Bisnestarinoita 150

Bisnestarinoita 150

Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

  • Sydän usein vain vaikeroi.
  • Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
  • Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 103

Bisnestarinoita 103

Poliittista peliä

Onneksi vt. toimarilla oli oikeita & toimivia suhteita, muihinkin kuin kasveihin. X-puolueen kansanedustaja oli hänen kaverinsa, sieltä lukiosta.

Olimme pulassa. Robotit, ne tulevat. Mutta oliko herralla poliitikolla jotain sellaista sanottavaa, mitä emme jo tienneet ja/tai mistä joutuisimme kiihdyksiin?

Jälkiteollinen työ on omaksunut monia poliittiselle toiminnalle ominaisia piirteitä. Tuotannolliset ja taloudelliset päätökset määrittyvät ennen kaikkea moraalisiksi päätöksiksi. Olemme matkalla kohti politiikan ja työn fuusiota, hän pudotteli verkkaisesti kuin vanhempi valtiomies. Mitä hän itse asiassa olikin. Puhetta katkeamattomana virtana.

– Politiikka edustaa dogmaattisempaa ja jäykempää ajattelun liikettä kuin työn maailma.

Teollinen työ oli tuotantoväline- ja tuotekeskeistä. Uuden työn tuotantovälineet eivät ole koneita vaan kielellis-kognitiivisia käytäntöjä. Toiminta ei tuota enää perinteistä tuotetta. Uuden työn tuote on ongelman kuvaus – ongelman ratkaisu prosessi. Toiminnan päämäärä on toiminnassa itsessään. Suhde toisiin ei ole toisarvoista tai välineellistä vaan oleellinen, itseisarvoinen työn perusta. Keskeinen kompetenssi on kyky kohdata yhdessä mahdollinen ja ennakoimaton ja kyky aloittaa yhdessä jotain uutta, hän jatkoi vielä ja katsoi meitä kysyvästi.

Olin yrittänyt välillä vilkuilla vt:n suuntaan, mutta hän oli aivan lumoissa. Minä en. Kaipasin puheen lisäksi tekoja. Ehdottomasti.

– Niin, muutoksen vauhti näyttää vain lisääntyvän robotisaation ja algoritmien ansiosta…, yritin viedä keskustelua meidän varsinaisen ongelman suuntaan.

– Normaali työyhteisön kanssakäyminen luo uusia ideoita ja sellaista työnjälkeä, johon kone, algoritmi tai pelkästään etätyötä tekevä työpaikka ei vielä kykene. Ihmisten tarve kohdata muita ihmisiä ei katoa mihinkään. Yhä useampi työsuorite ostetaan verkostojen kautta, oman yrityksen ulkopuolelta. Teidänkin pitää tunnistaa sieltä freelancereiden verkostoista juuri ne parhaat kyvyt erilaisiin tehtäviin eli osaamista tulee ostaa ulkopuolelta aiempaa enemmän.

– Entäs ne robotit? vt:kin havahtui Narniastaan.

– Niin, robotit, algoritmit ja työn automatisoituminen. Vahvoilla ovat ne tekijät ja yritykset, jotka osaavat sopivalla tavalla yhdistää koneen ja ihmisen parasta osaamista – aivan kuten tähänkin saakka. Erona on se, että yhä useampi niin sanottu valkokaulustyöläinen joutuu miettimään robotisaation vaikutuksia työhönsä. Tuottavuus lisääntyy, kun vähemmällä koulutuksella voidaan tehdä vaativampia asioita.

Tunsin kevyen kuristusotteen valkokauluksessani, mutta en välittänyt.

Tulta päin, me tulipalojen sammuttajat!

– Mutta käytännössä tämä tarkoittaa elintason laskua? kysyin.

– Kyllä, aluksi, kuten kävi teollisen vallankumouksen ensivaiheen jälkeen. Mutta pitkällä aikavälillä uudet työtavat luovat ennennäkemätöntä vaurautta. Ja aivan kuten silloinkin, koneet kasvavat vahvemmiksi ja nopeammiksi.

– Mutta toiveena on sisäisen elintason nousu? vt. oli yllättäen kartalla.

– Niin sen voi sanoa. Kyllä ihmiset ja heidän erilaisuutensa ovat edelleen tärkeitä asioita yrityksen menestymiselle. Heterogeeninen porukka synnyttää tutkitusti enemmän uusia ideoita. Empatia, motivointi, eettiset ja moraaliset pohdinnat. On vielä paljon asioita, joihin kone ei kykene, muotoili kansantribuuni ja katsoi kelloaan.

Lopputapaaminen oli säälittävää jaarittelua. Vt. pääsi nuoleskelemaan huomattavasti paremmin menestynyttä kaveriaan oikein kunnolla. Minä loin jo visioita siitä, kuinka me heterot saamme parhaat ideat ja niiden avulla pidämme ja mahdollisesti kasvatamme valta-asemaamme. Kuten setä tuossa juuri sanoi, ei tämä vielä ole ohi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty