Bisnestarinoita 90

Bisnestarinoita 90

Valmentelija

Hän oli odottamassa minua trendikkäässä kahvilassa, kuten olimme sopineet. Istui rennosti korkealla jakkaralla ja selaili huolettomasti puhelintaan. Vaikutelma oli varmaan tosi: hänellä oli aikaa toisin kuin minulla. Tai sitten hän oli kehittänyt kykyään olla siellä missä kulloinkin oli, hötkyilemättä. Tuollaiset ihmiset ovat aika ärsyttäviä.

Taustaksi tapaamisellemme se, että hallitus oli linjannut syksyn viimeisessä kokouksessaan – jossa en tietenkään ollut paikalla – että jokainen avainhenkilö hankkikoon itselleen personal coachin (pc). Ja että ensimmäinen tapaaminen tulee tapahtua maaliskuun loppuun mennessä. Tällä haluttiin varmistaa jokaisen meidän työhyvintoiminnan taso vuoden kolmelle viimeiselle kvartaalille. Ja tietenkin vertailuluvut suhteessa ensimmäiseen kvartaaliin. Ne pirut.

Ihan hyvä tällainen varmaan periaatteessa.

Mutta en ole mikään omasta elämästä ammentava sanaseppo, avautulija tai muukaan henkilökohtaisia ongelmiaan twitterissä levittelevä hermokimppu. Kukaan ei ymmärrä tuskaani kuitenkaan.

Jos olisin neuroottisempi, olisin hermoillut etukäteen, mitä sanoa ja tarinoida. Sen sijaan lähdin soitellen sotaan.

Yksi valmentelija on siinä määrin halpaa tykinruokaa.

– Tervehdys! Hän nousi oikein tuoliltaan kättelemään. Olenko jo aiemmin sanonut, että ihmiset jotka sanovat tervehdys, ovat lähtökohtaisesti melko todella epäilyttäviä?

-Hälou, vastasin ja kaduin avaustani saman tien. Mietin vanhempiani, joiden tuote kaikesta vastaan pyristelystäni ja itseni kampittamisestani olen. Hekö istuttivat minuun tämän vaikeuden olla ihmisten kanssa luontevasti tekemisissä? Vai oliko kuva laajempi: ehkä en ylipäätään olisi tällainen, jos he olisivat rakastaneet minua kuten lasta nykystandardien valossa kuuluu rakastaa?

Istuuduimme pöydän ääreen, hän siemaili erikoiskahviaan ja katseli minua hymyillen puolen litran mukinsa takaa. Katsoin hänen ruudullista kauluspaitaansa ja tummansinistä pikkutakkiaan.

Aika vähän mielikuvitusta vaaditaan noihin hommiin, sanoisin.

Oivalsinko saman tien jotakin? Että jo tuo hymy, ajan antaminen ja ystävällinen kohtaaminen – eikö sillä jo sinänsä ole terapeuttinen vaikutus? Ehkä voisin vain ottaa hyvän vastaan ja unohtaa hetkeksi vastarintani.

-Mitäs työrintamalla? Kiirettä?

Tunsin, että minua tarkkaillaan.

Saman tien oli poissa luonnon oma relaksantti ja tilalle tuli tuo epäluuloisen ja vainoharhaisen rajamailla viihtyvä peikko, jollaiseksi koin itseni useimpina päivinä. Ei hän ollut kiinnostunut vastauksestani vaan reaktiostani, joka hänen kiilusilmiensä takana kertoi minusta ja sisäisen liekkini sammumisesta enemmän kuin tuhat tulimmaista.

– Same old, same old, vastasin, koska en halunnut vastata.

Muun tekemisen ja elämän sisällön puuttuessa aloin kaivella vasemman peukaloni kynsinauhaa, josta oli irtoamassa nauhatikku. Väkisinkin mietin samalla, että tämähän alkaa hyvin eli ei johda kyllä mihinkään. Vaikkei minussa olisi yhtään pahaa tahtoa, en osaisi antaa hänelle itsestäni mitään. Koska en tajua, miksi pitäisi.

Hän kaivoi esiin jonkinlaisen agendabookinsa, johon hän oli valmiiksi piirtänyt viisitähden. Minua alkoi naurattaa, koska minulle tähti näyttäytyi nurinpäin eli satanistisena pentagrammina, ja näin seuraavaksi itseni muiden mukana näyttämässä sormillani sarvipäätä ja juomassa verta.

-Elikkä, elikkä. Voitaisiin tällä kertaa aloittaa kevyesti ja käydä läpi elämän viisi osa-aluetta ja katsoa sitten, että mistä meidän olisi hyvä aloittaa. Käykö tämä?

Onko minulla vaihtoehtoa? Totta kai. Kävellä pois. Sanoa, että kyllä ei käy. Mutta mitä sitten? Seuraamukset olisivat vaikeat. Parasta vaan pelata palloa.

Kun nyökkäsin, hän alkoi kysellä työstäni, harrastuksistani, parisuhteestani, ystävistäni ja suhteesta itseeni. Jos olisin myöntänyt rehellisesti, kaikkihan nuo ovat välkkyneet jo pitkään vakavasti punaisella. Mutta koska halusin vain päästä tänäänkin ajoissa kotiin ja säilyttää ikuiselta vaikuttavan mielenrauhani, tanssahtelin valheen matalassa majassa niin hyvin kuin osasin ja niin vakuuttavasti kuin uskalsin.

Kai tämä oli sellainen voitokas-voitokas tilanne.

Hän sai helpon asiakkaan ja helpot rahat, ja minä tein velvollisuuteni ja kiitin illalla taas jeesusta hyvästä päivästä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 33

Bisnestarinoita 33

Twitter-huuma

Vt. toimari oli vielä vauhdissa, mutta kohta kesä olisi ohi ja ideat kadottaneet voimansa kuin loittoneva aurinko. Niin se on, impulsiiviset ideat ovat päiväperhoja elon yöpakkasissa.

– Seuraavat ajat keskityt Twitterin hulluun mutta kiehtovaan maailmaan.

– Emmekö voisi vain mennä sinne Internettiin ja tehdä siellä jotakin kivaa?

– Ei, kyllä meidänkin täytyy olla tässä.. kehityksessä mukana.

Ja sinulla on selkeä visio, että miksi?

– Ei, tämä on kokeilukulttuuria. Ja muistatkin, ettet omin luvin postaa sinne mitään!

Mitä muuta alamainen tekee kuin työtä käskettyä? Ihan syvältä. Toisaalta: helppoa kuin heinäseiväs ja rentoa kuin reumatismi, riimittelin eli aloitin psyykkaamiseni.

  • Ensiksi visualisoin vt. toimarin kaikkiin tuntemiini viiteen hardcore SM-asentoon.
  • Toiseksi tein itelleni kolmen biisin energisoivan soittolistan ja tein niistä luupin:
    • Repoman (Iggy Pop)
    • Että mitähän vittua (Sanni)
    • Eye of the Tiger (Survivor)
  • Kolmanneksi aloin seurata @lindaliukas:ta ja hänen kaltaisiaan ja niiden kavereita. Klik, klik ja klik ja niin minulla oli tuota pikaa 500 tyyppiä seurannassa.

Ehdin olla tunnin twitterissä kun aloin jo olla vähän kallella kypärin. Järkytykseni voisi ehkä tiivistää seuraavaan kolmeen havaintoon. Onko Twitter oikeasti muuta kuin

  • Kuolleiden, puhkikierrätettyjen ja itsestään selvien lainausten hautuumaa? Kenen tahansa suuhun on pantu mitä tahansa – vieläpä saman lauseen ovat näemmä ottaneet suihin monet tyypit! Planeetan top3 näytti olevan seuraava:
    • Don’t ever ever ever give up.
    • Be yourself; everyone else is already taken.
    • Kulttuuri syö #strategian aamupalaksi.
  • Kauheata kehuskelua tavoitteilla, vaikka jokainen tietää, että kannattaa pikemmin tehdä kuin tavoitella, saati puhua siitä. Lisänä vaivaannuttava itsekehu omasta ahkeruudesta, viideltä aamulla jo menossa ties minne ja yöhön asti vielä hiotaan pressuja ihan kuin ei olisi oikeaa tekemistä.
  • ”Huomenta.” ”Join aamulla huonoa kahvia.” ”Rakastan mun duunikavereita jo matkalla töihin.” Henkilökohtaiset paljastukset keräävät sydämiä. Onko se sitä aitoutta, josta täälläkin meuhkataan?

Kylmästä hiestäni minut herätti kysymys: mitä voisin raportoida tästä? Ja sitten kylmä hikikin kylmeni: mitä sellaista, joka ei vt:n todella ennalta arvaamattomassa mielessä kääntyisi siihen, että seuraava toimeksianto seuraa immediately.

Ehkä kuitenkin keskittyisin siihen, että sharing is caring (vaikka itsensä nostaminen onkin Twitterin todellista itsehoitoa) ja osa ihmisistä on jo oppinut sisällöillä viestimisen ja keskustelemisen alkeet (vaikka agendat eivätkään läheskään aina kestä päivänvaloa). Ja että tämän homman voisi vailla huolenhäivää siirtää jollekin harjoittelijalle – olisiko hyvä?

Ja mitähän tästä oikeasti seuraa: Tinder vai LinkedIn, kas siinä pulma.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty