Kouluttamassa
Vihaan kouluttamista ja kaikenlaista valmentelua. Täysin riippumatta siitä, kummalla puolella lavaa oleilen. Syvä on syvältä, vaikka voissa paistaisi.
Ei tämä aina ollut näin. Nuorena ja urani alkuvaiheessa olin tosi innokas, koska
- halusin vaikuttaa
- uskoin, että se oli mahdollista.
Olin myös todella usein todella vaikuttunut siitä, mitä eri valmentelijat ja gurut julistivat. Lainasin ja varastin eli esitin heidän ideat ominani ai-van välittömästi. Vain vakuuttavuus palkitaan! Koska kokemuksesta, ei sisällöstä, ihmiset maksavat.
Tähän se kerran innostuneena oleminen johti: Ensin syntyi maine. Sitten se meni, kun vt. toimari kiristi minut tälle keikalle kehityskeskustelun päätteeksi. Pakkorako. Vihtahousu. Kolmiolääke. Ja niin piiskasin BMW-ratsuni jälleen kohti tuntematonta auringonlaskua.
Matkalla yritin valmistautua asenteella ”Kaikkeni annoin ja mihin se muka riitti?” kaksituntisen intensiivimonologin otsikkoon ”Sisäinen solarium eli kenelle kellot soivat”.
Nyt muuten tiedän, mihin innostukseni aikoinaan sammui: vuo-ro-vai-kut-tei-suu-teen.
Jos oli lavalla, piti osallistaa yleisö. Sillä seurauksella, että piti jaksaa vastata yleisön kysymyksiin, joita tavallisesti esittivät vain typerät narsistit näkyvyyttään nostaakseen. Tai kuunnella kaikenlaisten tunneihmisten syvää myötähäpeää herättäviä kokemuksia.
Jos oli yleisössä, todennäköisenä vaarana oli pakko-osallistuminen ylipirteisiin visualisointeihin tai vierustovereiden halimisiin ja itsestä kertomisiin.
Ennen oli paremmin: ihminen sai olla rauhassa niin lavalla kuin katsomossa. Yksityisyyttä kunnioitettiin, tila annettiin. Kukaan ei todellakaan alkanut kyselemään, kun kysyi esityksen lopuksi, oliko jollakulla kysyttävää. Eikä kukaan alkanut smooltookata vieressä istujan kanssa. Kaikki tiesivät: hullu tai puutteessahan sellainen on.
MIKSEI KUKAAN SUOSTU NÄKEMÄÄN MINUN KÄRSIMYSTÄNI?!
Tähtäsin viime hetken saapumiseen ja onnistuin. Minulla oli 30 sekuntia aikaa seisoskella lavan sivussa, kun tilaisuuden MC spiikkasi minut lavalle.
Lavalta kaikki näyttää niin pieneltä, varsinkin ihmiset. Kun katson yleisöön, ihmettelen ohikiitävän hetken, mitä he hakevat. Tiedätkö, että ihmiset ovat toiveiden tunkio, josta kukaan ei oikeasti halua tietää enempää? Kuulostanko kyyniseltä? Olen silti oikeassa.
Saavuin aplodien saattelemana lavalle ja hymyilin leveästi. Life in a day. Show must go on. Tästä he olivat maksaneet their-ass-off.
Tuntiessani BMW:ni nahkaistuimen narahtavan selkääni vasten tajusin taas, etten muistanut puhumastani mitään. Joidenkin mielestä tällainen varhaisdementia on zen, mutta minusta siinä on jotakin järkyttävää. Niin kuin nyt tällaisesta työnteossa: tiedän, ettei Lasse Virénkään tästä enää nousisi.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 