhua itseni ulos mistä tahansa ”väärinkäsityksestä” kuin Mickey Haller. (Ellet tiedä, kuka on Mickey H., lukeminen kannattaa pysäyttää tämän virkkeen lopussa olevaan pisteeseen. <- Kyllä, juuri tuohon.)
  • En ole mikään Francesco Schettino!

Tiesin naisesta lyhyiden, pinnallisten kohtaamisten perusteella vain seuraavaa:

  • Hän piti ihanat, pitkät mustat hiuksensa sykkyrällä päälaella.
  • Hän piti värikkäitä, pitkiä mekkoja.
  • Hän piti pienestä pojastaan.

Mutta sitten alkoi ilmetä seuraavaa (ja tässä stalkkauksen mehu):

  • Nainen käveli kaupasta kotiin aina samaa reittiä (siis vaikka hänellä oli pieni poika!), mikä kertoi tietynlaisesta minän kiinteydestä.
  • Naisen laveammasta persoonasta kertoi hänen oikeassa kädessään keikkuva, suuaukosta kiinni rutistettu Ranch-sipsipussi (vasemmassa oli kauppakassi). Avatusta sipsipussista nainen söi kulkiessaan rennosti sipsejä kourakaupalla. Välillä nainen huhuili pojalleen, joka pyöräili pienellä kävelypyörällään parikymmentä askelta naisen edellä.

Noiden kahden suhde herätti minussa välittömästi aidon taiteellisen vaikutelman. Koko lempeä asetelma oli kuin suoraan Judith Leysterin maalauksesta, ja poika erityisesti.

Mutta niin heräsi myös täysin puun takaa musertava haikeus: Saisinpa olla tuon naisen poika! Saisin kokea ihollani tuon luottamuksen ja kiintymyksen äidin silmistä. Äidin muiden mielipiteistä piittaamattoman rentouden. Ja avoimen, nautiskelun sallivan huolenpidon. Rakkauden…

Nainen ei katsonut taakseen. Vain syylliset tekevät niin, eikä nainen ollut syyllinen. Hän oli perinyt rahat jostakin tai sitten tehnyt exitin oikeassa hetkessä. Hän oli saanut mahdollisuuden tehdä sitä, mikä takasi hänen mielenrauhansa, josta poika puolestaan imi elinvoimaisuutensa.

Pitikö meille käydä näin, oliko tämä ennalta määrätty? Vai loimmeko me tämän omilla valinnoillamme? En koskaan saisi tietää. Katselin naisen lantion loittonevaa liikettä kuin mies, joka ei koskaan kutittaisi häntä sormellakaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 13

Bisnestarinoita 13

Tyhjä

Mistä tietää, että on kriisi? Siitä että huomaa ajattelevansa kuin temptation island. Ja että noista ajatuksista mieli vain pahenee. Tiedätte kyllä: elämä on kohta ohi ja jäljelle jää mitä.

Tämä konsulttibisnes on sellaista höttöä, että se katoaa jo ilmestyessään.

  • Se on ammatinvalinnan vaaroja.
  • Olisi pitänyt valita toisin.
  • Nyt on myöhäistä.

Lisäksi olen aina ollut sitä mieltä, että

  • Täynnä oleva kalenteri takaa mielen terveyden.
  • Tarpeettomat ajatukset syntyvät tyhjästä tilasta.
  • Ja arkipäivän perversiot siitä, ettei terve työ pidä oikealla tiellä.

Ainut tapa pitää itsensä vastuuntuntoisena työntekijänä on pitää kiinni rutiineistaan ja suunnasta. Kuten esimerkiksi lounaasta.

– Näätät ku oesit koiranpaskoo syönynnä.

– Näkyykö se niin selvästi?

– Muista en tiijä.

– Saatana kun kaikenlaista ajatusta pyörii mielessä.

– No mitäpäs tällä kertoo?

– Että miten tyhjää kaikki on.

– Tyhjee? Tiijätkö: lasit on tyhjiä mutta välaekasta vuan sekkii. Naatitaampa me työnj hetelmistä!

– No jos tämän kerran!

Hän palasi vielä asiaan.

– Ilimastommuutos tulloo ja mualima tuhhoutuu. Eipä siinä kuule meikäläisten murheet paljua paena.

– Sehän tässä onkin, kun ne painavat. Vähät jostain ilmastonmuutoksesta – mitä se meitä koskee ellei vesi nousee kesämökin grillipaikalle. Turha moralisoida jostain jäävuorista – ketä kiinnostaa?

– No niinhä se onj. Vuan jos oltais nuorempia, näilläpä ajatuksenpoeakasilla sais vielj pessää.

– Ainut lohtu on, että me ehitään alta pois.

– Ehitään, ehitään. Sen kunniaks?

– No totisesti kyllä.

Onneksi vielä oli paikka, mihin mennä, vaikka se oli vain työpaikka. Ja vaikka tällaiset työpäivät niin valuvat turhina pois.

Sinne siis suuntasin lounaan jälkeen. Kun on pihalla, on ulkona – näin meille opetettiin jo lapsena. Ulkopuolisin silmin ofisin ryntäily ja työväenteatteri vaikuttivat aiempaakin mielipuolisimmilta.

Vaikka sanotaan – erään amerikkalaistutkimuksen mukaan – että keski-ikäiset naiset ovat kaikkein pahimpia, oli niiden pyllyjen hyllyä hauskaa katsella. Tunsin vähitellen itseni taas ihmiseksi. Vähän kuin olisin syönyt suklaata tai saanut ekskelin valmiiksi. Hormonit eivät pidä meitä vain elossa vaan lisäävät joinakin päivinä työtehoa vähintään 110 % (sama tutkimus).

Enää en ihmetellyt kuin sitä, milloin asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty