Bisnestarinoita 180

Bisnestarinoita 180

Kiteytys

On työssä tietysti puolensa. Kyllä voin sen myöntää. Vaikka tietysti myöntäminen kirpaisee, joskus enemmän kuin työ.

Parasta työssä ovat ne hetket, jolloin pääsee kokemaan, että tapahtuu keskustelu. Aika arkisesti istutaan neukkarissa ja sitten se tapahtuu.

Meitä oli seitsemän valkokaulusäijää, eikä enempää tarvita, koska siitä se lähtee.

-Nyt 2010-luvun lopulla voimme havaita innovaatioparadigman elävän digitalisoituvaa kauttaan.

-Se on lähtökohta, minkä näkee siitä, että toimintaympäristön turbulenssit ovat seuranneet toinen toistaan. Globaali sidoksisuus on viime vuosikymmenet huokoistanut Suomen ja muun maailman rajapinnan korostaen ihmisten omaehtoisen vastuun ja toiminnan merkitystä.

-Niinpä. Ja tähän liittyy se, miten kvartaalitalouden nopeasyklinen seuranta taloudellisen ympäristön vuoksessa ja luoteessa on saanut meidänkin yritysjohdon nopeisiin sopeuttamistoimiin ulkoistusten, lomautusten, pätkätyötarjonnan ja irtisanomisten avulla. Tämä on puolestaan lisännyt työntekijöiden väliaikaisuuden tuntemuksia ja marginalisoinut osan väestöstä.

Sitten tulee hetki, jolloin joku tuntee ylitsepääsemättömän tarpeen avautua, mikä tässä seurassa on elähdyttävää, poikkeuksellisesti.

-Maailma on liian moderni. Minulta menee asioita ohi.

-Et ole yksin. Kyberpääoma luo tulevaisuuden. Ajasta tulee yritysomaisuutta tai oikeastaan siitä on tullut jo. Aika kuuluu vapaalle markkinataloudelle. Nykyisyyden imee maailmasta tulevaisuus ja siksi siinä on myös valtava sijoituspotentiaali.

-Tulevaisuus ei hellitä. Ajan kiihtyminen pitäisi korjautua, mutta kukaan ei tiedä miten. Ja vaikka tietäisi, löytyisikö sellaista Arkhimedeen vipua enää mistään.

Mutta sitten onneksi päästään takaisin tunnelmaan.

  • Yhden näkökulman tähän tuo se, että valtiovallan ja muiden valtakunnallisten toimijoiden vaikutusvalta on samalla pienentynyt. Tieto- ja viestintäteknologioiden kehittyminen on puolestaan mahdollistanut alustatalouden kehittymisen, uudet työmuodot läikyttäen työn vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Tietotekniikan kyllästämät työt ovat muuttuneet tietotöiksi niin asiantuntija- kuin suorittavissakin ammateissa.
  • Suurin kiitos tilanteen (kustannuskilpailukyvyn) korjaantumisesta menee kuitenkin niille tolloille, jotka pelaavat virtaa vastaan. Koska ei voi tietää. Niin kuin jossain kaukana täältä joku perhe lähtee vaeltamaan pois seuduilta ennen muilta, koska tulkitsevat olosuhteiden muille huomaamattomat merkit kurjistumiseksi. Osoittautuuko tulkinta vääräksi vai juuri oikeaksi? Lähdön hetkellä kukaan ei voi olla täysin varma.

Ehkä tällaista tapahtuu sinulle joka päivä. Meillä päin se on harvinaista. Moniäänisyys.

Aito kaaos, josta jokainen saa luoda oman kosmoksensa. Tai antaa kosmoksen syntyä.

Oli aika syödä. Käydä hampurilaisella, imaista pillillä colaa ja pyyhkiä rasvaisia sormia aina välillä paperipyyhkeeseen.

Se on arkipäivän Rothko. Yritys jättää jotakin taakse.

Ja useimmiten se onnistuu. Sitä miettii kulunutta päivää, keskustelussa esiin nousseita asioita ja kaikkea sitä, mikä niissä oikeasti kiinnostaa. Kertovatko ne jostakin todellisesta vai ovatko ne sitä yleistä liikettä, joka tekee kaikesta latteaa ja samanarvoista?

Se, joka vuodattaa verta kanssani, on veljeni. Jotakin tärkeää, joka vaatii rohkeutta.

Miksi on niin monta asiaa, joihin on helpompi mennä mukaan kuin päästä niistä eroon? Suurimman osan aikaa työstä on tullut sellaista. Jotakin, johon aikanaan niin kovasti halusin ja sitten se osoittautuu ansaksi.

Se on suljettu ovi, ei pyöröovi.

Jään tappiolle jopa itseni kanssa nykyisin. Mutta kun imaisen kupista jämät, tiedän jo, ettei se haittaa. Tämäkin menee ohi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 163

Bisnestarinoita 163

Pullaa

Pullaako tässä pitäisi alkaa leipoa?! Siitäkö tässä kaikessa loppujen lopuksi on kyse?

Ehkä ei. Mutta kaikenlaisia tulkintoja nousee mieleen arkipäiväisistä puheista, joissa maailma näyttäytyy kaoottisena ja arveluttavana.

Sitten kuin yhtäkkiä keskelle arkea avautuu keskustelu, joka pysäyttää ja saa unohtamaan kaiken tuskan ja vaivan, harmin ja ylenannon.

Keskustelu, jossa hiljaisuus pysyi vaiti eikä heti paljastanut kaikkea.

Arvostan sellaista yhtä paljon kuin arvostan unohdusta. Ehkä siksi, että jotakin parempaa nousee minussa esiin.

-Oletko koskaan miettinyt, että bisneselämä on kuin aamiainen täynnä kutsumattomia vieraita?

-Olen, monta kertaa. Nuorempana teki mieli huutaa: tämä on väärin. Nykyisin tuntee vain kahdenlaista avuttomuutta: ettei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä eikä osaisi tehdä vaikka osaisi sanoa.

Me olimme rehellisiä toisillemme ja itsellemme, se on harvinaista.

Silloin isot kysymykset hajoavat kappaleiksi, poissaolo lakkaa.

-Kuka tätä meidänkin firmaa käsikirjoittaa? Välillä tuntuu ettei kukaan ja välillä, että sen täytyy olla yleisö.

-Tämä on tätä aikaa… Rajat hajoavat, sumentuvat ja identiteetit menettävät merkityksensä sanan parhaassa merkityksessä.

Tämä kaikki oli armoton ikkuna siihen maailmaan, jossa aivan kohta eläisimme, kaikki. Maailma eli rullaportaissa, jonkinlaisessa kauhuelokuvassa: sinä iltana yksikään ei soittanut ukulelea.

-Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että ihmisten määritelmät hyvälle ja pahalle menettävät merkityksensä. Tai ovat jo menettäneet.

-Niinpä. Aiemmin pahaa sai tehdä, kunhan se oli laillista. Nykyisin lainkiertäjäarmeijat ovat puhaltaneet metsästystorveensa ja koirat aloittaneet ajonsa. Kuinka kauan meillä on vielä aikaa?

-Ja silti: kaikki on hyvin. Tai ainakin niin kuin pitääkin olla. Se tuo rauhaa. Jos meitä olisi huomattavasti enemmän, koko maailma rauhoittuisi kuin perinteikäs pikkukylä jossakin Itä-Hämeessä.

-Taistelun melskeen tauottua on usein hiljaista… Oletko huomannut, että kun kulkee tämän yrityksen toiminnan läpi, näkee paljon taistelua ja vastustamista: ideoiden vastustamista, (ääneen lausumattomien) vaatimusten vastustamista, kilpailijoiden vastustamista, kehityksen vastustamista ja loputtomiin samaa. Mitä tapahtuisi, kun eräänä aamuna heräisimme ja tuo vastustus olisi poissa?

-Ehkä se olisi jotakuinkin samaa kuin kohtaisi kaksoisolentonsa ja saisi varmuuden siitä, että menneisyys pysyy menneisyydessä.

Positiivisesta vireestään huolimatta haikeus nosti päätään meidän keskustelussamme.

Ilta laskeutui aikaisin, pimeys on ihmisessä.

-Jokaisessa päivässä on putoaminen. Ajattele tätä meidän pientä maailmaa, jossa jokaiselle on tarjottu mahdollisuus. Miksi niin harva käyttää sitä?

-Minäkin pohdin tuota aiemmin. Nykyisin mietin lähinnä sitä, miksi tuollainen kysymys on fasismia ja millä tavoin sosiaalinen media tällä kertaa lahtaisi sinut, jos uskaltaisit kysyä tuon ääneen.

Keskustelun päättyessä minulle nousi mieleen kuva Olavi Paavolaisesta tähyämässä Itä-Karjalan aamunkoittoon ratsunsa vieressä.

Eksäni kysyi joskus, olinko tullut ajatelleeksi, että ellei mieleni tuhoasi kaikkea sitä hyvää mitä tapahtuu, voisin olla edes vähän parempi ihminen.

Onneksi eksät ovat narsisteja eivätkä ymmärrä mistään mitään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty