Bisnestarinoita 67

Bisnestarinoita 67

Parittajien ylitarkastaja

Maailman ihmeistä ihmeellisin on ihmismieli. Miksi? Annan sinulle esimerkin.

Vt. toimari tietää hyvin, että inhoan häntä. Ja hän vihaa minun laiskuuttani ja sitä, että yritän kiusata hänet hengiltä, jotta saisin hänen pöytänsä. Ja silti hän pyytää minut samaisen pöydän toiselle puolelle ja alkaa avautua. Miksi? Tukholma-syndrooma?

– Minua itkettää. Minusta ei ole tähän.

– Sinä jos kuka.

– Et tajua ollenkaan! Opiskeluaikana minulla oli vain yksi haave: eräänä päivänä olisin tilintarkastajien tarkastaja. Ja olin todella lähellä haaveeni täyttymystä, mutta opiskelukaverini sai viran. Koska olen nainen!

– Mutta olethan sinä menestynyt…

– Vitut olen! Katso nyt minua: vanha ämmä ja mitä teen! Valvon parittajia!

– Liioittelet!

– En! Sinä olet kanssa yksi tyhmyyden inkarnaatio! Mitä ihmiset tekevät täällä?

– Työtä kai…

– Eivät! Ne myyvät itseään! Ja sitten esimiehet eli parittajat valvovat näitä prostituutteja. Ja minun hommani on valvoa näitä parittajia. Sitä minä teen! Katso ihmistä!

Mitä olisin voinut sanoa tuon vääristyneen mutta raudanlujan logiikan kumoamiseksi? Minua ihmetytti lähinnä se, miksi alan heti puolustella häntä kun hän suomii itseään. Turku-syndrooma?

Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme. Ja sitten ympärillemme. Olisin voinut olla siinä vaikka kuinka pitkään. Kuin kellua Kuolleessa meressä. Mutta sitten mieleeni nousi ikävä kysymys: miksen avautuisi samalla tavalla? Ehkä sitä jopa odotetaan minulta?

Mutta ei, ei minusta ei ole avautumaan.

Paitsi mies miehelle. Mutta nyt se mies oli työmatkalla vaaleanpunaisen elefantin kaupungissa. Oli pakko vain jaksaa jatkaa. Onneksi vt. jaksoi.

– Tajuatko sinä mitään?

– En oikeastaan.

– Miksi sinä olet täällä töissä?

– Eikö sinun pitäisi tietää se paremmin kuin minun?

Katso nyt meitä! Hetki sitten meillä olisi ollut mahdollisuus vaikka mihin ja nyt me tuhlaamme tilaisuutemme tällaiseen pelleilyyn, pelin pelaamiseen. Ajatella, mihin meistä muuten olisikaan.

Voisimme yhdessä vaikka pelastaa maailman. No, ehkä emme.

– Tiedätkö, että olet palkkaloinen?

– Riippuu, miten ikinä tuon itse kyhäämäsi käsitteen määrittelet.

Tämä alkoi mennä rumaksi.

– Siten, että sinä tulit tänne töihin vain saadaksesi kuukausipalkkasi. Täysin riippumatta suosituksestasi. Se on loisimista. Ja jotta ymmärtäisit ison kuvan: juuri tuollaisia ihmisiä on tämä maa täynnä ja siksi me kansakuntana olemme kiihtyvällä vauhdilla syöksymässä ryssän helvettiin.

– Saatpas sinä typerä ämmä taas mahtumaan koko universumin muutamaan lauseeseen! Ja millä sinä selität sen, että tämä loinen tekee numeroissa mitaten organisaation parasta tulosta?

– Etkä tee!

– Lukisit joskus itsekin niitä fücking exceleitäsi! Tämä oli tässä.

Taisin vähän juksata eikä kai voi sanoa, että erosimme sovussa. Mutta erosimme sentään emmekä jääneet yhteen niin kuin jotkut pelkurit. On sekin jotain.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 62

Bisnestarinoita 62

Sudan

Tiedätkö, miksi arkipäivän mielettömyyttä on niin vaikeaa kuvata uskottavasti? Siksi että se on heti suoraan silmien edessä eikä sitä näe. Todellisuus on overkill, täysin sietämätöntä meidän silmillenne. Siksi kukaan ei usko kun siitä kertoo. Paitsi lapset. Ja keisarit, joilta joku varasti vaatteet.

Enää et voi sanoa, etten olisi varoittanut sinua.

 

Meillä oli ongelma. Joka paikassahan niitä on. Mutta meillä oli oikea ongelma: Karhut halusivat lähteä lounaalle ennen Ahmoja.

Aina kun meillä on joku exceliä isompi tilanne, paikalle faksataan joku konsultti hoitamaan tilannetta, koska vt. toimari ei halua liata käsiään. Niin nytkin. Konsultti meni suoraan asiaan.

– Mikä teidän ongelma on?

Me olimma valmiit.

– Läski pomo

– Kellokortit

– Psykoterrori

– Kauhuseksi

– Marraskuu

Kaikki olisivat halunneet jatkaa, mutta konsultti keskeytti.

– Mitä fücking pelleilyä tämä taas on??! Te ulkoistatte ongelmanne! Kysyn uudestaan: mikä-teidän-jokaisen-oma-ongelma on?

– Tunnevammaisuus

– Pornoaddiktio

– Laiskuuspata (puolalainen koodaaja yritti parhaansa)

– Narsismi

– Itsetuhoisuus

Konsultti viittasi taas kädellään kaikkia vaikenemaan. Näin hänen ilmeestään, että hän alkoi vähitellen tajuta, että tämä oli niitä keikkoja, joita ei olisi pitänyt ottaa.

Pisteet kuitenkin yrittämisestä (&tyhmyydestä) hänelle.

– Mitä te haluatte kaikkein eniten itsessänne kehittää?

– Tulla paremmaksi ihmiseksi.

– Olla enemmän perheen kanssa.

– Laihduttaa.

– Kirjoittaa kirja.

– Tulla kauniiksi.

Konsultti ilmoitti, että pidetään tauko. Arvasin, että hän häipyisi. Mieluummin luopuisi palkkiostaan kuin jatkaisi meidän ulkoa opeteltujen vastausten kanssa.

Kas, ei meitä noin vaan murreta!

Päivän oli määrä päättyä yhteiseen hetkeen auditoriossa vt:n kanssa. Vaikka konsultti suksi Sudaniin, vt. pysyi yksinkin päättäväisenä.

– Tämä on sitten viimeinen paikka maailmassa, jossa harjoitetaan minkäänlaista leppoistamista tai tapatan viimeisenkin teistä äidin jörnijöistä!

– Mam, yes, mam! huusimme kuorossa.

Näyttikö vt. oikeasti läskiltä vai teeskentelikö hän vain?

Miksi joku haluaisi näyttää läskiltä? Ei ihmisestä tiedä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 60

Bisnestarinoita 60

Suomen Japani

Olin illalla katsonut japanilaista dokumenttia: ”Visio ilman tekoja on unelmointia. Teot ilman visiota ovat painajainen.”

Hienoa! Jäin miettimään, miten kaikki aiempi hyvä alkaa musertua syyllisyyden murskaimessa. Olin kuin zen-munkki, joka syvässä meditaatiotilassaan kysyy lakkaamatta:

”Mitä tämä on?”

Vt. toimari soitti 6.30. Mitä vittua tämä on?

– Laitoin sulle excelin sitä hallituksen kokousta varten. Ehtisitkö kattoo ne kysymysmerkit siitä ennen, niin katottas ne.. Tai siis niihin on pakko löytyy vastaukset.

Tämä kuvio oli tuttu: kyllä tuntee itsensä tärkeäksi, kun bossi soittaa aamusella. Ja vain minulle, ainoalle, joka pystyy tähän.

Niille, jotka elävät näistä hetkistä, tämä olisi varmaan ihan taivaallista. Joko ne ovat liian kilttejä sanomaan ei tai sitten heillä ei ole muuta elämää. Joskus toinen johti toiseen ja sai kummatkin. Lopputulos: ne olivat kelpo lihaa tuollaisille bosseille, jotka eivät tunteneet sellaista käsitettä kuin raja.

– A-ha.

Enkä taatusti vilkaissutkaan rivejä ja sarakkeita.Sitten vt. ilmestyi pöytäni kulmille.

– Ehditkö katsahtaa?

– Totta kai! Se…

– No, oikeastaan ehdinkin jo itse vastata kaikkiin kysymyksiin mutta kiitos kuitenkin.

– Hieno homma!

Sain ääneeni innostusta kuin Tom Hanks,

mutta ei tämä oikein ollut minun hommaani. Lisäksi en vieläkään tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin jäänyt kiinni tottakaistani.

Lounasporinat siitä kuitenkin syntyi.

– Tuli taas hankittua yksi purppurasydän rinnuksiin.

– Mittään tekemättä?

– Ei joo, kylvö antaa kyntäjälle, niin kuin laulussa sanotaan.

– Sanotaanko?

– Joo ei, mutta tämä ei ole se hetki, jolloin sinun kannattaa alkaa.

Lounaalta palattuani kuulin, että hallituksen pj. oli erikseen kehunut sitä, miten hyvin valmisteltu kokous oli. Otin kreditit vastaan viileästi kuin sellainen, joka tietää olevansa kaiken yläpuolella.

Asenteeni johtui varmaan tuosta soitosta. Jos olisin halunnut, olisin voinut taas muuttaa maailmaa. Itse asiassa tämä olisin voinut antoi järkyttävässä määrin energiaa ja auttoi olemaan tekemättä mitään. Tiesin, mitä tämä oli:

innovoiminen on helppoa, implementoiminen ei.

Katselin hajanaisesti ikkunasta ulos ja kuulin levottoman veren kohinan korvissani kuin meri olisi ollut todella lähellä.

Yritin oikeasti keskittyä työn tekemiseen, mutta mieleeni tunkeutui Meri, vanha heila, joka burn outin läpikäytyään soitteli ja pyysi apuja parempaan elämään. Ihmiset kuvittelevat helposti, että

konsultti taipuu elämäntapavalmentajaksi ihan niin kuin tyyliin tosta vaan.

Lisäksi tällaisen yhdenlaisen exän kanssa asiointi tuntui samalta kuin käytettyjen mattojen kauppaaminen tai muistipelin pelaaminen. Hänellä oli omat tärinänsä ja minulla omani eikä niitä kannattanut enää sekoittaa keskenään.

Miksi tällaisina päivinä on sellainen olo, että aamun exceleistä ehtii elää monta päivää iltapäivään mennessä? Vaikeaa ymmärtää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty