Bisnestarinoita 26

Bisnestarinoita 26

Stalkkeri!

Mitä konsultti tekee vapaa-ajalla? Tähän ei kukaan konsultti koskaan vastaa rehellisesti.

Tiedätte kyllä: ”Lenkkeilen, luen ja käyn joskus teatterissa/oopperassa.” Jotkut rohkeimmat kertovat sienestävänsä.

Ja näin tapahtuu siksi, että mitättömyys ja tylsyys herättävät luottamusta. Katso ympärillesi: näin on tuhansilla työpaikoilla ja miljoonissa parisuhteissa. Niiden ulkopuolelle jäävät vain kaltaiseni pahikset, jotka näyttävät suuntaa.

Onneksi minulla on rehellinen salainen elämä, josta en kerro kenellekään. En edes sinulle kaikkea siitä. Vain Some of me, kuten Isabella Rossellinikin elämäkerrassaan.

Asun paikassa, joka tunnetaan kunniallisena alueena. Siis vähän parempaa väkeä eikä köyhää ainakaan. Omalla erikoisella tavalla me alueen asukkaat luotamme toisiimme. Ei siksi, ettemmekö myisi alusastiaakin mummon alta, jos kysyntää riittäisi. Vaan siksi, että olemme omiemme joukossa. Näin ainakin erään australialaisen (Steve Abbott & Anthony Ackroyd) tutkimuksen mukaan.

 

Olin törmännyt naiseen sattumalta muutaman kerran. Nyt kun olin lomalla, oli aika lähteä seuraamaan häntä.

Onko se helppoa? Ei, jos on yhtä iso mies kuin minä. Minut huomaa helposti – jos tietää, miten katsoa. Tässä vuosien varrella on käynyt pari kertaa juuri näin: Pienet, alakoululaiset tytöt ovat seuranneet minua saadakseen riittävää muttei liiallista jännitystä umpitylsään elämäänsä. Tässä tarkoin vartioidussa kylässä ja katumaastureiden tummennettujen lasien takana.

Jännitys on tietenkin oma lukunsa:

  • Kiinnijäämisen kuilukokemus.
  • Yhteisöstä ulossulkemisen aiheuttama, mieltä järkyttävä häpeä.

Mutta todennäköisyys kaikkeen tähän on häviävä, koska

  • Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut muiden tekemisistä.
  • Osaan puhua itseni ulos mistä tahansa ”väärinkäsityksestä” kuin Mickey Haller. (Ellet tiedä, kuka on Mickey H., lukeminen kannattaa pysäyttää tämän virkkeen lopussa olevaan pisteeseen. <- Kyllä, juuri tuohon.)
  • En ole mikään Francesco Schettino!

Tiesin naisesta lyhyiden, pinnallisten kohtaamisten perusteella vain seuraavaa:

  • Hän piti ihanat, pitkät mustat hiuksensa sykkyrällä päälaella.
  • Hän piti värikkäitä, pitkiä mekkoja.
  • Hän piti pienestä pojastaan.

Mutta sitten alkoi ilmetä seuraavaa (ja tässä stalkkauksen mehu):

  • Nainen käveli kaupasta kotiin aina samaa reittiä (siis vaikka hänellä oli pieni poika!), mikä kertoi tietynlaisesta minän kiinteydestä.
  • Naisen laveammasta persoonasta kertoi hänen oikeassa kädessään keikkuva, suuaukosta kiinni rutistettu Ranch-sipsipussi (vasemmassa oli kauppakassi). Avatusta sipsipussista nainen söi kulkiessaan rennosti sipsejä kourakaupalla. Välillä nainen huhuili pojalleen, joka pyöräili pienellä kävelypyörällään parikymmentä askelta naisen edellä.

Noiden kahden suhde herätti minussa välittömästi aidon taiteellisen vaikutelman. Koko lempeä asetelma oli kuin suoraan Judith Leysterin maalauksesta, ja poika erityisesti.

Mutta niin heräsi myös täysin puun takaa musertava haikeus: Saisinpa olla tuon naisen poika! Saisin kokea ihollani tuon luottamuksen ja kiintymyksen äidin silmistä. Äidin muiden mielipiteistä piittaamattoman rentouden. Ja avoimen, nautiskelun sallivan huolenpidon. Rakkauden…

Nainen ei katsonut taakseen. Vain syylliset tekevät niin, eikä nainen ollut syyllinen. Hän oli perinyt rahat jostakin tai sitten tehnyt exitin oikeassa hetkessä. Hän oli saanut mahdollisuuden tehdä sitä, mikä takasi hänen mielenrauhansa, josta poika puolestaan imi elinvoimaisuutensa.

Pitikö meille käydä näin, oliko tämä ennalta määrätty? Vai loimmeko me tämän omilla valinnoillamme? En koskaan saisi tietää. Katselin naisen lantion loittonevaa liikettä kuin mies, joka ei koskaan kutittaisi häntä sormellakaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 23

Bisnestarinoita 23

Näe maailma tai muuta sitä

Mistä tietää, että loma lähestyy? Siitä, ettei

  • Mitään todellista tekemistä enää ollut (koska asiakkaat alkoivat olla ihan laitumella)
  • Ketään enää kiinnosta mikään muu kuin virtuaalinen surffailu lomakohteissa

Ja tietysti siitä, että kaiken edellä sanotun tiedostaen johto oli kaikessa viisaudessaan järjestänyt opettavaisia seminaareja. Ja toisin kuin ne kolmannen luokan koulutukset, joita meidän sisäiset konsultit järjestivät omaksi ajanvietteekseen, nämä olivat huippuammattilaisten pitämiä.

Olimme kehittäneet tästä pelin: Aina kun näimme organisaatiomme sisäisen konsultin, ensimmäinen huudon ”Löydä sisäinen konsulttisi!” päästänyt sai pisteen. Pisteillä sai vastavuoroisia palveluksia, joten peli oli veristä ja vaati muun työn ohittavaa huomiokykyä.

Tämä tämänkertainen johdonkonsultti, yhdistetty psykiatri, toiminta- ja väriterapeutti oli suosittu, erityisalueenaan elähtäneiden kiteytysten jakaminen naistenlehtien otsikoihin (kuin iloinen mediakurtisaani jokaiselle halukkaalle).

Hänellä oli yksinkertainen setti, asenne ja sanoma ja sellainen uppoaa yleisöön melkein miten päin vaan. Kaikki tietävät, ettei monimutkainen myy, mutta aika harva tietää, miten yksinkertainen vielä myy.

Setti oli viisiosainen. Peilasin sitä todellisuuteemme.

  • Prosessit ja työ. (Jokapäiväinen ajanvietto jonkin ohjaavan ajatuksen mukaan.)
  • Strategia ja tarjoukset. (Suurimmalle osalle tuntematon strategia kiteytyi siihen, että tarjouksia oli tehtävä, myyntiä oli tehtävä ja jotkut tyypit tekivät myös markkinointia, koska joku sanoi niin.)
  • Ihmiset ja yhteistyö. (Yritys tulla toimeen kaikenlaisten sattumanvaraisten tyyppien kanssa – miten vaikeaa se voisi olla??)
  • Aistit ja ympäristö. (Voisihan sitä olla muutakin kuin harmaat seinät ja vaaleanruskeat seinämät, jotka erottivat meidän työpöydät toisistaan.)
  • Mittaaminen ja oppiminen. (Mitä jää viivan alle ja otatko siitä opiksesi, tyhmä?)

Ja tämä armoton bisnesmaailma pyöri kuin hyrrä sen ympärillä, mikä on mielekkyys ja mikä on pakko. Sitä kaikki saivat pohtia ryhmissä. Jokaisen piti  kaivaa jostakin muukin syy tulla töihin kuin pakko, pelko, rangaistus tai häpeä esimerkiksi syrjäytymiseen johtavasta köyhtymisestä.

Meillä oli hyvä ryhmä: kaikki panivat mielikuvituksensa liikkeelle ja keksivät toinen toistaan hienompia tapoja luoda mielekkyyttä työhönsä. Yksikään niistä ei tainnut olla ihan totta, mutta meillä oli hauskaa hämmästellessämme toistemme mielikuvitusta.

Jälkeisten tunnelmissa paarin puolella oli kateuden ja haikeuden sekaista turhautumista.

– Konsultti vaikutti satuiluihimme erittäin tyytyväiseltä.

– Ja mikseipäs ois ollunna: riähkät tonnit heleppoa lomarahhaa maistuisi varmaan sullekkii.

– Jo kumoaisi sillä muutaman ouzon muistollemme rantabaarissa.

Ja vähän kikattelisi muistoille ihmeellisistä bisnestarinoista? Ehkä ei. Yritin vielä eläytyä huojuvien palmujen maailmaan, mutta lantioni liike oli tyhjä kuin Ullanlinnanmäelle jäänyt juhannuspallo. En minä kaivannut lomaa, loma kaipasi minua.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty