Bisnestarinoita 192

Bisnestarinoita 192

Tuuheet puheet

Alussa saattoi olla sana, mutta epämääräinen tunne seurasi sitä heti.

Kyllähän jokainen tajuaa, että edellinen kuulostaa komeammalta, aivan jämäkämmältä kuin jälkimmäinen. Luulen, että osittain näiden jyhkeiden lauseiden & lausahduksien syytä on se, että jokapäiväinen elämä on tuudittautumista siihen illusioon, että sanoilla on

  • Todellista merkitystä
  • Runsaasti totuusarvoa
  • Kuu taivaalta

Luulen, että liian moni asia ei kestä päivänvaloa.

Huomaan, että luulen paljon. Minua se ei haittaa vaikka olenkin sitten yhtä hauska kuin laskuhumala.

Kello on vasta kymmenen. Aamulla.

Ja minä herään tähän kuumottavaan kysymykseen: minne olin menossa, kun olin alle 30?

En muista enää. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on se, etten ole muistanut koko asiaa näihin vuosikymmeniin vaikka olisi ollut hyvä.

Nämä ovat kylmän herätyksen hetkiä. Nämä:

-Joko toit listan tavoitteistasi seuraavaan kvartaaliin? Ja keinoista niiden saavuttamiseksi?

En. Huomaatko, että tuossa on selvä ristiriita: elämästäni olisi tullut parempaa, jos olisin edes jotenkin pysynyt suunnassa. Mutta sen sijaan minun pitäisi olla pelleilemässä tässä jonkun shitty plänin kanssa koskien tulevaisuuttani.

Jos suostun tähän, lakkaan olemasta. No, ehkä en. Mutta tässä kalman haju on. Tässä elämässä.

Sen sijaan alan puhua.

-Minulla ei ole listaa.

-Ja miksi ei?

-Koska kaikki listat ovat syvältä. Ovat aina olleet.

-Jos minä pyydän listan, sinäkin teet listan. Niin kuin kaikki muutkin.

Tuollaisia sanoja ei kenenkään kannattaisi sanoa minulle.

Minun on aina ollut vaikeaa tehdä töitä kenellekään ja se on varmuudella ominaisuus, joka ei tästä miksikään muutu. Yhtä vähän kuin se, että olen aina halunnut nukkua yksin ja levittää raajani kuin laskuvarjohyppääjä. Olen parhaimmillani silloin, kun ympärilläni on runsaasti tilaa (ja/tai ihmiset pysyttelevät kaukana minusta). Lisäksi arvostan tilaa melkein yhtä paljon kuin vapauttani.

Vai onko vain niin, että en kuuntele, koska haluan muiden olevan sellaisia kuin haluan.

Milloin todellisuudestani tuli pakoa todellisuudesta?

Tiedän, että täällä on ihmisiä, jotka ankarina olisivat valmiit odottamaan minulta anteeksipyyntöä tai ainakin pahoittelua. En minä ole sellainen vaan tällainen:

-Jos pystyt perustelemaan yhdelläkin syyllä, mihin kukaan tarvitsee listaani, saat listan.

-Elämää eletään vain eteenpäin. Siinä sinulle perustelua.

-Ei perustelu. Jos elämää oikeasti täällä elettäisiin eteenpäin, kukaan ei kaipaisi ainuttakaan listaa. Lisäksi noiden listojen tekeminen muistuttaa kaksivuotiaan syntymäpäiviä: kuka oikeasti välittää paitsi se kaksivuotias?

Tätä selkeämpää viittausta en olisi voinut enää keksiä mokoman listoittajan älyllis-emotionaaliseen tilaan. Ja juuri siksi hän ei tajunnut eikä osannut lopettaa.

-Tiesitkö, että kun mies astuu huoneeseen, hän kuljettaa koko elämänsä mukanaan?

-Sou?

-Sitä, ettet sinä pääset tavoitteitasi ja niihin liittyviä velvoitteita pakoon, vaikka kuinka venkoilisit listojen tekemistä vastaan.

Kuinka vähän hän tiesi!

Minä pääsen pakoon mitä tahansa, jos vain haluan. Sitä on tuollaisten itikoiden vaikeaa tajuta, vaikka se voisi olla yhtä ilmiselvää kuin ilmiliekki. Siksi tuollaiset tyypit tuhoutuvat. Eivät siksi että he syöksyisivät liekkeihin – sitä he eivät uskalla – vaan siksi, että he saavat haluamansa.

Paitsi nyt. Koska vastustaminen on tällä hetkellä ainut asia, joka saa minut tuntemaan, että olen elossa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 163

Bisnestarinoita 163

Pullaa

Pullaako tässä pitäisi alkaa leipoa?! Siitäkö tässä kaikessa loppujen lopuksi on kyse?

Ehkä ei. Mutta kaikenlaisia tulkintoja nousee mieleen arkipäiväisistä puheista, joissa maailma näyttäytyy kaoottisena ja arveluttavana.

Sitten kuin yhtäkkiä keskelle arkea avautuu keskustelu, joka pysäyttää ja saa unohtamaan kaiken tuskan ja vaivan, harmin ja ylenannon.

Keskustelu, jossa hiljaisuus pysyi vaiti eikä heti paljastanut kaikkea.

Arvostan sellaista yhtä paljon kuin arvostan unohdusta. Ehkä siksi, että jotakin parempaa nousee minussa esiin.

-Oletko koskaan miettinyt, että bisneselämä on kuin aamiainen täynnä kutsumattomia vieraita?

-Olen, monta kertaa. Nuorempana teki mieli huutaa: tämä on väärin. Nykyisin tuntee vain kahdenlaista avuttomuutta: ettei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä eikä osaisi tehdä vaikka osaisi sanoa.

Me olimme rehellisiä toisillemme ja itsellemme, se on harvinaista.

Silloin isot kysymykset hajoavat kappaleiksi, poissaolo lakkaa.

-Kuka tätä meidänkin firmaa käsikirjoittaa? Välillä tuntuu ettei kukaan ja välillä, että sen täytyy olla yleisö.

-Tämä on tätä aikaa… Rajat hajoavat, sumentuvat ja identiteetit menettävät merkityksensä sanan parhaassa merkityksessä.

Tämä kaikki oli armoton ikkuna siihen maailmaan, jossa aivan kohta eläisimme, kaikki. Maailma eli rullaportaissa, jonkinlaisessa kauhuelokuvassa: sinä iltana yksikään ei soittanut ukulelea.

-Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että ihmisten määritelmät hyvälle ja pahalle menettävät merkityksensä. Tai ovat jo menettäneet.

-Niinpä. Aiemmin pahaa sai tehdä, kunhan se oli laillista. Nykyisin lainkiertäjäarmeijat ovat puhaltaneet metsästystorveensa ja koirat aloittaneet ajonsa. Kuinka kauan meillä on vielä aikaa?

-Ja silti: kaikki on hyvin. Tai ainakin niin kuin pitääkin olla. Se tuo rauhaa. Jos meitä olisi huomattavasti enemmän, koko maailma rauhoittuisi kuin perinteikäs pikkukylä jossakin Itä-Hämeessä.

-Taistelun melskeen tauottua on usein hiljaista… Oletko huomannut, että kun kulkee tämän yrityksen toiminnan läpi, näkee paljon taistelua ja vastustamista: ideoiden vastustamista, (ääneen lausumattomien) vaatimusten vastustamista, kilpailijoiden vastustamista, kehityksen vastustamista ja loputtomiin samaa. Mitä tapahtuisi, kun eräänä aamuna heräisimme ja tuo vastustus olisi poissa?

-Ehkä se olisi jotakuinkin samaa kuin kohtaisi kaksoisolentonsa ja saisi varmuuden siitä, että menneisyys pysyy menneisyydessä.

Positiivisesta vireestään huolimatta haikeus nosti päätään meidän keskustelussamme.

Ilta laskeutui aikaisin, pimeys on ihmisessä.

-Jokaisessa päivässä on putoaminen. Ajattele tätä meidän pientä maailmaa, jossa jokaiselle on tarjottu mahdollisuus. Miksi niin harva käyttää sitä?

-Minäkin pohdin tuota aiemmin. Nykyisin mietin lähinnä sitä, miksi tuollainen kysymys on fasismia ja millä tavoin sosiaalinen media tällä kertaa lahtaisi sinut, jos uskaltaisit kysyä tuon ääneen.

Keskustelun päättyessä minulle nousi mieleen kuva Olavi Paavolaisesta tähyämässä Itä-Karjalan aamunkoittoon ratsunsa vieressä.

Eksäni kysyi joskus, olinko tullut ajatelleeksi, että ellei mieleni tuhoasi kaikkea sitä hyvää mitä tapahtuu, voisin olla edes vähän parempi ihminen.

Onneksi eksät ovat narsisteja eivätkä ymmärrä mistään mitään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty