Bisnestarinoita 49

Bisnestarinoita 49

Katkolla

Kävellessäni aamuisin töihin mielessäni oli alkanut pyöriä lause: ”Kun en tiennyt minne menisin, menin töihin.”

Arki jatkui turhankin normaalisti, mutta tiesin tästä sisäisestä äänestä, että se oli ennakkovaroitus, etiäinen, sielun kuplamuovi. Jokin oli lopussa, en vain tiennyt mikä. Uskoin kyllä, että se minulle kerrottaisiin. Ja näin:

– Tules tänne, asioita.

– Siis minäkö?

– Oliko täällä tähän aikaan muita?!! Villasukkaa toisen eteen kuin olisi jo!

Vt. toimari oli karulla tavallaan aina vauhdissa. Väärin tai oikein.

– Joko panit siihen Six Sigma -tiimiin vauhtia?

– Kyllä.

– Joko suitsit Jorman yhden miehen sodan?

– Kyllä.

– Pystyykö se Annukan sijainen hoitamaan sen Softin yksin?

– Kyllä.

– Oliko sinulla keskeneräisiä projekteja?

– Kyl.. ei.

Vt. toimarin kasvoille levisi hymy, joka muistutti minua Suomen ainoasta euroviisuvoitosta: naamioita. Hän oli nainen, johon miehet tunsivat vetoa, koska heidän homofobiset tunteensa kääntyivät tämän naaraan edessä vastakohdikseen. Jos jotakin elämä on opettanut niin sen, että

mieli on yksinkertainen kuin Picasson myöhäistuotannon veistokset.

– Olet sinä aika veijari mieheksi. Siksi sinun on aika pitää tauko, muutama päivä. Tee mitä haluat eikä sinun tarvitse olla edes tavoitettavissa. Me sinnittelemme täällä siihen asti ja saamme parhaat asetuksesi käyttöön, kun olet valmis palaamaan.

Hymyilin kiitollisena, koska niin kuului tehdä. Mielessäni sinkoili kuitenkin ajatus jos toinenkin.

  • Onko tämä ansa eli viimeinen todellinen este fuduille oli ylitetty?
  • Onko tämä ansaittu voitto, jonka innoittamana saan parempia duuneja/paremman duunipaikan?
  • Onko tämä unta eli kohta herään siihen, että saan avarista naamaani?

Näissä tunnelmissa poistuin vt. toimarin kuutiosta, otin salkkuni ja kävelin vastavirtaan töihin raahustavia kollegoitani. Tältä tuntuu olla työtön ja ei kuitenkaan. Ainakaan vielä.

Onneksi alkoholin tarjoilu oli vapautettu ajasta ja paikasta, ja sain ensimmäisen KTM:n eteeni saman tien, kun astuin kapakkaan sisään. Koska nimeni on Art, se menee kapakkaan.

Milloin oikeasti nauratan itseni kuoliaaksi?

Uskollisista uskollisin ystäväni istui jo paikalla. Varhainen mutta yhtä nestemäinen ”puoliseiskanbrunssi”. Tähän minut oli luotu. Elämä oli yksinkertaista eikä kuitenkaan.

– Mitä sinä täällä?

– Liukuma.

– Oikeasti?

– Ei.

– Onko joku muukin löytänyt kykysi?

– Ehkä.

– Mistä nämä lyhyet sanat – oletko taas lukenut plokia?

– Ei kun tämäpä on miun vastaakseni sille humpalle, jota tulvii joka tuutista. Oon vaitelias, koskapa ilimastonmuutos.

Sanotaan, että pidä ystävät lähellä ja viholliset lähempänä. En tiedä. Minusta tämä on sitä, että tarvitsemme ystäviä sellaisina kuin ne ansaitsemme.

He ovat vastaus kysymyksiin, joita emme ole vielä uskaltaneet esittää.

Miksei minusta yhtään tuntunut siltä, että olisin vapaalla pari päivää? Kyse ei ollut yllätyksen tuomasta tottumattomuudesta tai sopeutumisen hitaudesta. Se oli sitä, että halusin olla jossain muualla tai joku muu. Lainassa, koska konsulttikin on ei-lineaarinen olento.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 13

Bisnestarinoita 13

Tyhjä

Mistä tietää, että on kriisi? Siitä että huomaa ajattelevansa kuin temptation island. Ja että noista ajatuksista mieli vain pahenee. Tiedätte kyllä: elämä on kohta ohi ja jäljelle jää mitä.

Tämä konsulttibisnes on sellaista höttöä, että se katoaa jo ilmestyessään.

  • Se on ammatinvalinnan vaaroja.
  • Olisi pitänyt valita toisin.
  • Nyt on myöhäistä.

Lisäksi olen aina ollut sitä mieltä, että

  • Täynnä oleva kalenteri takaa mielen terveyden.
  • Tarpeettomat ajatukset syntyvät tyhjästä tilasta.
  • Ja arkipäivän perversiot siitä, ettei terve työ pidä oikealla tiellä.

Ainut tapa pitää itsensä vastuuntuntoisena työntekijänä on pitää kiinni rutiineistaan ja suunnasta. Kuten esimerkiksi lounaasta.

– Näätät ku oesit koiranpaskoo syönynnä.

– Näkyykö se niin selvästi?

– Muista en tiijä.

– Saatana kun kaikenlaista ajatusta pyörii mielessä.

– No mitäpäs tällä kertoo?

– Että miten tyhjää kaikki on.

– Tyhjee? Tiijätkö: lasit on tyhjiä mutta välaekasta vuan sekkii. Naatitaampa me työnj hetelmistä!

– No jos tämän kerran!

Hän palasi vielä asiaan.

– Ilimastommuutos tulloo ja mualima tuhhoutuu. Eipä siinä kuule meikäläisten murheet paljua paena.

– Sehän tässä onkin, kun ne painavat. Vähät jostain ilmastonmuutoksesta – mitä se meitä koskee ellei vesi nousee kesämökin grillipaikalle. Turha moralisoida jostain jäävuorista – ketä kiinnostaa?

– No niinhä se onj. Vuan jos oltais nuorempia, näilläpä ajatuksenpoeakasilla sais vielj pessää.

– Ainut lohtu on, että me ehitään alta pois.

– Ehitään, ehitään. Sen kunniaks?

– No totisesti kyllä.

Onneksi vielä oli paikka, mihin mennä, vaikka se oli vain työpaikka. Ja vaikka tällaiset työpäivät niin valuvat turhina pois.

Sinne siis suuntasin lounaan jälkeen. Kun on pihalla, on ulkona – näin meille opetettiin jo lapsena. Ulkopuolisin silmin ofisin ryntäily ja työväenteatteri vaikuttivat aiempaakin mielipuolisimmilta.

Vaikka sanotaan – erään amerikkalaistutkimuksen mukaan – että keski-ikäiset naiset ovat kaikkein pahimpia, oli niiden pyllyjen hyllyä hauskaa katsella. Tunsin vähitellen itseni taas ihmiseksi. Vähän kuin olisin syönyt suklaata tai saanut ekskelin valmiiksi. Hormonit eivät pidä meitä vain elossa vaan lisäävät joinakin päivinä työtehoa vähintään 110 % (sama tutkimus).

Enää en ihmetellyt kuin sitä, milloin asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty