Bisnestarinoita 12

Bisnestarinoita 12

Psykovaara

Miten sinä suhtaudut petokseen? Siis sellaiseen oikeaan petokseen, että luottamustasi on käytetty hyväksi ja tietosi on myyty eteenpäin? Niinpä, en minäkään.

– Voisit käydä juttelemassa työterveyspsykologin kanssa.

– Ai miks?

– Koska se vois tehdä sulle hyvää.

Vt. toimari oli ystävällinen mutta koko setappi huokui vastenmielistä ja luotaantyöntävää lepertelyä: ”juttelemassa” ja ”sulle hyvää”. Jokainen ei-vähä-älyinenkin ymmärsi, että tästä kaikesta oli vain pieni askel (jos sitäkään) pakkohoitoon ja elinikäiseen laitoskierteeseen. Ja seuraava oli naula ruumisarkkuun:

– Mistähän tässä on kyse?

– Se selviää sitten siellä.

Psykohoito oli siis paikka, johon mennään. Tai jonne sinut tönäistään kuin liukumäkeen pienenä leikkikentällä eikä lopussa seiso kiitos. Pikemmin se on troijan leikkihevonen, josta leikki on kaukana ja jolla ei hoidon jälkeen taatusti seiso (sic!).

  • Syntyikö tämä kaikki viattomasta provostani työterveyslääkärillä?
  • Onko minua ja toimiani tarkkailtu jo pitkään: onko minusta footagea ja ääntä, joita on asiantuntijoiden toimesta analysoitu syvästi?
  • Milloin korporaatiot antoivat itselleen luvan kaivautua henkilöstönsä mielen syvyyksiin?
  • Mitä minäkään muuta olin kaikki nämä vuodet tehnyt kuin nöyrästi hoitanut hommani?

Todella uhkaavaksi tämä muuttui vasta:

– Onks pakko?

– No vapaaehtoistahan tämä on mutta vahva suositus kyllä.

Vt. toimari oli mukava kuin stasin ilmiantaja. Puhui suomeakin kuin koulutettu itäsaksalainen. Aloin ymmärtää ihmisiä, joiden todellisuudentajua koettelee pahimpien vainoharhojen toteutuminen kuin ympäriltä kaatuvat dominonappulat. Ymmärsin myös eläimiä, jotka turhaan ravistelevat häkkiään.

Päätin etten mene. Sitten, että kai se on mentävä, mutta omalla tyylillä. Eikä aikaakaan, kun ymmärsin, että juuri oma tyylini oli tuonut minut tälle kaltevalle pinnalle.

Tästä ei puuttunutkaan kuin kalenterikutsu psykon luo, ja sehän kilahti siinä samassa. Päätin turvautua viimeiseen muttei vähäisimpään ilmansuuntaan: lounaaseen.

Tuskin ehdimme istua pöytään kuin hän jo kysyi:

– No mitäpä mitä?

– Pakottavat saatanat psykolle ihan kuin minulla nyt päässä viiraisi.

– Älähä sie huoli, se on ihana lonti!

– Mistä tiedät?

– Olimpa minnäi sielä pari viikkua sitten. Antoo ymmärtäänni ja sehä soppii!

– Oikeesti?! Mitä sä kerroit sille?

– Sitä sammoo sittiä: ressiä ja paineita, unj ei tuu eikä oikein tuo seisokkaa…

– Ja sillä läpi?

– Sairaslommoohan tuo tarjoilj vuan minähän siihe, että kuuleha sie tyttö, täytyypi jonku nuo hommattii hoitoo, mihinkä tyttölöene olj nii tyytyväene että…

Hän teki päiväni! Melkein pussasin häntä! Sillä oikeastaan olin tiennyt koko ajan: weberiläisestä työn etiikasta kaikessa psykohoidossa pohjimmiltaan on kyse. Loppupäivä: niin houlinvan. Birdie-matti ei tullut mukaan, mutta baarin Iso Piikki kyllä joustoluottaisi minuun. Sitten olisin valmis kohtaamaan blondin, koska herrasmiehet preferoivat blondeja. Eikä süütta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 4

Bisnestarinoita 4

Sipilä

Raskaan joskin antoisan ja kohottavan etätyöillan jälkeen tuntui vaikealta motivoitua arkisen aamun ahtaudesta. Sielu ei vain tahtonut mahtua siihen. Kaikki mitä olisin kaivannut, oli café avec cognac ja paikka, jossa saatoin taivutella syntyjä syviä ja asioita ainoisia diaesityksiksi.

Vaan milloin millään työpaikalla koskaan sellainen kaipuu olisi saanut täyttymyksensä? #justasking

Meidän vt. toimarilla on kantava ääni. Kaupunkitarina hänestä kertoo, että armeija-aikoina hänen äänensä kantoi 300 metriä vastatuleen.

– SAATANAN SIPILÄ!

Katsoimme, miten nippu excel-taulukoita lensi ensin lasikopissa ylöspäin ja alkoi sitten leijailla alaspäin. Katsoimme toisiamme ja jokin meidän ikiaikaisessa hermostossa vakuutti, ettei kortisolin eritystä ollut syytä käynnistää.

Se kuulosti paremmalta kuin että myötätunnon puutteesta johtuen tulkitsimme, että ongelma oli selvästi jonkun toisen.

Ainut asia, joka sen sijaan seurasi huomioni kiinnittymisestä vt. toimariin, oli ihan pieni kateuden säväri. Homma olisi kuulunut minulle. Olin señorikonsultti. Olin pätevämpi kuin kukaan ikinä. Tuollaiset hommat hoitaisin vasemmalla kädellä peruuttamalla räkä poskella.

Ehkä juuri tästä syystä hommaa ei annettu minulle, epäilin sieluni synkimpänä hetkenä. Pahalta kuitenkin tuntui, ettei minulle annettu edes mahdollisuutta. Toistuvasti lärvistelin ajatuksissani, että kaikki jonniinjoutavat räkänokat

  • ansiotta valtaavat huippupostit
  • kaatavat kuumimmat misut
  • vetävät laatukolumbialaisesta parhaat nokat.

Ja sieltä se taas ryntäsi huoneestaan:

– Oletteko nähneet Sipilää? Ei vastaa edes viesteihin!

– Taitaa olla asiakkaalla. Sano tulevansa lounaan jälkeen.

– Viiiiit-tu! Sanokaa että in-my-office heti kun näyttää naamaansa.

– Asiallinen tämä.

Hetken vt. toimarin kasvoilla näkyi aivoinfarktin laukaisema ilme, mutta sitten kohtaus meni ilmeisesti ohi, koska hän pamautti lasikoppinsa oven kiinni perässään.

Me katsoimme toisiimme: kumpi varoittaa Sipilää? Otin puhelimen näytille: mä hoidan. Vaikka Sipiläkin oli mulkku mieheksi, saattoi se meidänkin sauna vielä palaa. Eikä nimi miestä pahenna, kai.

Tarkkailimme vaivihkaa kuution suuntaan siihen hetkeen, kun vt. toimari olisi puhelimessa. Heti kun hänen puhelimensa nousi korvalle, kävelimme perätysten muina miehinä ulos ovesta ja lounaalle.

Joku hyvinvointitättähäärä oli nimittäin muutama viikko sitten TYKY-päivän esityksessään korostanut, että tasainen verensokeri oli välttämätön edellytys huippusuoritukselle. Vaikkei tämä ollut meille uutta, se antoi täyden tuen pyrkimyksellemme pitää kaikkien suoritusten eli läheisten ravitsemusliikkeitten ovet auki. Tähän liittyen: muutama pahimman stressipiikin taittava shotti lämmitti jo ajatuksenakin. Kaikkihan me kerran kuolemme, mutta pitkäaikainen kuormittava stressi tappaa varmasti.

Rakkautta emme voi ansaita, mutta jokainen meistä ansaitsee kodin ja kantapaikan. Eimen, bros!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty