Bisnestarinoita 174

Bisnestarinoita 174

Aifouni

Tiedätkö, mistä rahasta puhuminen on merkki? Aivan: köyhyydestä.

Koska: jos sullon fyffee, miks bamlata siitä? Just käytä sitä, anna paalun palaa. Ja anna köyhien ulista, keep calm ja päivitä aifounisi uuteen. Niin simple, ettei enemmistö siihen pysty kykenemään.

Siinä sitten kävelin X taskussani ja aika polleana. Kun sijoittaa toista tonnia uuteen välineeseen, se on quality & distinction!

Hetkessä tajusin, että tämä oli mahdollista

  • Koska voin
  • Koska osaan keskittyä minulle tärkeisiin asioihin
  • Koska minä

Tällaista mielialaa kesti noin yhdeksän sekuntia ja sitten istuinkin tuijottamassa valkotaululle heijastettua ekskeliä. Onko kukaan tutkinut, mitä se tekee ihmiselle päivästä toisteen ja viikosta toiseen ja vuodesta toiseen tuijottaa ekskeliheijastetta ja esittää ymmärtävänsä, mistä tässä kaikessa on kyse? Ja vaikka ymmärtäisi lukuja kuin meedio-talousjohtaja mutta ei ymmärrä tämän kaiken merkitystä? Intuitioni sanoo, ettei siitä seuraa pelkästään hyvää.

Sen olen kyllä huomannut, että ekskelin esitteleminen on, ellei tervehdyttävämpää niin ainakin virkistävämpää kuin sen tuijottaminen. Koska pääsee kysymään:

– Ajatuksia tästä?

Saa väen vähän temperamentista riippuen joko riiputtamaan päätään tai tuijottamaan ohitsesi lukuihin kuin pelastusta etsien. Sitten joku uhrautuu ja heittää jonkun kysymyksenkaltaisen vitsin.

-Voiko tuo vertailuluku pitää paikkaansa? Olemmeko me noin hyviä?

Nauru ei pidennä ikää vaan palavereja.

Naurun rohkaisemana joku jo kouluaikanaan tunnollinen oppilas lähtee yrittämään tosissaan.

-Meidän taseen voisi…

-Siis oikeesti nyt!

-Mut jos siis otetaan kokeiluun #satapientäaskelta, niin…

-Älä nyt maalaile mitään ratkaisuja, keskitytään itse ongelmaan!

Tämä kiertää pahaa kehää, vaikka täytyyhän se fokus jonnekin suunnata. Ylpeä voi olla vain siitä, että meillä sentään sanotaan kaikki typeryydet ääneen, kuten kuvasta kuuluu. Vastustamaton haluni juuri nyt piirrellä hakaristejä seinään on läsnäoloni voima.

Muutenkin: minua eivät kiinnosta lupaukset vaan niiden pitäminen. Ja äskeisestä positiiviseksi tulkittavaksi lausahduksestani huolimatta huomaan, että jos asenne ei ole kohdallaan, minä alan olla siinä kohdalla.

Palaverissa päätettiin pitää kolmen minuutin tauko. Se oli SOP. Joinakin päivinä se vain tuntui tarpeellisemmalta. Kävely, paras tapa kirkastaa aivot ja ajattelu.

Sen päätin tehdä. Miten se tehdään 30 sekunnissa?

Olisin voinut kertoa teille, mutta seuraani liittyi meidän palaverista joku, jota en vain ollut huomannut. Muistan kyllä hänet meidän viimeisistä webinaarista. Hän esitti tietävämpää kuin oli.

Nyt hän oli hermostuneen oloinen.

-Saanko kysyä jotakin?

-Totta kai.

Yllättävän harva tajuaa, että totta kai tarkoittaa, ettei koskaan etkä varsinkaan sinä.

-Ihan lyhyesti: jos meillä kerran on sinun laatima tasa-arvosuunnitelma, miksi sukupuolijakauma on täällä edelleen silmiin pistävän epätasainen?

Kai tajuat nyt, että minun on hoidettava miljoonia tällaisia ad hoceja päivittäin. Sammutettava satoja tulipaloja, joista vain osa on minun sytyttämiäni. Se on minun työni.

-Kai tajuat, että kärsimättömyys tuhoaa täydellisenkin elämän. Suunnitelmasta puhumattakaan.

Minä osaan puhua. Siksi minä olen minä. Pysy sinä sen sijaan aina kauppaopiston naisena. Koska luonne mittaa kohtalon ja uusin laite dopamiinisi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 150

Bisnestarinoita 150

Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

  • Sydän usein vain vaikeroi.
  • Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
  • Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty