Bisnestarinoita 178

Bisnestarinoita 178

Takkatuli

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä yksi fantasiani oli päästä yhden Marikan kanssa mökille takan eteen taljalle alasti makailemaan ja tulta tuijottamaan.

Sitten kuluu vuosia ja viaton takkatuli muuttuu innovaatioiden lähteeksi ja mielen rauhoittamisen ytimeksi. Takkatulen katseleminen on hyvä tapa aktivoida joutokäyntiverkostoa ja tehostaa luovaa ajattelua, ne sanovat.

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Kaiken piti pysyä samana. Olla sellaista kuin se oli, kun elämä oli hyvää ja kaikki parempi oli vasta tulossa.

Ja tässä minä istun neukkarissa näiden ihmisteni kanssa, jotka jäävät minulle vieraiksi katkeransuloiseen loppuun asti, ja mietin suhdannevaihtelun vaikutuksia budjettiin. Asia tuntui minusta vielä toissapäivänä mitä tärkemmältä, mutta tässä&nyt maailmankaikkeudessa se on mitä mitättömin.

Kuka tätä muistaa enää parin viikon päästä tai edes huomenna? Tai onko asian kannalta mitään ratkaisevaa merkitystä sillä, osallistunko vai olenko miljoonan kilometrin päässä.

Ei ole. Lopultakin minussa on miestä myöntää se.

Toisin kun rutiini-istuskelu, tämän myöntäminen muuttaa kaiken. Mutta tässä minä vielä hetken istun mykkänä ja suljettuna. Siitä huolimatta, että olen paljon kokoani suurempi muutosagentti.

Ja life goes on.

-Hyvinvointi on nykyisin kova ydin. Jokainen hyvinvoiva työntekijä, ja korostan: te-ki-jä, tuo fyffeä taloon. Tästä meidän kannattaa tehdä sellainen koalatiivinen ykkösprioriteetti.

-Juurikin näin ollen. Helmat hampaissa hyvinvoinnin heinäkasaan peuhaamaan!

-Voisitko, Marika, kerrankin ottaa jotakin vakavasti?

-Kuulitteko? ”Kerrankin”. Mistä nämä naista alistavat valtarakenteet saavat energiansa ja uusiovoimansa, kun ne voivat näinkin hyvin? Onko kyse kuitenkin siitä, että suurin hyvinvoinnin este on alitajuinen haikailu menneeseen ja sovinistiseen hegemoniaan?

-Oletko romuttamassa koko järjestelmää vai haikailetko sinäkin vain etuja, palkankorotuksia ja oman asemasi vahvistamista?

-Tuolla asenteella ei hyvinvointia lisätä! Harmi ettei kuolemantuomio ole enää käytössä tässä organisaatiossa.

Tällaista on vaikeaa kuunnella selvin päin, ymmärrätkö sen?

Olisiko minun puheillani kuitenkin merkitystä?

En jaksanut, koska olin lamaannuksissa enkä halunnut lisätä kärsimystä, joka kuin itsestään seurasi kipua tässä maailmassa.

Kyllä siinä on syytä vain istuskella ja tuijottaa tylsämielisenä esityslistaa, joka oli ajat sitten jo käsitelty.

Kuvasiko se meidän organisaation vahvuutta, että meillä oli varaa tähän istuskeluun

sen sijaan että olisimme pakotettuja oikeisiin töihin?

Tätä voi pitää vahvana viestinä!

Onneksi vaihtoivat aihetta, mokomat.

-Mitkä on ne kolme asiaa, jotka tekee meistä valmennusmekan?

-Se on helppoa, sillä tänne on kerääntynyt käsittämätön määrä pääomia ja planeetan parhaita aivoja.

-Ja ne kolme asiaa?

-Laajennamme bisnestä itseohjautuvien autojen vuokraukseen, kunnes olemme onnistuneet kehittämään itseohjautuvan valmentajan. Otamme askeleen älyvaatteiden kehittämiseen, kunnes suurin osa asiakkaistamme pukeutuvat niihin, minkä jälkeen luomme synkronoivan algoritmin edellä mainitun valmentajan ja asiakkaan välille. Kolmanneksi sijoitamme uuteen start-uppiin nimeltä Automaattinen tunteidenkäsittely. Se ratkaisee myös meidän työläisten hyvinvointiongelmat.

Hyvin puhuttu, Marika. Tiesin, että sinusta on vielä johonkin. Onhan meidät kuin tehty luomaan suurempaa, helpommin ja paremmin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 5

Bisnestarinoita 5

Keke

Tämä aika vuodesta on kaikille vaikeaa. Yksi kärsii koivun kukinnasta. Toinen valon lisääntymisestä johtuvasta masennuksesta. Kolmas kehityskeskusteluista.

Jotkut kaikista näistä ja toiset eivät mistään. Uskotko maailman olevan reilu, hä? Kuuntele vielä kerran Losing my religion (tai saat remmiä!).

Vt. toimari oli ollut keskipäivänkoulutuksessa. Saanut taas uusia ideoita… Meitä syystä hieman peloitti.

Ja heti hän oli kimpussani: in-my-office. Se narttu.

– Piirteletkö sinä edelleen? (En edes kuullut kysymystä, koska mietin kitkeränä, oliko tuossa hänen englannin kielen koko osaaminen.)

– En.

– Ennen sinä piirsit.

– Vaan en enää.

– No miten sinä voit?

– Ihan hyvin.

– Etkä voi.

– Voinpas!

– Etpäs! Näytät väsyneeltä, elämänilosi menettäneeltä ja työ näyttää sinusta kiinnostavalta kuin vappumämmi.

– … tuo pidä ollenkaan paikkaansa! No, ehkä olen vähän väsynyt, koska eilen meni töissä myöhään, mutta se vain todistaa elinvoimaisuudestani ja siitä, että olen valmis uhraamaan sekä aikaani että ajoittaista mukavuudenhaluani työlleni.

– Ja mikäs se uhri mahtoi olla eilen illalla?

– Niin, siinä oli kaikenlaista… Otin proaktiivisen asenteen toukokuun kehittämiskohteiden dikotomiaan. Etsin aukkoja koulutustarjonnasta, jotta digitalisointisuunnitelma 2020 voitaisiin toteuttaa aikataulussa ja liittää rekrytointi mukaan prosesseihin. Löysin muutaman strategisen nivelkohdan, jossa resurssitehokkuus voitaisiin muuttaa virtaustehokkuudeksi. Lisäksi luonnostelin virtuaalista galleriaa työntekijöiden virkistykseksi. (Kun ottaa huomioon, että vedimme koko illan hiivaa&viivaa, katselimme vuoroin luvattoman nuorten tyttöjen pyllyjä ja Valioliigaa, ei tämä ollut ihan huonosti valehdeltu, vai?)

– No ollaanpas sitä ahkeria! Härregyyd!

– I got moments.

Vt. toimarilla oli ärsyttävä tapa tökkiä nenänvartta pitkin valuvia silmälasejaan. Kävisi Specsaversilla! Ja samalla hoidattamassa itseään Tallinnassa haastavien fyysisten kehittämiskohteittensa suhteen.

– No, mites sinun henkilökohtainen kehittymissuunnitelmasi? Tässä… (taas tökkäys!) viimeisessä päivityksessä lukee, että haluat laajentaa osaamistasi hyvinvoinnin kehittämisen suuntaan. Mitenkäs se on edennyt?

Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse. Hyvinvointi – sehän on jotain naisten puuhastelua sillä aikaa kun miehet tekevät tulosta? Olinko oikeasti sanonut jotain tuollaista? Ei vittu!

– No jos olen ihan rehellinen, niin ei aivan odotusteni mukaisesti ole edennyt. Ehkä olin liian kunnianhimoinen, kun ajattelin, että ihmiset lähtevät innolla mukaan hyvinvointitempauksiin. Ja ehkä otin turhaan itseeni resurssien niukkuudet, jotka mielestäni estivät todellisen potentiaalini lentoon lähtemisen.

Tiesin, että nöyryys avaa myötätunnon portit ja saa varsinkin naisissa voimakkaan hormonaalisen piikin kohteessa äidinvaisto. Mutta se, että kykenin näin matelemaan kaikkien rimojen alitse, yllätti itsenikin.

– Tiedätkös, minäpä katson budjetista, löytyisikö sieltä vielä tälle vuodelle jotain ylimääräistä, kun kerran olet noin innokkaana kehitysputkessa. Onhan tämä kuitenkin konsernin selkeästi viestimä kärkihanke.

Hymyilin maireasti. Kukaan ei saa kaikkea, joten ihan vähälläkin voidaan mennä. Tämä Sisäinen Happyhourini kaipasi huokaisten ulkoista vastinpariaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty