Bisnestarinoita 196

Bisnestarinoita 196

EI juuri kukaan

Et tunne ihmistä ennen kuin tiedät, mitä hän haluaa. Et itseäsikään.

Tämän lisäksi monet ihmiset päättävät joka päivä muuttaa elämänsä. Ne samat eivät koskaan tee muuta mitään. Tämä on aika miserable jos sitä jää miettimään.

Onneksi siihen/sellaiseen ei ole aikaa.

Työ, onneksi minulla on sinut.

Sinä täytät minun mieleni ja teet minulle niin hyvää päivästä toiseen. Olet aurinkoni. Ja jos työ olisi helppoa, kaikki tekisivät sitä.

Minä unohdan tämän kaiken ja sitten olen poissa. Ehkä ehdin tehdä elämässä vielä jotain oikeampaa ja rehellisempää. Se ei ole varman päälle pelaamista, se on hyppy tyhjään. Ja eksyminen on varmempaa kuin verbin ilmestyminen saksalaislauseen loppuun. Tai puuterilumen löytyminen pidätetyn autosta.

Miltä se tuntuu, kun entinen alainen asettuu sinua vastaan?

Ei sellaiset hyvältä tunnu. Siinä vaiheessa, kun hän vielä soitti nokkahuilua joulukuusen vierellä, minä tein jo riskien hajautusta pelkillä luvuilla ja psyykkeellä. Ja sillä, miten osasin kerätä tietoja kaikista niistä, joilla oli mitään tekemistä minkään asian kanssa. Ja sitten osasin puhua tulevaisuudesta kuin se olisi utopia tässä ja nyt. Saatat pitää sitä turhana taitona mutta vain siksi, ettet tiedä, mitä se on. Ja miten ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Pysyvästi.

Luotettava, rehellinen, oikeudenmukainen, vastuullinen, läsnäoleva, arvostava – siinä perusta kaikelle, myös työelämässä. Ja näillä pääsee todella pitkälle, niin se sanoi. En kai hänen mielestään kuunnellut ihan toivotulla tavalla, koska hän aloitti klassikolla.

-Meillä ei ole aikaa tähän.

Ajatella. Tällaisia lauseita. Kuultu jokseenkin moneen kertaan. Usein ei-niin-eettisten toimijoiden logiikkaa masentavalla tavalla kuvaten. Mutta minä & Solzenitsyn tiesimme, että kun antaa toisen puhua, pääsee pikemmin pois.

-Tästä sinä et enää selviä.

Kun on selvinnyt baut sata kertaa, moni muukin asia kuin sanat menettää uskottavuutensa. Paitsi minä, joka ei edelleenkään halua olla asia.

Pöydällä koreilevat mustikkakeksit olivat itse asiassa aika hyviä vaikka olivatkin halpoja.

Halvassa on joskus kalliin maku.

-Sinun olisi pitänyt tunnistaa oma johtajuutesi. Nähdä, missä olet hyvä ja missä on ihan selvästi kehitettävää. Tärkein työkalusi on itsetuntemus. Ei kalusi eikä edes tuo katse, joka kuvittelee näkevänsä kulman taakse.

Liiankin tuttua ja sitten siinä oli uusi sävy, joka sai huomioni. Vaikka minusta minua ei saanut puhutella näin.

-Olet menetetty, jos olet koko ajan itseesi tyytyväinen. Nöyryys on kehittymisesi hyvä alku.

Nöyryys – siinä sana, jota minä en kuuntele. Nöyrät perivät maan mutta vasta kun maata ei enää ole. Ei… minulla ole aikaa siihen.

-Kuuntele enemmän. Ole kuin amme vuorovaikutustaidoissasi.

Ole amme. Joo-o, minussakin helähtää luovuuden kiuas. Jopa tällaisina kiusallisina hetkinä, jolloin joku yrittää oikaista vanhaa puuta, joka mieluummin katkeaa.

-Ota tiimiisi itseäsi fiksumpia ihmisiä, jos mahdollista. Opettele arvostamaan erilaista osaamista.

Miksi hienot periaatteet eivät kuulosta hyviltä?

Siksi etteivät ne toimi käytännössä. Ne ovat kuin valvontakamera kuvaamassa täydellistä pimeyttä.

-Luota ihmisiin äläkä määräile.

Ei minun tarvitse määräillä, koska ihmiset osaavat pelätä minua. Määräilijät ovat pieniä ihmisiä, joiden elämä kirjoitetaan isolla ja sen nimi on Ongelma.

-Ennakkoasenne ja kyynisyys, siinä sinulle sokeria pohjalle. Säilytä uteliaisuus ja uudelleen oppimisen halu. Niin teet itsestäsi pitkäaikaisen johtajan.

Heh, mistä nämä kurpat, joita myös ex-alaisiksi kutsutaan, tulevat?

Kuka tänä päivänä oikeasti haluaa olla pitkäaikainen johtaja? Sellaisten elinajanodote on vaatimaton eikä heistä ihmisinäkään ole mihinkään. Aika harvoin asiat menee tasan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 186

Bisnestarinoita 186

Liian paljon liian varhain

Vain pienesti ajattelevat uskovat, että on olemassa huippu. Taso, johon tähdätä.

Ei se ole niin. Minäkin pääsin huipulle melko heti. Vain saadakseni tietää, ettei sellaista ole. Ja että elämä on täynnä (juuri tällaisia) paradokseja, joiden sietämiseen kuluu suunnattomasti energiaa. Omaa energiaa, josta maksaa kalliisti.

Ehkä elämässä ei pitäisikään kysyä, kuka minä olen vaan keitä muut ovat.

Sillä ovet johtavat toisille oville ja joet virtaavat toisiin jokiin. Myös silloin kun joet virtaavat väärään suuntaan.

Välillä minusta tuntuu kuin makaisin puolet valveillaoloajasta kuumeisena sängyssä, otsa hiessä ja kädet kylminä. Tämä saattaa olla osuva kuva tämän päivän työelämästä. Ei täydellinen mutta osuva.

(Yksittäistapauksista ei pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta screw dat.)

Olin eksynyt ja tuntui kuin kaikki unelmani olivat kuolleet. Mutta se on sellaista. Kuka näitä laskee ja kuka niistä välittää?

Ehkä kyse onkin tällä kertaa siitä, kuka (todella) on toisella puolella pöytää.

Tämä ei auta yhtään eikä vie mihinkään. Ehkä palaan täältä wc:stä takaisin neukkariin. (Nousee, kävelee käytävän toiselle puolelle neukkariin ja yrittää istuutua huomaamatta siihen samaan tuoliin, josta poistui kaksi minuuttia aiemmin.)

-Opimme eniten siitä, mitä ne EIVÄT kerro meille.

Minulle tuli tästä lauseesta etäisesti sellainen tunne, että oltiin asian äärellä. Varsinkin, kun sen sanoi tuo nuori ihminen ironisessa slipoverissaan, sillä hänen elämänkokemuksensa ei vielä ollut voinut paljastaa hänelle totuutta. Sen sijaan hän vain tiesi sen. Sellainen on aina kiinnostavaa. Joitakin tuollainen nuorten myötäsyntyinen varmuus pelottaa, jopa kauhistuttaa. Minua ei. Olin itse samanlainen. Ja siksi tiedän, mihin se johtaa = ei mihinkään. Parin vuoden marinadi esimerkiksi meidän yrityksessä ja kaikki tuo on mennyttä.

Vain minulle kävi toisin. Siksi olen tällainen friikki, joka tarvitsee järkyttävät määrät sekunteja ja minuutteja pelkästään selvittääkseen päivittäisen mielensä. Jotta selviäisi.

Minulle tuli tunne, että minun pitäisi olla tekemässä oikeita töitä, mutta tällaiset tunteet menevät helposti ohi – jälkiä jättämättä.

Vakavampi tunne heräsi tuosta ääneen sanotusta lauseesta, josta kuulsi tavu tavulta vakavampi manipulaatio ja toisten ihmisten ylikäveleminen.

Oppiminen = parempaa hyväksikäyttöä?

Miltä oikeasti tuntuu olla tällaisen julman sortokoneiston osa? Ja sitten: myöntääkö vai kieltääkö osallisuus ja millä perustella? Ketä tässä pitäisi uskoa? Nämä olivat hetkiä, jolloin kaipasin puolisoa, joka näkisi ja sanoisi suoraan, mikä tässä kaikessa on ilmiselvästi päin helvettiä. Valmistetaanko sellaisia vaimoja enää?

Mikä oli pahinta?

  • Sekö, että sorramme tasapuolisesti kaikkia, jotka eivät kuulu meidän valkoiseen heteroenemmistöön?
  • Vai se, miksi me teemme sitä? (Tutkimukset osoittavat, että meidän enemmistöön kuuluvien työteho on moninkertainen, KOSKA työajasta ja ennen kaikkea työenergiasta ei kulu liian iso siivu identiteetin etsiskelyyn.)
  • Vai se, että olemme menettäneet uskomme?

Tämä on ankaraa petsiä.

-Kaikki kategoriat ovat tärkeitä vertailun ja luokittelun kannalta.

Mitä? Lukeeko hän nykyisin myös ajatuksiani? Vai tunsiko hän muuten vain minut ja yritti tehdä vaikutukset heittämällä tällaista läppää, so. aivan kuin puhuisi bisnestä kaikille mutta puhuukin vain yhdelle hahmolle joukon keskellä? (Tätä kutsutaan persoonallistamiseksi.)

Tiedätkö, mikä minua tässä hommassa oikeasti häiritsee? Se, ettei mihinkään koskaan palata. ”Kaikki virtaa.”? Mutta se ei ole se syy, miksi me teemme näin.

Me teemme niin, koska kuvittelemme, että meillä on kiire.

Olemme addiktoituneita siihen. Ja kuvittelimme, että kaikki on siten pikemmin ohi.

Ja niin onkin. Mutta tavalla, jota pelkäämme kuvitella.

Miksi minä olen ainoa, jolla on rohkeutta antaa uteliaisuutensa johtaa itseään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty