Bisnestarinoita 199

Bisnestarinoita 199

Vaikeelta tuntuu

Yt:t lähestyivät. Laskeskelin, että nämä olivat 35. yt:t urani aikana tässä firmassa. Olisiko jo aika antaa periksi, lakata räpistely & sinnittely ja sanoa suoraan, mitä oikeastaan ajattelee tästä kuvasta, jossa sokea Reettakin näkee 8 virhettä.

Maailma muuttuu paremmaksi, mutta minä kuulun siihen maailmaan, joka oli. Turha sitä on peitellä tai yrittää muuksi muuttaa sumuverholla eli vuosien 2010-2018 uudissanoilla (”geenipöhinä”, ”rapo”, ”digihaamu”, ”etädrooni”, ”turvamedia”). Pahinta on se, että muut näyttävät uskovan vaikka itse aina usko en.

Synkistä ja haikeista ajatuksistani riippumatta raahaudun joka aamu aikaisin töihin ja teen sen, minkä aikamies vain voi. Systeemi on lamauttanut minut niin, ettei minusta ole tekemään ratkaisua. Ajatus siitä, että joku tekisi päätöksen puolestani, saa minut kuolaamaan (oikeasti). Sitten voisin kohautella rennosti hartioitani, pyöritellä silmiäni ja huokailla noukänduu-tunnelissa ja samanaikaisesti ja salaa hykerrellä ja hyristä tyytyväisyyttäni.

Koska sain juuri sen, mitä halusin. Ehkä kolmatta kertaa elämässäni.

Mutta ei se näin mene. Katkeran maljan kumoamista ei voi väistää kukaan, vaikka näyttäisi miltä. Lopulta tilit tasataan, ja se on minusta ihan oikein. Vaikka vaikealta tuntuu.

Tähän asti ollaan oltu puolalaisissa häissä ja peurajahdissa Clairtonissa. Sitten kuva leikkautuu savun verhoamaan taisteluun Vietnamissa. Taisteluhelikoptereiden säksätys kuuluu tänne asti. (”Saigon. I’m still in Saigon.”)

-Tiedätkö, mikä sinun ongelmasi on?

Tällaista tämä nykyisin on. AK-47 käteen ja vanhaa ja arvostettua konsulttia päin kuin olisi jo. Eikä tuo ollut mikään kysymys. Todellinen ongelma ovat tuollaiset tyypit, jotka uskovat tietävänsä toisia paremmin ja uskonsa voimalla työntävät muita pelastuslautalta hyiseeen mereen.

-Se, että uskot että tässä on kyse sinusta.

Jos olisin jaksanut olla hauska, olisin katsonut ympärilleni huoneessa etsiäkseni niitä muita, joista oli kyse. Mutta ehkä hän tarkoitti itseään.

-Ei, ei. Ei bisnes yhtä konsulttia kaipaa. Joko teet niin kuin sinulle sanotaan tai sitten alat koristella korsujen ympäryksiä kivillä. Siis jos metafora on sinulle tuttu.

Olisin voinut ponkaista pystyyn ja sylki pärskyen raivota, miten eksäni keisarileikkaa naisia (sirpillä?) Kätilöopistolla, mutta en jaksanut enää. Tunsin vuosien turhan ja turhauttavan työni painon leveillä hartioillani, jotka painuivat niiden omasta painosta ja luovuttamisen merkiksi kumaraan. Tahtomattani jouduin tuijottamaan lasittunutta katsettani uusien Enduro Dutto –kenkieni peilinhohtavista kärjistä.

-Sinusta on tullut taakka sen sijaan, että sinusta olisi kantamaan muita tämän vuoksen ja luoteen yli.

Oikeassahan hän oli. Minusta oli tullut echte hilfloser Helfer, joka vain pahensi toisten asioita ja tarttui yhä tiukemmin itse sotkemaansa saveen. Olisipa täällä joku puolustamassa minua. Mutta yksin oot sä ihminen, outplacement konsulttien keskellä yksin.

Vain numerot sun seuranas.

-Numeroiden valossa tuo edellä esittämäsi on ihan bullshittiä eli ihan päinvastoin! Minä olen viimeiset 10+ vuotta ollut tämän organisaation bisnesveturi, eikä kukaan, siis kukaan, pysty arvioimaan, missä olisimme ilman minua.

Hän hymyili valkoloisteisilla hampaillaan kuin shakinpelaaja, joka on juuri aavistanut vastustajan seuraavan siirron ja tietää kolmen siirron päästä saavansa vääjäämättä seurata sivusta, miten toinen kaataa kuninkaansa ja pysäyttää kellon.

-Edes numerot eivät pelasta, jos ROI, konversio mutta ennen kaikkea kongruenssi välkkyvät punaisella kvartaali kvartaalilta.

-Tiedätkö sitten itse, mikä pelastaa?

Siinä missä minä kuulostin ärsyyntyneeltä, hän oli itse itsetyytyväisyys.

-Ilman muutamaa! Eli teistä muutamasta on uskallettava luopua ja sitten kaduilta uutta tykinruokaa koneeseen.

Kyllä kyllä. Kun päätökset on tehty, puheet ovat turhia. Jos toivoin tätä, miksi minusta sitten tuntuu etäisesti ikävältä?

Hän kääntyi vielä ovella.

-Kyse on luottamuksesta.

Tämä oli kuin jostain halvasta elokuvasta. Miksi niitä muuten sanotaan halvoiksi, vaikka todellisuus on meitäkin halvempaa?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 192

Bisnestarinoita 192

Tuuheet puheet

Alussa saattoi olla sana, mutta epämääräinen tunne seurasi sitä heti.

Kyllähän jokainen tajuaa, että edellinen kuulostaa komeammalta, aivan jämäkämmältä kuin jälkimmäinen. Luulen, että osittain näiden jyhkeiden lauseiden & lausahduksien syytä on se, että jokapäiväinen elämä on tuudittautumista siihen illusioon, että sanoilla on

  • Todellista merkitystä
  • Runsaasti totuusarvoa
  • Kuu taivaalta

Luulen, että liian moni asia ei kestä päivänvaloa.

Huomaan, että luulen paljon. Minua se ei haittaa vaikka olenkin sitten yhtä hauska kuin laskuhumala.

Kello on vasta kymmenen. Aamulla.

Ja minä herään tähän kuumottavaan kysymykseen: minne olin menossa, kun olin alle 30?

En muista enää. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on se, etten ole muistanut koko asiaa näihin vuosikymmeniin vaikka olisi ollut hyvä.

Nämä ovat kylmän herätyksen hetkiä. Nämä:

-Joko toit listan tavoitteistasi seuraavaan kvartaaliin? Ja keinoista niiden saavuttamiseksi?

En. Huomaatko, että tuossa on selvä ristiriita: elämästäni olisi tullut parempaa, jos olisin edes jotenkin pysynyt suunnassa. Mutta sen sijaan minun pitäisi olla pelleilemässä tässä jonkun shitty plänin kanssa koskien tulevaisuuttani.

Jos suostun tähän, lakkaan olemasta. No, ehkä en. Mutta tässä kalman haju on. Tässä elämässä.

Sen sijaan alan puhua.

-Minulla ei ole listaa.

-Ja miksi ei?

-Koska kaikki listat ovat syvältä. Ovat aina olleet.

-Jos minä pyydän listan, sinäkin teet listan. Niin kuin kaikki muutkin.

Tuollaisia sanoja ei kenenkään kannattaisi sanoa minulle.

Minun on aina ollut vaikeaa tehdä töitä kenellekään ja se on varmuudella ominaisuus, joka ei tästä miksikään muutu. Yhtä vähän kuin se, että olen aina halunnut nukkua yksin ja levittää raajani kuin laskuvarjohyppääjä. Olen parhaimmillani silloin, kun ympärilläni on runsaasti tilaa (ja/tai ihmiset pysyttelevät kaukana minusta). Lisäksi arvostan tilaa melkein yhtä paljon kuin vapauttani.

Vai onko vain niin, että en kuuntele, koska haluan muiden olevan sellaisia kuin haluan.

Milloin todellisuudestani tuli pakoa todellisuudesta?

Tiedän, että täällä on ihmisiä, jotka ankarina olisivat valmiit odottamaan minulta anteeksipyyntöä tai ainakin pahoittelua. En minä ole sellainen vaan tällainen:

-Jos pystyt perustelemaan yhdelläkin syyllä, mihin kukaan tarvitsee listaani, saat listan.

-Elämää eletään vain eteenpäin. Siinä sinulle perustelua.

-Ei perustelu. Jos elämää oikeasti täällä elettäisiin eteenpäin, kukaan ei kaipaisi ainuttakaan listaa. Lisäksi noiden listojen tekeminen muistuttaa kaksivuotiaan syntymäpäiviä: kuka oikeasti välittää paitsi se kaksivuotias?

Tätä selkeämpää viittausta en olisi voinut enää keksiä mokoman listoittajan älyllis-emotionaaliseen tilaan. Ja juuri siksi hän ei tajunnut eikä osannut lopettaa.

-Tiesitkö, että kun mies astuu huoneeseen, hän kuljettaa koko elämänsä mukanaan?

-Sou?

-Sitä, ettet sinä pääset tavoitteitasi ja niihin liittyviä velvoitteita pakoon, vaikka kuinka venkoilisit listojen tekemistä vastaan.

Kuinka vähän hän tiesi!

Minä pääsen pakoon mitä tahansa, jos vain haluan. Sitä on tuollaisten itikoiden vaikeaa tajuta, vaikka se voisi olla yhtä ilmiselvää kuin ilmiliekki. Siksi tuollaiset tyypit tuhoutuvat. Eivät siksi että he syöksyisivät liekkeihin – sitä he eivät uskalla – vaan siksi, että he saavat haluamansa.

Paitsi nyt. Koska vastustaminen on tällä hetkellä ainut asia, joka saa minut tuntemaan, että olen elossa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 120

Bisnestarinoita 120

Leikki on hiekkalaatikossa

Jos olet saanut valtaa kuten minä, tiedät yhden asian, jota vallattomat eivät tiedä: ei se elämä siitä paremmaksi muutu. Kadehditaan turhaan, kuvittellaan vielä turhempia.

Sinun olisi oltava parempi ihminen etkä ole sitä. Nämä hirvittävät itsesyytökset ja –epäilyt piinaavat sinua kuin ristin juurella raakkuvat varikset.

”Onko muilla enemmän moraalia? Onko heidän valtansa oikeutetumpaa? Osaavatko he palvella paremmin ihmisiä, jotka alistuvat heidän valtaansa?”

Jos vastaat kaikkeen kyllä, voit saman tien tehdä edelmanit laivalta.

Parasta olisi sparrailla näitä kysymyksiä jonkun kanssa, saada tolkkua tähän pahaan epämääräisyyteen ja ehkä voida paremmin.

Mutta kenen kanssa näistä painajaisistaan puhuisi?

Keneen voi luottaa niin paljon? Ellei juuri nyt, niin yhtenä päivänä jokainen on valmis käyttämään mitä tahansa tarinaasi sinua vastaan. Silloin ei ole samantekevää, kuka niin tekee.

Nämä samat ihmiset jaksavat keuhkota siitä, miksi niin monet antavat paremman kuvan elämästään kuin mitä se todellisuudessa on. Mitä uutta siinä on? Ainahan historia näyttää paremmalta kuin todellisuus, tuo raaka ruoska.

Loppujen lopuksi me olemme vain hulluja, jotka johtavat sokeita. Niin joku on sanonut. Minussa tosin hulluus on vain jonkinlaista tylsyyttä. Sellaista, että eläminen on… vaikeahkoa.

-Luota minuun.

Siinä on luottamusta herättävä sanapari. Niin minutkin opetettiin sanomaan.

Tyypit, joihin ei voi uskoa, ovat ne, joilla on kestohymy. Ehkä he ovat oikeasti iloisia mutta vaan ehkä, vahva ehkä.

Niitä luulee uskollisiksi, mutta se on kevytmielistä yliarvioimista ja liikaa luottamista. Tarvitaan vain jotakin etäisesti uhkaukseksi tulkittavaa, ja he ovat valmiita tunnustamaan mitä tahansa. Varsinkin jos heitä auttaa näkemään, miten kaikki tämä oikeasti toimii.

Siis: varmista selustasi, istu sille tuolille selkä seinää vastaan.

Suojelet itseäsi, jotta voisit suojella valtaa. Mikään ei ole tärkeämpää kuin vallan suojeleminen. Et tee sitä itsesi takia. Se on tehtävä, koska planeetta pyörii eteenpäin ja vain vierivä sammal kivettyy.

-Luuletko, että meillä menee tähän vielä kauan?

Kun kysyjällä on punainen silkkihuivi kaulalla, syntyy välitön halu miellyttää ja vastata, ettei tähän mene kuin hetki.

Se on kuin tehtävä öisellä merellä. Pimeää, ei sellaista olisi osannut toivoa ja kuitenkin se rauhoittaa. Merta on vaikeaa erottaa miehestä ja päinvastoin. Elämän yritys jäljitellä taidetta on tuomittu epäonnistumaan. Vaikeaa on tajuta vain se, miksei kukaan välitä siitä.

-Tässä menee juuri niin kauan kuin on tarpeen.

Tunsin aitoa ärsyyntymistä, ikävää ja iloa ja niiden huonoa sekoittumista.

Siitä ovat oikeat päätökset tehty. Oikean ja väärän välillä on polttavan kuuma autiomaa, jonka hiekassa skorpionit pitävät riehakkaita juhliaan. Miksi on niin paljon, mistä meillä ei ole käsitystä. Tai minulla, vaikka minun jos kenen pitäisi tietää. Tieto on edelleen vallan horo.

Mutta minulla on jotakin. Tietämättömyytensä myöntäminen on vahva merkki vahvasta vallasta. Sellainen valta on melkein pyhää. Koska et petä itseäsi, kukaan ei voi pettää sinua. Olet päässyt kuolemattomuuden kierteeseen.

Vasta sitten alkavat todelliset keskustelut. Hän nojaa taaksepäin.

-Tämä työ… Olen pitänyt tätä tärkeänä, vaikuttamisena, jopa kunniallisena. Ja sitten istun näissä ikkunattomissa neukkareissa ja me tuijotamme kumpikin omia näyttöjämme.

-No, kyllä tässä aina jotakin saadaan aikaan. Ja kohta ollaan valmiita.

-Valmiita mihin? Lähtemään pariksi tunniksi kotiin, jäämään eläkkeelle, kuolemaan?

-Pitääkö tähänkin sekoittaa tunteet?!

-Höh, ne sekoittuivat jo ennen kuin sinä synnyit.

Mitä tuohon voisi sanoa? ”Vieläkö sä leikit mun kaa, kun puu tekee tuulelle tuloa?”

Aina ei onneksi tarvitse sanoa mitään. Tuijottaminenkin käy ja se jättää enemmän tilaa tulkinnoille.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty