Kaksonen
Eräässä urani kriisivaiheessa olin erityisen kiinnostunut siitä, miten yksi saattoi olla kaksi – ja olikin. Siinä kohtaa tiesin vain, että itse olin, vahvasti jakaantunut. Eikä kyse ollut klassisesta yö- ja päiväihmisestä tai uusklassisesta Jekyll-Hyde-tematiikasta.
Kutsuin itseäni kaksoseksi, joka oli kaiken aikaa vaarassa menettää toisen itsensä. Tunsin, miten puolet itsenäistyivät, erkanivat toisistaan.
Minä jäin tuijottamaan pääni sisään.
Luultavasti olisin ollut menestyksekkäämpi ja onnellisempi liiketoimissani tämän kurjan yrityksen palveluksessa, ellei tämä tunne olisi varjostanut, piinannut minua, hetkittäin kovin käsin.
Seisoskelin oviaukossa ja katsoin työtään tekeviä ihmisiä. Työläisiä. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että tämä kahtiajakaantuneisuus oli osa yksioikoisuuttani. En ollut koskaan pystynyt samastumaan työtätekeviin. Elimme niin eri maailmoissa: mitään teeskenneltyä yhteyttä todellisempaa ei ole.
Ehkä hekin tietävät sen, pelaavat siksi yhteistä peliä ja tulevat kyselemään asioita.
-Onko sinulla hetki aikaa?
-Totta kai!
-Eikö sinustakin ole vain ajan kysymys, milloin tämä X kaatuu meidän niskaan!
-Kerro minulle yksikin asia, joka ei ole ajan kysymys…
Kun on valinnut elämässään zen-linjan, mikään ei voi horjuttaa sinua. Eikä mikään myöskään kaadu niskaasi. Se on niin kuin se on.
Monet ovat sitä mieltä, että tämä on aivan väärä tapa tehdä bisnestä. Tosin monet näistä mielipiteilijöistä ovat itse tehneet konkurssin, missä sinänsä ei ole mitään hävettävää. Mutta ei se auta heitä olemaan oikeassa tai parempia kuin minä.
-Voisitko katsoa tätä?
Kun vilkaisen läppärin näyttöä – me olemme kunniallisesti paperittomia – näen sekavia riipimiä & tekotaiteellisuutta, joista vain 6-vuotiaan äiti olisi ylpeä.
-Aika paskaa kyllä.
-Niin, se on vasta ensimmäinen luonnos….
-Näytä sitä seuraavan kerran ensin jollekulle toiselle.
Jokin mieli näillä keskusteluilla oli. Tai ne oli käytävä, jotta asioilla oli mahdollisuus iteroitua ja ilakoitua. Tosin tällainen händikäppi yritys tehdä töitä itseohjautuvammassa organisaatiossa oli käytännössä mahdotonta.
Ihan samaa olisi rakentaa korttitalo ja kaataa se ja rakentaa uudestaan.
Silloin ei vielä tajua, miten lyhyt elämä todella on.
Ja vasta kun tajuaa rentoutua, elämä menee oikein. Muuten se on liian lyhyt tai tuntuu pitkältä. Kumpikin on riittävän paha.
Mieleni kevensi oloani nostamalla muistin kätköistä renkutuksen, jonka joku vääräleuka oli loilottanut johtoryhmän ideapajassa.
Katson tietotyöläistä – ja ymmärrän.
Kuinka onnellinen voikaan olla hän.
Joka täällä vain saa aina ahertaa.
Avokonttoria en saata unohtaa.*
Onneksi joku uusi nuori jannu palautti minut maan pinnalle. Unohti asemansa ja tuli voimansa tunnossa haastamaan.
-Tiesitkö, että moni esimies on jo nyt käytännössä kyborgi, eräänlainen ihminen jonka päätöksenteko tukeutuu eri tietojärjestelmiin. Miltä tuntuu, kun kohta sinustakin tulee tarpeeton?
-Aika hyvältä.
-Aika yllättävä vastaus! Miksi noin?
-Koska sitten ei tarvitse vastata kaikkiin typeriin kysymyksiin ja pääsee tekemään oikeita töitä.
-Anteeksi venäjäni, mutta mitä oikeita töitä sinä osaat tehdä?
Kun vastaamisen sijasta hymyilee leveästi ja täynnä itseluottamusta, voittaa tilanteen. Voiton hinta on se, että jää yksin epäilyjensä kanssa. Enhän oikeasti osaa mitään. Ellen olisi valkoinen keski-ikäinen mies, joutuisin todistamaan osaamiseni jollekin. Näin on paremmin.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
* Mukaelma Petri & Pettersson Brassin kappaleesta Maalaismaisema (1971)