Bisnestarinoita 199

Bisnestarinoita 199

Vaikeelta tuntuu

Yt:t lähestyivät. Laskeskelin, että nämä olivat 35. yt:t urani aikana tässä firmassa. Olisiko jo aika antaa periksi, lakata räpistely & sinnittely ja sanoa suoraan, mitä oikeastaan ajattelee tästä kuvasta, jossa sokea Reettakin näkee 8 virhettä.

Maailma muuttuu paremmaksi, mutta minä kuulun siihen maailmaan, joka oli. Turha sitä on peitellä tai yrittää muuksi muuttaa sumuverholla eli vuosien 2010-2018 uudissanoilla (”geenipöhinä”, ”rapo”, ”digihaamu”, ”etädrooni”, ”turvamedia”). Pahinta on se, että muut näyttävät uskovan vaikka itse aina usko en.

Synkistä ja haikeista ajatuksistani riippumatta raahaudun joka aamu aikaisin töihin ja teen sen, minkä aikamies vain voi. Systeemi on lamauttanut minut niin, ettei minusta ole tekemään ratkaisua. Ajatus siitä, että joku tekisi päätöksen puolestani, saa minut kuolaamaan (oikeasti). Sitten voisin kohautella rennosti hartioitani, pyöritellä silmiäni ja huokailla noukänduu-tunnelissa ja samanaikaisesti ja salaa hykerrellä ja hyristä tyytyväisyyttäni.

Koska sain juuri sen, mitä halusin. Ehkä kolmatta kertaa elämässäni.

Mutta ei se näin mene. Katkeran maljan kumoamista ei voi väistää kukaan, vaikka näyttäisi miltä. Lopulta tilit tasataan, ja se on minusta ihan oikein. Vaikka vaikealta tuntuu.

Tähän asti ollaan oltu puolalaisissa häissä ja peurajahdissa Clairtonissa. Sitten kuva leikkautuu savun verhoamaan taisteluun Vietnamissa. Taisteluhelikoptereiden säksätys kuuluu tänne asti. (”Saigon. I’m still in Saigon.”)

-Tiedätkö, mikä sinun ongelmasi on?

Tällaista tämä nykyisin on. AK-47 käteen ja vanhaa ja arvostettua konsulttia päin kuin olisi jo. Eikä tuo ollut mikään kysymys. Todellinen ongelma ovat tuollaiset tyypit, jotka uskovat tietävänsä toisia paremmin ja uskonsa voimalla työntävät muita pelastuslautalta hyiseeen mereen.

-Se, että uskot että tässä on kyse sinusta.

Jos olisin jaksanut olla hauska, olisin katsonut ympärilleni huoneessa etsiäkseni niitä muita, joista oli kyse. Mutta ehkä hän tarkoitti itseään.

-Ei, ei. Ei bisnes yhtä konsulttia kaipaa. Joko teet niin kuin sinulle sanotaan tai sitten alat koristella korsujen ympäryksiä kivillä. Siis jos metafora on sinulle tuttu.

Olisin voinut ponkaista pystyyn ja sylki pärskyen raivota, miten eksäni keisarileikkaa naisia (sirpillä?) Kätilöopistolla, mutta en jaksanut enää. Tunsin vuosien turhan ja turhauttavan työni painon leveillä hartioillani, jotka painuivat niiden omasta painosta ja luovuttamisen merkiksi kumaraan. Tahtomattani jouduin tuijottamaan lasittunutta katsettani uusien Enduro Dutto –kenkieni peilinhohtavista kärjistä.

-Sinusta on tullut taakka sen sijaan, että sinusta olisi kantamaan muita tämän vuoksen ja luoteen yli.

Oikeassahan hän oli. Minusta oli tullut echte hilfloser Helfer, joka vain pahensi toisten asioita ja tarttui yhä tiukemmin itse sotkemaansa saveen. Olisipa täällä joku puolustamassa minua. Mutta yksin oot sä ihminen, outplacement konsulttien keskellä yksin.

Vain numerot sun seuranas.

-Numeroiden valossa tuo edellä esittämäsi on ihan bullshittiä eli ihan päinvastoin! Minä olen viimeiset 10+ vuotta ollut tämän organisaation bisnesveturi, eikä kukaan, siis kukaan, pysty arvioimaan, missä olisimme ilman minua.

Hän hymyili valkoloisteisilla hampaillaan kuin shakinpelaaja, joka on juuri aavistanut vastustajan seuraavan siirron ja tietää kolmen siirron päästä saavansa vääjäämättä seurata sivusta, miten toinen kaataa kuninkaansa ja pysäyttää kellon.

-Edes numerot eivät pelasta, jos ROI, konversio mutta ennen kaikkea kongruenssi välkkyvät punaisella kvartaali kvartaalilta.

-Tiedätkö sitten itse, mikä pelastaa?

Siinä missä minä kuulostin ärsyyntyneeltä, hän oli itse itsetyytyväisyys.

-Ilman muutamaa! Eli teistä muutamasta on uskallettava luopua ja sitten kaduilta uutta tykinruokaa koneeseen.

Kyllä kyllä. Kun päätökset on tehty, puheet ovat turhia. Jos toivoin tätä, miksi minusta sitten tuntuu etäisesti ikävältä?

Hän kääntyi vielä ovella.

-Kyse on luottamuksesta.

Tämä oli kuin jostain halvasta elokuvasta. Miksi niitä muuten sanotaan halvoiksi, vaikka todellisuus on meitäkin halvempaa?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 161

Bisnestarinoita 161

Lupa

Joidenkin asioiden tekemiseen ei kannata edes kysyä lupaa, koska sitä ei saa. Siitä siis rohkeasti tekemään kuin lepakkomies, ottamaan vastaan iskut ja jatkamaan elämää. Niin se menee, pelkääminen vie #länsimetro’on.

Aina joku vetää kuitenkin naaman nutturalle tai pahempaa, tosin sekään ei ole niin paha. Tavallisesti se naama siitä palautuu entiselleen, vaikka lapsena toisin peloteltiin. Tosin joillakin naama on pysyvästi oman elämänsä bulldogina. Mutta heistä en halua puhua. Koska tulee paha mieli.

Sillä yritän pitää lipputankoni korkealla kaiken aikaa.

-Yritän opetella politiikassa asennetta, että pienistäkin askelista oikeaan suuntaan pitää olla tyytyväinen.

-Mutta ethän sinä ole mukana politiikassa?

-Kaikki on politiikkaa. Jopa henkilökohtainen. Ja bisnes erityisesti.

Oletko koskaan miettinyt, miten tyhjiä suurin osa päivittäisistä keskusteluista on? Ehkä olet, mutta tuskin se on saanut sinua muuttamaan mitään. Vai onko sittenkin?

Ajelimme minun Teslallani asiakkaan luo, joka suhtautui meihin nihkeästi jo etukäteen. Eikö sinustakin ole kummallista, miten paljon vastuksia elämässä on voitettava? Ilmanvastus, vastukset sähkölaitteissa ja tietenkin asiakasvastus. Siinä on paljon yhdelle ihmiselle, varsinkin kun kaikki pitää tehdä yksin.

-Mikäs strategia meillä on?

Hän oli nuori ja kokematon ja siksi kyseli. Katsoin hänen pellavaista ananaskampaustaan ja ihmettelin melkein liikuttuneena, mistä tuollaisia terveitä maalaispoikia vielä kasvoi tähän maailmaan. Ehkä koko Suomi kannatti sittenkin pitää asuttuna, jotta nuorisoseurat voivat tarjota ehtymätöntä tykinruokaa bisneselämälle. Kyllä me Wolfs of Aleksanterinkatu koulimme heistä sitten kelpo bisneshaukkoja, valmiina syöksymään ja raatelemaan.

Mutta vielä ei oltu siellä.

-Sellainen että heitän sinut suden suuhun ja sitten pelastan sinut ja korjaamme potin. Sitten sinä palaat konttorille kirjoittamaan tarjousta ja minä lähden lounaalle. Kykenetkö visualisoimaan tämän?

-Taatusti!

Edes tuollaisista viattomista nuorukaisista ei tiedä, ovatko he kirkasotsaisia vai sarkastisia. Toisaalta: nothing’s gonna change my bisneksenteko.

Olin vielä nuorisoseuratunnelmissa, kun saavuimme asiakkaan valtakuntaan. Ei paljon prinsessoja näkynyt, vain karuja äijiä pikkutakeissaan. Onneksi olen niin tottunut ottamaan asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat. Vinkulelut pysykööt siiloissaan.

Asiakas ei tervehtinyt, viittasi vain istumaan. Olevinaan kovaa jätkää taskuliinoineen ja leveine solmioineen. Näitä vielä riittää.

Viittasin kollegaani (? No, tämä on tietysti liioittelua, ei hänestä ikinä tule kollegaani. Mutta hän varmaankin etenee urallaan vielä siinä vaiheessa, kun minä jo kasvan koiranputkea. Ja siinä vaiheessa kun hän saa päivitettyä tuon slim fit Tiger of Swedininsä parempaan kuosiin, se ei enää ole slim fit – sellainen on miehen tie.) laittamaan piuhan kiinni, päivitetty myyntidemo pyörimään ja sitten ulkoa opeteltu puhe, jolla saatiin ote asiakkaan tahdosta. Sopivasti uhkailua ja utopiaa, pilviä ja mutaa. Tätähän tämä homma arkisimmillaan on.

Asiakas ei tietenkään vakuuttunut, selaili yhtä aikaa tympeänä kuin hämmentyneenäkin uutta puhelintaan, aivan kuten olin laskenutkin.

-Ei meillä ole tällaiselle mitään käyttöä, kuulkaa.

Nousin ylös ja tyhjää muistikirjaani kainalooni asetellessani sanoin:

-No en uskonutkaan, koska sinun kaltaisesi tyypit luovuttavat siinä vaiheessa, kun kolme kvartaalia peräkkäin näyttää pahenevaa käyrää etkä tiedä kumpi on pahempi rasti sinulle, yt:t vai aivovuoto, mutta sen tiedät, että seuraavassa hallituksen kokouksessa sinun on parempi olla vakuuttava, koska muuten olet between jobs ja entiselle tj:lle se on ihan kävelyä puistossa.

Että mitenkä käy, kun saa yhteen lauseeseen mahtumaan paljon?

Kollegani kirjottaa tarjousta, ja minä nautin lounastani yksin. Koska ei tämä bisnes ole vaikeaa, kun vain muistaa olla valmis kuin partiolainen. Oma huba, oma lupa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 110

Bisnestarinoita 110

Suurta erillisyyttä

Miksei minusta tullut kirjailijaa, koska silloin minulla olisi kotiläksyjä loppuelämäksi? Kaipasin elämääni sisältöjä, merkityksiä ja tarkoituksia. Kaipasin paljon. Niin paljon.

Juuri silloin asiakas soitti. Poikkeuksellisesti vastasin.

-Meillä on ongelma, kuulin jonkun huohottavan puhelimeen. Sitten tunnistin soittajan äänen.

-Kerro lisää.

-Tule tänne niin kerron. Nyt heti!

Kuulin huohotuksen vielä korvissani, kun otin takkini tuolin selkämykseltä ja lähdin. Tällaisia äkkilähtöjä ei tapahtunut minulle usein.

Mikä saa ihmisen liikkeelle?

Toimari, pitkä tumma nainen, oli minua vastassa onnettoman näköisenä. Jätesäkin kokoiset pussit silmien alla, rinsikoiden olkaimet ristissä (joku Uusi Juttu?) ja ranka kuin Pisan torni. Lean in!

-Mikä tematiikka? katselin toimaria kuin hai laivaa.

Kulttuuri tapahtuu, kun johto ei katsele, hän vastasi katsellen jonnekin kaukaisuuteen. Vastasin samalla mitalla.

Kulttuurin saa vaihdettua yt:illä peloksi tai vaihtamalla johtoryhmän ja hallituksen.

-Mutta jos kultuuri on väärä! Vaihdellaanko mittareita, jotta saadaan tilanne näyttämään hyvältä?!

Kulttuuria pitää myös johtaa! lähdin huutamaan kilpaa hänen kanssaan kunnes rauhotuin. – Mikä sinua vaivaa? Ennen olit tiikeri ja nykyisin… hanhi.

En tiedä, mitä väliä sanoillani voisi olla. Tietenkin halusin auttaa, mutta toisaalta voisin yhtä hyvin kuolla, koska olin jo ehtinyt elää. Olinko yhtään parempi kuin hän? Hänen hiuspehkonsa oli näkökulmasta riippuen eläväinen tai sekaisin. Hetkeen en ollut varma, tulisiko tästä vielä hyvä. Ja hän vain aukoi suutaan.

-Jokaisella organisaatiolla on kriittinen jäätymispiste kun se kasvaa isoksi. Kun se kasvaa yli sen pisteen, järkevät tai pienetkin asiat voivat mennä tosi hankaliksi ja vaikeaksi.

-Sano nyt herranjumala, mistä on kyse!

Viimein hän oli valmis kakaisemaan.

-Minulla on suhde meidän CDO:n kanssa. Kaikki tietää.

-Mitä väliä. Lentäköön ensimmäinen kivi. Kuka vielä uskoo rakkauden rajoittamiseen?

-Hän on nainen…

-Niin olet sinäkin.

-… ja edessäpäin ollaan niin suvaitsevaisia, mutta takanapäin lyödään ja kieltäydytään tekemästä bisnestä yhdessä. Ollaan surullisia ja pysähtyneitä

Kun hän sanoi noin, hänen naamansa näytti aivan Helena Haavistolta. Minun täytyi olla Keijo Komppa. Aivan, tämä ei enää ollut konsultointia vaan Naapurilähiö.

-Tuossa ei taida vielä olla kaikki?

-Ei olekaan…

Miksi ihmisten kanssa keskusteleminen on mennyt niin vaikeaksi? Siksikö että elo on vaikeaa vai siksi asiat vaikeampia kuin koskaan? Vai koska on pakko puhua asioista jonkun kanssa vaikkei haluaisi eikä osaisi?

-No, sanotko vai pitääkö arvata?

-Arvaa mieluummin…

Johtiko tuo ihminen vielä hetki sitten 900 miljoonan euron vaihtoa tekevää pörssiyhtiötä?

-Oukei: olet hurahtanut 8-osaiseen polkuun.

-MISTÄ TIESIT??!

Kannattaa kysyä miehiltä, jotka tietävät.

Asioilla on tapana järjestyä, totesin mieleni itsetyytyväisyydessä. Antaa tuulen kukkia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty