Bisnestarinoita 147

Bisnestarinoita 147

Digipäivät

Meillä oli koko konsernin digipäivät. Huoh. Keksitkö mitään tarpeettomampaa? luin muidenkin naamasta kuin omastani. Atmosfäärissä kaikui myös fyysistä ulottuvuutta syleilevä kysymys ”Onks pakko?” mutta harvoin tällaiset kysymykset materialisoituvat. Sevverta moni kuitenkin tahtoo elää kuukausipalkkansa suoman jatkuvuuden varjossa.

Auditorio, lavalla yhtä hermostuneita kuin tärkeinä itseään pitäviä ihmisiä parhaissa bisnesreleissään. Annoin itselleni luvan rentoutua ja nojata taaksepäin: aamun ensimmäinen sessio riittäisi minulle, sitten ”olisi jo vähän kiire”.

Jostain syystä kiire on aina ja yhäti selityksistä paras eikä kukaan kysele perään. Varsinkaan tällaisissa yhteyksissä: se jolla on aikaa tällaisiin joutaviin ”päiviin” saakin luvan tuntea piston laajentuneessa aorttassaan ja pitää suunsa supussa.

Järjestäjät olivat päättäneet täräyttää heti aluksi kaupungin kovimmat digiosaajat yhteen paneelikeskusteluun, aikaa 23 minuuttia.

Rajua, man.

Ja siitä se lähti.

-Siinä missä bitit muuttavat bisnestä, digiaika muuttaa ajattelua ja toimintaa, sanoi vihreään pukeutunut mies.

-Todellakin! Kun alustat toimivat digiajan markkinapaikkoina, jakamistalous synnyttää uutta ja kohtaa muuttuvat asiakastarpeet, sanoi punaiseen pukeutunut nainen.

-Kylläkyllä, digiajan kehitystrendit haastavat strategiatyön tyylit ja tekevät samalla kilpailueduista väliaikaisia, sanoi raidallinen mies.

Hip! Aika pienessä ajassa saa jokseenkin täydellisen kuvan siitä, missä ollaan menossa. Tai mihin. Tai mihin vaan.

-Kun aikajänne nopeutuu, ajoitus ratkaisee. Se on selvä.

-Kyllä ja ajoituksella ei ole merkitystä elleivät digiajan strategiset valinnat keskity verkostoihin ja ekosysteemeihin.

-Tuohon voi lisätä vain sen, että strategiatyön muutostarpeet tunnistetaan siinä vaikeassa valintakohdassa, päätämmekö ensisijassa olla tehokkaita vai innovatiivisia.

Asiat ovat mitä ovat, mutta oli kyllä yhtä hienoa kuin harvinaistakin kuulla noin kohteliasta keskustelua.

Yksikään ei yrittänyt nostaa profiiliaan eikä pyrkinyt konfrontaatioon ollakseen kovempi jätkä.

Siis tytöt mukaan lukien.

-Mikä on olennaisempaa tänä päivänä kuin ymmärtää asiakaskokemusta oivallusten lähteenä? Luovuuden mahdollistamisessahan toteutus ratkaisee.

-Kulttuurin rakentumisessa ja siitä vaikuttumisessa keskiössä on henkilöstökokemus. Ja tässä kohtaa haastaisin kyllä meidät johtajat tunnistamaan omia kokemuksiaan.

-Niin ja kokemuksista päästään parhaassa tapauksessa melko suoraviivaisesti takaisin ketterään strategiaprosessiin, strategiasprintteihin ja pivotointiin. Eikä sidosryhmien tuki ja osallistaminenkaan strategiatyöhön olisi haitaksi.

Kuuletko haasteen? Näin intensiivinen keskustelu vaati veronsa eli 23 minuuttia on liikaa. Ihmiset väsyivät ja ihmisiähän hekin kai vain ovat. Silti jokainen jaksoi vielä jakaa viimeisen sanansa.

-Herkkyys ja ketteryys korvaavat ennusteet ja suunnitelmallisuuden.

-Paras tapa varautua on kehittää omaa organisaatiota joustavaksi ja nopeaksi oppimaan.

-Ratkaisevaa on, miten saamme ihmiset omaksumaan uudenlaisia asenteita ja tapoja toimia – itsemme mukaan lukien.

Tasapainoinen lopetus, jokaiselle jotakin eikä keneltäkään pois. Voisipa koko maailma olla tällainen: suloisia sanoja ja onnellisia ihmisiä auditorio täynnä. Minulle tulee aina kyyneleet silmiin, kun yllätyn positiivisesti. Onneksi kiire kuivaa kyyneleet.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 17

Bisnestarinoita 17

Strömsössi

Minulla ei ole aikaa. Sinullekaan.

Mitä tarkemmin varjelen tätä mielikuvaa toistamalla sitä, sitä enemmän onnistun suojelemaan aikaa ollakseni luova, erinomainen ja hyvä itselleni. Mieleni kaipaa keskittymistä, rauhaa ja yllätystä, jotta se voisi vahvistua. Eimen. (Eivätkö nämä olekaan sinulle Oikeita Asioita?)

Tämä kaikki on samanaikaisesti tunnettu tosiasia ja henkilökohtainen salaisuuteni. En tunne ketään, joka oikeasti kykenee suojelemaan aikaansa. Ihmiset ovat niin ulkoa ohjautuvia. Huonolla tuulella ollessani jatkan: aika surkimuksia ja osa susirumiakin.

Siksi ihmiset myös tekevät virheitä, siis paitsi minä. Paitsi tänään. Enkä vieläkään ymmärrä, miten tässä pääsi käymään näin.

Alhainen verensokeri on minun koulutetuin arvaukseni.

Ja sitten tapahtui tämä:

Vt. toimari tuli kysymään, minne olin kätkenyt viime neljänneksen luvut. Siis ne luvut, jotka olin saamassa laskentatiimiltä vasta iltapäivällä. Milloin työelämästä tuli näin kiireistä?

Sanoin, että hän saa ne ensi tilassa. Se ei riittänyt hänelle. Olin niin hämmentynyt, että menetin täysin ajantajuni. Ja se oli vasta alkua.

Lähdin kiireellä pöytäni äärestä, mutta sitten en enää muistanut, miksi. Väitin itselleni, että tätä tapahtuu kaiken aikaa, mutta ei se mene niin. Välillä olen ihan kirkas. Tämä vaihtelu huolestutti minua.

Vessassa arvoin mielenterveyttäni tajutessani, että turvauduin muistiini epäillessäni muistini puutteita. Palatessani iloiseen avokonttoriimme menin väärän pöydän ääreen.

Tiedätkö, kun pitäisi vaan olla rohkeutta poistua työpaikalta? Eikä löydä sitä – siis rohkeutta? Jää ajattelemaan ihan vääriä asioita ja ne lamauttavat? Tiedät kyllä.

Sitten vt. toimari palasi takaisin. Vaatimaan numeroita. Minulla ei ollut numeroita. Hän ei antanut periksi. Minä en kyennyt taivuttamaan todellisuutta.

Silloin se tapahtui, napsahti. Minun piti sanoa, että hän voisi vetää vitun korvilleen. Sen sijaan sanoin, että – en muista enää mitä sanoin, mutta jonkinlainen legenda siitä varmaan syntyi, koska välimme muuttuivat pysyvästi. Vai olisiko rehellisempää sanoa: kieroutuivat lopullisesti?

Tässä kaikki mitä pystyin illan itsehypnoosissa kaivamaan esiin:

– Oletko oikeasti sitoutunut tähän?

– Kyllä, mutta en siksi, että tämä näky saadaan myydyksi.

– Ymmärrän. Mutta ei totuutta voi myydä, koska monimutkainen ei myy.

Minun olisi pitänyt vain uskoa häntä ja walk away. Ehkä se oli ego-juttu, jotenkin naisen sanojen mukaan tekeminen… Ei sen jälkeen voi oikein katsoa itseään peilistä. Yhtä vähän kuin voi jatkaa työtään, jos on pahasti huorannut siinä. (Varmasti yksi syy, miksi tämä maa on täynnä kyynisiä luusereita.)

– Ketä uskot huijaavasi?

– En enää ketään. Suojelen vain sitä elämää, jota yritän läheisteni kanssa elää.

Tämä ei ollut enää hauskaa. Mutta eivät ihmissuhteet tavallisesti ole. Ja ei kun isompaa vaihdetta silmään.

– Tolla asenteella oisit jenkeissä jo kuollut, biatch.

– Siksi en koskaan lähtenyt sinne.

– Mikä luuserivalhe! Sä sössit jotain, siks sä et koskaan edes päässy sinne, eiks niin?

– Lasten takia jäätiin tänne…

– Lasten takia jäit homehtumaan vt. toimariks? Oikeesti et. Mitä sä menit tekemään?

– Mä en voi kertoa sitä. Mä en vaan voi.

Nyt minulla oli lopultakin tukeva ote vt. toimarin munasarjoista. En vain vielä tiennyt, miten sitä käyttäisin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty