Bisnestarinoita 171

Bisnestarinoita 171

Vaikea talvi

Jos elämää ei olisi, sitä alkaisi kaivata – kuka sanoi näin?

Joku mitättömyys, joka oli väärässä. Ehkä olen turhan kriittinen, mutta minulla on nyt kyllä ollut turhan vaikeaakin.

Olisipa ollut joku, jolle olisin voinut soittaa toissapäivinä ja kertoa, että kaikkein mieluiten olisin mennyt töihin viimeistään joulupäivänä. Mutta ei silloin voi mennä töihin, pitäisivät vielä oudokkina ja luuserina ja luottamukset katoaisivat.

Tällaiset kirjoittamattomat lait pitäisi repiä riekaleiksi!

Vapaus harjoittaa elinkeinoaan pitäisi kirjoittaa paljon nykyistä isommin kirjaimin perustuslakiin!

Viettää joulunpyhät töissä vaikka ei ole poliisi tai auratäti? Todella outoa vain niille, jotka eivät ymmärrä sisäisestä pakosta mitäänkään.

Millaista tuskaa nämä päivät ovatkaan olleet. Tyhjää yksinäisyyttä kuin jollakin väärään ympäristöön eksyneellä eläimellä. Enkö oikeasti ole mitään ilman noita ihmisiä, joita pidän täydestä syystä tolloina? Juoksevat myöhäisillä vihreillä liikennevaloissa, lähemmäs kuolemaa.

Tämä taustaksi sille, että on ihan jumalaisen fantastista olla taas töissä. Kyräillä ihmisiä. Nähdä heidän surkeat yrityksensä tehdä töitä, joihin heistä ei oikeasti ole. Ja he tietävät sen. Ja he vihaavat minua siksi. Ja tunne on molemminpuolisempi kuin kahden euron kolikko.

Tiesin jo syksyllä, että tästä talvesta tulisi vielä vaikeampi kuin talvesta -69. Silloin olin kuolla, kun jäin auton alle. Selvisin vain siksi, että päätin selvitä. Silloin olin vasta lapsi, mutta minussa oli voimaa. Nyt olen vain kuoleva, vakava ja eksynyt.

Mutta: onneksi meillä oli välipäivien huippupalaveri.

Pääsin näyttämään, hehkumaan elinvoimaani ja sitä loputonta nousua, joka on koodattu nuoren miehen DNA:han.

Muuten: näytänkö minä sinusta jotenkin yhtä urpolta kuin nämä neukkaariin kerääntyneet pallerot? En muuten näytä. Ja toisin kuin nämä oman elämänsä seinään juosseet, minä olin valmistautunut.

He tarvitsevat vähän pelkoa, muuten ne tulevat ja ottavat ylivoimalla omansa. Huippupalaverin lisäksi olin valmistautunut antamaan heille opetuksen. He eivät todellakaan ole tajunneet, että vanha koulukunta on kouluista paras, ja minä olen sen fücking rehtori.

Antamaan heille esimerkin siitä, mikä saa asiakkaat laulamaan sinulle salaiset toiveensa kuin suihkulähde. Vain jotta he tajuaisivat, ettei heistä koskaan ole siihen. Who’s your daddy now and all that shit.

Vain neiti Simolasta (ei, en tiedä, miksi häntä kutsutaan niin) saattoi odottaa jonkinlaista vastusta. Hänen pikimustat hiuksensa laskeutuivat kapeita kasvoja koristamaan kuin geishalla. Hänellä oli niin paksusta (egyptiläisestä?) puuvillasta tehty valkoinen paitapusero, etteivät hänen valkoiset rintaliivinsä näkyneet niistä läpi. Ja sitten tuollainen BCR-tyyppinen, skottiruudullinen kietaisuhame. Ei olisi tytöstä uskonut, mutta hän tekikin mitä halusi. Vaikka olen tällainen jyrä, kadehdin hänen asennettaan, joka korvasi hänen kokemattomuutensa rajulla otteella.

Lisäksi saatoin luottaa siihen, että syvällä sisimmässään hän oli kelpo porvari niin kuin minäkin. Sillä ellei sinulla ole voitontahtoa ja rahanhimoa, olet väärässä studiossa, cowboy.

Sitten pakkani hajosi taas. Ensin päässä alkoi soida Seija ”The” Simolan Kun aika on (”Kun aika on, taas leikitään.”). Sitten BCR:n suurimmasta hitistä kiusallinen rivi (”There’s a wedding ring on my finger.”), millä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. (vai oliko?)

Hetken ajattelin, ettei minusta ole tähän.

Mutta sitten sain taas shittini together ja olin valmis.

Kuvasin heille tien, joka kuvasti yksi yhteen ehtymätöntä luomisvoimaani. Ja vähiten voi vähätellä kykyäni imeä ympäristöni keskinkertaisuutta kuin polttoainetta kunnianhimolleni. (”Se mitä Napoleon ei saavuttanut miekalla, sen minä saavutan erehtymättömällä bisnesvaistollani.”)

-Ei (edes teille) ole mitenkään mahdotonta nostaa esiin alkuperäisiä inhimillisiä intohimoja, rahan- ja kunnianhimoa. Haukansilmänä ja samanaikaisesti aidon tutkijan puolueettomalla mielenkiinnolla havainnoitte turhamaisuuden ja kateuden, vallanhimon ja tapojen orjuuden maailmaa – sitä miten moraali murenee pala palalta kuin piparkakkutalon seinä sitä hajottavan käden toiminnan tuloksena – tavoitteena lisätä kassavirtaa ja meidän ylivertaisuutta suhteessa kilpailijoihin.

Tässä kohtaa neiti Simola puuttui puheeseen.

-Tarkoitat siis, että meidän tulisi hyväksikäyttää heidän omatuntonsa salakavalaa nukahtamista, itsekkyyden tsunamia ja sosiaalisen elämän onttoutta, jotta saisimme otteen heidän syyllisyydestään eli rahoistaan?

-Kyllä, juuri sitä tarkoitan.

-Eli tunnistettuamme tuon alennustilan, me näytämme heille tien, jonka ihan itse valitsemalla he saavuttavat haluamansa: omaisuutta, mainetta ja rakkauden iloja.

-Kyllä, väärentämätön ja autenttinen inhimillinen elämä on meidän leverage.

-Ja meillä on sama mahdollisuus valita itse tiemme, niinkö?

-Niinpä. Kuka ratkaisee, kumpi on kamalampi katsoa, kuivuneet sydämet vaiko tyhjät pääkallot?

-Vai syvää alakuloa herättävät keski-ikäiset äijät?

Me olimme aina kohteliaita toisillemme, vaikka kritiikkimme toisiamme kohtaan oli ankaraa, toisinaan julmaakin. Mutta ei kai todellista bisnesmielialaa voi luoda tai vahvistaa kuin kyllin tummilla väreillä ja raskailla ajatuksilla?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 22

Bisnestarinoita 22

Väärin on oikein

Milloin aivan väärin on oikein? Ihmiset, jotka huonosti tuntevat bisneselämää, väittävät, ettei koskaan. Mutta oikeasti se on yleisempää kuin kuvitellaankaan. Kun toistaa väärää tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee oikeaa.

Oikea on sitä, mitä kukaan ei enää kyseenalaista. Se on melkein-strategia.

– No, missä täällä mennään?

Olimme viikkoa aiemmin saaneet sähköisen arviointilomakkeen strategian etenemisestä. En tietenkään ollut täyttänyt sitä, koska se ei mitannut mitään eikä todella merkityksellistä. Ja nyt vt. toimari kierteli vaatimassa puuttuvia lomakkeita.

– Hyvin, kai. Ellei oteta huomioon ihmiskasvojen yllättävää haurautta.

Tällaiseen sanailuun olin mieltynyt. Se ei ollut pelkästään harhautus, se oli herätys. Vt. toimari eli yksinkertaisuuden unessa. Sillä pärjäsi mutta sen pitemmälle sillä ei päässyt. Koin sisäisen pakon toimia.

– Ja mitähän tuo tarkoittaa?

– Se on ilmaus sairaalloisesta epäröinnistä, joka syntyy, kun tajuaa mielikuvan ja todellisuuden olevan liian kaukana toisistaan.

– Onko tällä mitään tekemistä minkään kanssa?

– Tietenkin on! Epäröinnistä ei koskaan synny kunnon päätöksiä, jos ollenkaan.

Eikö se riitä, että minä teen päätökset?

– Sano sinä.

Myönnän: tämän saattoi tulkita avoimeksi haasteeksi.

– Sinä et sitten varmaan täyttänyt sitä lomaketta.

– En.

– Ja syy oli tällä kertaa?

Vaara työkyvyn pysyvästä menettämisestä, kun jää idiotismin heikentämäksi.

– Et tehnyt parannusehdotuksiakaan, vaikka pyysin?

– Luulin, että minulla oli muitakin hommia.

– Luulitko oikeasti?

– En, mutta ei tämä kohonnut prioriteeteissa viivan yläpuolelle.

– Et kai sinä minulle valehtele päin naamaa?

– En, yritän vaan välttää sosiaalisen elämän sivullisia uhreja.

Tätä olisi voinut jatkaa lopun päivää. Onneksi vt. toimari väsyi ensin.

– Mutta nähdään.

– No toivottavasti.

Nyt valehtelin, mutta se oli kaikkien parhaaksi.

Jäin miettimään vt. toimarin ongelmaa ja tajusin, että hän oli järjestelmän uhri. Tajuaminen ei johtanut myötätuntoon tai muuhunkaan lempeilyyn, koska itse hän oli osansa valinnut. Ja vielä pelkuruuttaan.

Olisin voinut iskeä, mutta nukuin onneni ohi. En voi sanoa, että tällainen olen, mutta kyllä tällaista minulle tapahtuu. Ote vt. toimarin munasarjoistakin tuntui kaukaiselta. Siinä missä #emfutis läheiseltä.

Joidenkin mielestä bisneselämä on likaista, ja he ovat oikeassa. Mutta ei sillä tavalla kuin jotkut luulivat. Ei tämä ollut väärän rahan kähmimistä omiin taskuihin vaan ihan sitä tavallista mielen mutaisissa vesissä kahlaamista. Ja harva asia elämässä on yhtä sotkuista. Vaan sanon.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty