Bisnestarinoita 165

Bisnestarinoita 165

Keksipurkilla

Meillä kaikilla on tämänsä. Jos muuta uskottelet itsellesi, jäät varmasti jälkeen. Mutta ehkä kohtalo päätti niin jo ennen syntymääsi. Vaikea tietää.

Melkein yhtä vaikeaa kuin se, millaiseen siiloon sitä elämässään päätyy. Harva siitä osaa haaveksia lapsena. Harva sitä edes päättää. Ja eräänä aamuna heräät ja tajuta, että ajauduit jonnekin, jossa on joki vailla paluuta.

Aika ankaraa.

Mutta ankaruuteen saa luvan tottua, koska ankaraa tekstiä joutuu kuulemaan päivittäin. Vailla mitään tutkimusta uskon vahvasti, että osasyy eriväristen nappien popsimiseen on juurikin tästä.

-Tehokas monimuotoisuus edellyttää taloudellisia palomuureja. Kun erilaisuudet eivät kohtaa keskusteluissa, syntyy evoluutiota rikastuttavia kuplia. Sisäsiittoisuus on turhaan demonisoitu ja tabu – sisäsiittoisuus kunniaan! Sillä on ennekin menty ja pitkälle.

Jos jätetään kokonaan huomiotta ja-sanan yllättävänkin hauska ryöstöviljely, aika jäätävän raikas oli kyllä tuo näkökulma.

-Samanarvoisuutta korostava uudenlainen ajattelu poistaa siilojen ja kuplien haittavaikutukset kuin entinen pesuaine: ei puhtaaksi vaan syväpuhtaaksi.

Mitä tarvetta puhujalla oli softata sanomaansa tuolla huonolla vitsillä? Hänhän puhui asiaa, ja ne jotka eivät sitä kestä, vaietkoot iäksi. (Miksi kenenkään pitäisi välittää tyypeistä, jotka ulisevat erilaisissa somekanavissa omaa heikkouttaan kestää kovia totuuksia? Vääränlajin empatia vie fokuksen pois asioista, joita meidän on hyvä edistää, right here, right now.)

Sitten se tuli.

-Kehityksen kannalta kriittistä on se, käytetäänkö siiloja olemassa olevan ylläpitoon vai uuden luomiseen.

Sepä se. Halusin nousta seisomaan ja taputtaa, mutta enää tässä iässä ei ole sopivaa riehaantua. Eikä muutenkaan pidä osoitella omalla sormellaan henkistä ikäänsä. Helposti ihmiset kuvittelevat sellaisestakin vaikka mitä.

Mutta: miksi tällaisia kuumottavia siilojuttuja ei opeteta koulussa?

Tunnen (valitettavasti) ihmisiä, jotka vaahtoavat siitä, ettei jotain mindfulnessiä opeteta alakoulussa. Mitä väliä sillä muka on? Eivät ne opi koulussa sitä tai juuri muutakaan, kuitenkaan. Mutta se, ettei siilojen merkitystä kehitykselle opeteta edes korkeakoulussa, tarkoittaa vain yhtä ja todellakin vain yhtä asiaa. Että

  • tämä nousukausi on täysi sattuma, lottovoitto kuten Suomeen syntyminen.
  • ainakaan sitä ei ole ansaittu.
  • se on huono vitsi, jolle jengi nauraa.

Hei ei todellakaan, nyt: miten mieleni minun tekevi elämästäni näin masentavaa? Täältä oli päästävä saman tien pois.

Jos en olisi aikoinaan saanut erikoisjoukkojen koulutusta mielenhallintaan (siis mitäh??), olisin rynnännyt ulos neukkarista kuin pahainen rivisotilas ensimmäisen taistelukosketuksen kokiessaan. Nyt käyskentelin rentona kuin tyylikkäästi harmaantunut Dressman-ukkeli ja olin aika cool. Niin ainakin ajattelin.

Mitä tällaisen jälkeen voi tehdä?

  • Mennä baariin?
  • Vetää tiukka juoksutreeni?
  • Eksyä huonoille teille?

Kun huonoista vaihtoehdoista ei halua valita, voi tehdä oikein. Olla piece of work ja unohtaa hetkeksi, kuka oikeastaan on ja tehdä oikein.

Ei kai se ole sen kummempaa. Monet ihmiset tekevät oikein joka päivä eivätkä tee siitä numeroa. Eikä siitä, että pysyttelevät tutussa piirissään. Koska kaikki on siellä hyvin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 146

Bisnestarinoita 146

Nykyinen sopimus on voimassa ainakin toistaiseksi

Muutamana päivänä vuodessa olen aivan jär-kyt-tä-väs-sä vauhdissa. Olen junan lailla pysäyttämätön. Hätäjarrua painavat vain luuserit eli ne, jotka eivät tajua, ettei painaminen muuta mitään. Ajatusketju menee jotenkin näin:

  • Ihmiset ovat rajakkeja oman mielensä vankilassa.
  • Seuraus: he luulevat itsestään aivan liikoja, myös pahassa.
  • Konsekvenssi: he päätyvät olemaan taviksia sokerikuorrutuksella.
  • Lopputulos: Itsekö tässä pitää kaikki tehdä???

Tämän typerän maan idioottimainen talouspolitiikka ja siihen vielä ravihuijarit päälle. Ja lastentekijät ja niillä rahastavat vauva-sivuston kiihkoilijat.

Miten tässä maassa muka voisi tehdä vakavaa bisnestä?

(Eikä voikaan, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Ainakaan nyt, kun kaikkien on yhteisen edun nimissä parempi uskoa nousukauden nousukiitoon ja muihin mieltä kiihdyttäviin, talouden kasvuun piiskaaviin illuusioihin.)

Tällaisten ajatusten jälkeen on vaikeaa ryhdistäytyä, mutta pystyn siihen koska pystyn kaikkeen.

Niinpä kutsuin poikkeuksellisesti koolle palaverin.

Tällaista tapahtuu vain, kun hermoni ovat riemusta ratkeamaisillaan.

-No niin! Antakaa minulle kolme ehdotusta, miten saamme aivot liikkeelle.

Tämä oli kompa jollaisia rakastan: millä ilveellä nuo pikku työmuurahaiseni saisivat edes omat aivonsa liikkeelle, heh.

Mutta niin vaan heistäkin on välillä johonkin:

-Mindfulness.

-Mindlessness.

-Mindemptyness.

-Mind over matter.

-Mind & movement.

-Do you mind?

Hykertelin tyytyväisenä: tiimini oli selvästi kansainvälistynyt, koska olin määrännyt niin. Lisäksi se oli järkyttävässä huippuvedossa vaikka puolet siitä puuttui. Tai ei tietenkään puuttunut, koska olin itse lähettänyt puuttuvat ja puutteelliset raatamaan kiusallisten & muuten hankalien asiakkaiden hikipajoihin. Sanotaan että Siperia opettaa mutta minä sanon: vasta Kolyma, Vorkuta ja Solovetski opettavat todella.

Kun ei ole mitään menetettävää, työteho ei ole kysymys vaan vastaus.

-Hienoa tytöt ja pojat! Vaan millä me jalkautamme tuon noihin vanhoihin könsikkäisiin tuolla alhaalla?

Viittasin kädellä lasiseinän takana ja kerrosta alempana huhkiviin hikisiin keski-ikäisiin miehiin, jotka vielä sitkeästi roikkuivat paikastaan myyntiosastolla. Lisäksi rakastin intohimoisesti jalkauttaa-sanaa.

-Luomme keppi-porkkana-strategian.

-Lähetämme Wilman myymään heille idean. (Wilma oli meidän uusi assari, aito blondi, joka kulki toimiston läpi ja joka äijän deski oli kuolassa.)

-Kevyt kamppis, jossa vekkulat bonukset.

Huomaatko: jo kolmas idea alkaa olla toistoa. Mutta olihan tuo hyvä alku. Minusta näytti siltä kuin neukkarin seinällä vinossa roikkuva Miguel de Cervantesin juliste seinällä ilkkuisi minulle:

jatka vain, kyllä tuulimyllyt puhaltavat.

Lähetin jengin töihin: ehdotukset konkreettisine toimeenpanoineen minun pöydälläni lounaaseen mennessä. Ja kaikki tiesivät

  • että minun lounaani alkoi viimeistään klo 10.30 sharp.
  • että teen töitä syödessänikin.

En todellisuudessa, mutta tällaisia huhuja ei koskaan kannata lähteä itse korjaamaan. Se on minun bonukseni, minun punainen nahkasohvani. Muuten: oletko koskaan työelämässäsi joutunut miettimään, millaista on toisten elämä bonareitten ulkopuolella?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty