Bisnestarinoita 171

Bisnestarinoita 171

Vaikea talvi

Jos elämää ei olisi, sitä alkaisi kaivata – kuka sanoi näin?

Joku mitättömyys, joka oli väärässä. Ehkä olen turhan kriittinen, mutta minulla on nyt kyllä ollut turhan vaikeaakin.

Olisipa ollut joku, jolle olisin voinut soittaa toissapäivinä ja kertoa, että kaikkein mieluiten olisin mennyt töihin viimeistään joulupäivänä. Mutta ei silloin voi mennä töihin, pitäisivät vielä oudokkina ja luuserina ja luottamukset katoaisivat.

Tällaiset kirjoittamattomat lait pitäisi repiä riekaleiksi!

Vapaus harjoittaa elinkeinoaan pitäisi kirjoittaa paljon nykyistä isommin kirjaimin perustuslakiin!

Viettää joulunpyhät töissä vaikka ei ole poliisi tai auratäti? Todella outoa vain niille, jotka eivät ymmärrä sisäisestä pakosta mitäänkään.

Millaista tuskaa nämä päivät ovatkaan olleet. Tyhjää yksinäisyyttä kuin jollakin väärään ympäristöön eksyneellä eläimellä. Enkö oikeasti ole mitään ilman noita ihmisiä, joita pidän täydestä syystä tolloina? Juoksevat myöhäisillä vihreillä liikennevaloissa, lähemmäs kuolemaa.

Tämä taustaksi sille, että on ihan jumalaisen fantastista olla taas töissä. Kyräillä ihmisiä. Nähdä heidän surkeat yrityksensä tehdä töitä, joihin heistä ei oikeasti ole. Ja he tietävät sen. Ja he vihaavat minua siksi. Ja tunne on molemminpuolisempi kuin kahden euron kolikko.

Tiesin jo syksyllä, että tästä talvesta tulisi vielä vaikeampi kuin talvesta -69. Silloin olin kuolla, kun jäin auton alle. Selvisin vain siksi, että päätin selvitä. Silloin olin vasta lapsi, mutta minussa oli voimaa. Nyt olen vain kuoleva, vakava ja eksynyt.

Mutta: onneksi meillä oli välipäivien huippupalaveri.

Pääsin näyttämään, hehkumaan elinvoimaani ja sitä loputonta nousua, joka on koodattu nuoren miehen DNA:han.

Muuten: näytänkö minä sinusta jotenkin yhtä urpolta kuin nämä neukkaariin kerääntyneet pallerot? En muuten näytä. Ja toisin kuin nämä oman elämänsä seinään juosseet, minä olin valmistautunut.

He tarvitsevat vähän pelkoa, muuten ne tulevat ja ottavat ylivoimalla omansa. Huippupalaverin lisäksi olin valmistautunut antamaan heille opetuksen. He eivät todellakaan ole tajunneet, että vanha koulukunta on kouluista paras, ja minä olen sen fücking rehtori.

Antamaan heille esimerkin siitä, mikä saa asiakkaat laulamaan sinulle salaiset toiveensa kuin suihkulähde. Vain jotta he tajuaisivat, ettei heistä koskaan ole siihen. Who’s your daddy now and all that shit.

Vain neiti Simolasta (ei, en tiedä, miksi häntä kutsutaan niin) saattoi odottaa jonkinlaista vastusta. Hänen pikimustat hiuksensa laskeutuivat kapeita kasvoja koristamaan kuin geishalla. Hänellä oli niin paksusta (egyptiläisestä?) puuvillasta tehty valkoinen paitapusero, etteivät hänen valkoiset rintaliivinsä näkyneet niistä läpi. Ja sitten tuollainen BCR-tyyppinen, skottiruudullinen kietaisuhame. Ei olisi tytöstä uskonut, mutta hän tekikin mitä halusi. Vaikka olen tällainen jyrä, kadehdin hänen asennettaan, joka korvasi hänen kokemattomuutensa rajulla otteella.

Lisäksi saatoin luottaa siihen, että syvällä sisimmässään hän oli kelpo porvari niin kuin minäkin. Sillä ellei sinulla ole voitontahtoa ja rahanhimoa, olet väärässä studiossa, cowboy.

Sitten pakkani hajosi taas. Ensin päässä alkoi soida Seija ”The” Simolan Kun aika on (”Kun aika on, taas leikitään.”). Sitten BCR:n suurimmasta hitistä kiusallinen rivi (”There’s a wedding ring on my finger.”), millä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. (vai oliko?)

Hetken ajattelin, ettei minusta ole tähän.

Mutta sitten sain taas shittini together ja olin valmis.

Kuvasin heille tien, joka kuvasti yksi yhteen ehtymätöntä luomisvoimaani. Ja vähiten voi vähätellä kykyäni imeä ympäristöni keskinkertaisuutta kuin polttoainetta kunnianhimolleni. (”Se mitä Napoleon ei saavuttanut miekalla, sen minä saavutan erehtymättömällä bisnesvaistollani.”)

-Ei (edes teille) ole mitenkään mahdotonta nostaa esiin alkuperäisiä inhimillisiä intohimoja, rahan- ja kunnianhimoa. Haukansilmänä ja samanaikaisesti aidon tutkijan puolueettomalla mielenkiinnolla havainnoitte turhamaisuuden ja kateuden, vallanhimon ja tapojen orjuuden maailmaa – sitä miten moraali murenee pala palalta kuin piparkakkutalon seinä sitä hajottavan käden toiminnan tuloksena – tavoitteena lisätä kassavirtaa ja meidän ylivertaisuutta suhteessa kilpailijoihin.

Tässä kohtaa neiti Simola puuttui puheeseen.

-Tarkoitat siis, että meidän tulisi hyväksikäyttää heidän omatuntonsa salakavalaa nukahtamista, itsekkyyden tsunamia ja sosiaalisen elämän onttoutta, jotta saisimme otteen heidän syyllisyydestään eli rahoistaan?

-Kyllä, juuri sitä tarkoitan.

-Eli tunnistettuamme tuon alennustilan, me näytämme heille tien, jonka ihan itse valitsemalla he saavuttavat haluamansa: omaisuutta, mainetta ja rakkauden iloja.

-Kyllä, väärentämätön ja autenttinen inhimillinen elämä on meidän leverage.

-Ja meillä on sama mahdollisuus valita itse tiemme, niinkö?

-Niinpä. Kuka ratkaisee, kumpi on kamalampi katsoa, kuivuneet sydämet vaiko tyhjät pääkallot?

-Vai syvää alakuloa herättävät keski-ikäiset äijät?

Me olimme aina kohteliaita toisillemme, vaikka kritiikkimme toisiamme kohtaan oli ankaraa, toisinaan julmaakin. Mutta ei kai todellista bisnesmielialaa voi luoda tai vahvistaa kuin kyllin tummilla väreillä ja raskailla ajatuksilla?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 148

Bisnestarinoita 148

Roolit ja arvot

Ihan helposti roolit ja arvot menevät sekaisin. Ne ovat kuin Rihanna ja Shakira – kuka niiden eron pohjimmiltaan ymmärtää?

Olin joutokäynnillä eli sparraamassa yhden ison lafkan dirikaa. (Vanhahtavat ilmaisuni johtuvat siitä, että hän oli stereotypia 60-luvun läskijohtajasta hiostavine nailonpaitoineen, mustine kapeine solmioineen ja Soavella taaksekammattuine hiuksineen.)

Niin hän lausui.

-No mitäpä mitä?

-No sitäpä sitä, että olet saanut aika huonoa palautetta alaisiltasi.

-Ne ovat niin väärässä! Olen parantanut tasoani koko ajan.

-Niin kuin esimerkiksi miten?

-Siten että olen tervehtinyt heitä aamuisin. Ja muistanut antaa palautetta.

-Tähän se heidän palautteensakin liittyy. Olet saanut heiltä Vuoden Sitruuna – palkinnon huomenistasi ja palautteesi on ajanut kolme ihmistä pitkille sairauslomille.

-Heikot sortuu… Ja missä on armo? Kai minäkin saan aikaa harjoitella asioita vai pitäisikö kaiken sujua heti?

-Riippuu varmaan siitä, annatko muillekin kuin itsellesi aikaa oppia.

Dirika vaikeni.

Kaikesta huolimatta hänelläkin oli omatunto, tosin vaimea ja harhainen, välillä vainoharhainenkin.

-Niin että mitäs tänään sitten?

Hän oli kärsimätön ja hieroi leukaansa. Hän vaikutti vihaiselta vaikkei oikeastaan ollut sitä.

-Mikä rooli arvoillasi on johtajana menestymisessä?

-No onhan ne tietysti tärkeitä.

-Näkyvätkö ne mitenkään?

-Totta kai!

-Miten?

Hänen kanssaan täytyi veivata asioita moneen kertaan, koska hän oli varsinainen venkoilija.

-No vaikka että olen rehellinen.

-Eli haukut suoraan kaikki, koska he ansaitsevat sen?

-Ei pelkästään. Mutta onhan minun roolini kaitsea laumaa, joka ilman minua joutuisi eksyksiin.

-Oletko koskaan kuullut itseohjautuvuudesta ja sisäisestä motivaatiosta?

-Kyllä, koska itsekin viljelen huonoa huumoria.

Olin niin turhautunut, että olisin voinut purra käsivarttani. Sitten mieleeni tuli kolme asiaa yhtä aikaa.

  • Hän on menestyvän yrityksen johtaja, satojen työpaikkojen turvaaja kaikessa esihistoriallisessa kökköydessään.
  • ”Next level human on tulevaisuuden ihminen, joka pelastaa meidät itseltämme.”
  • Ei minusta ole hänelle minkäänlaiseksi avuksi. Ei vaan.

Mutta jokainen yrittää kai parhaansa vaatimattomankin korvauksen eteen.

-Oletko joskus kokeillut Pomo piilossa –vaihtoehtoa?

-Niin kuin että muina miehinä saisin selville, miten alaiseni oikeasti toimivat ja mitä ajattelevat?

-Jotain sellaista joo.

-Minulla on jo kymmenen lähialaista, joille maksan huonoista ideoista. Sinä todellakin voisit olla yksi heistä.

Ehkä. En kai tuota voinut tulkita työtarjoukseksikaan, mutta ei aina voi voittaa. Joskus omista arvoistaan joutuu maksamaan kovan hinnan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty