Bisnestarinoita 181

Bisnestarinoita 181

Lisää liksaa

Enemmälle rahalle olisi käyttöä, monet sanovat. Kuka meistä väittäisi vastaan?

Samat monet hakevat vastinetta rahoilleen eivätkä ainakaan halua kuulua niihin tyhmiin, jotka maksavat liikaa. Sitten kun näille samoille monille esittää yksinkertaisen kysymyksen, millaista vastinetta sinä tuotat sille lisärahalle, jota toivoisit saavasi, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tulee oikosulku. Tai oikosulki. Ja sekin on understatement.

Mielikuvat törmäävät todellisuuteen ja se tekee kipeää,

mikä johtaa valitettavan harvoin oppimiseen. Eikö näitä ihmisiä ole hakattu tarpeeksi lapsena vai mistä niiden asenne kumpuaa? Ymmärrän heidän haluaan olla Hemingway, mutta kun lopulta ovat oman elämänsä Woody Allen, ei siitä hyvää seuraa. Kenellekään.

Niin monen asian toivoisi olevan toisin. (<- melkoinen kärsimyksen lähde tuokin lause kyllä).

Ja ihmiset, ne ovat pimeimpiä juuri ennen aamunkoittoa.

Ability-ohjelmistoalustan kehittämisestä ja tuotannosta globaalisti vastaavat sanovat, että meillä on hyvät edellytykset teollisen internetin osaamisen konsultointiin.

Tätä meidän oli määrä pohtia kahden tunnin palaverissa, kun nämä äkilliset ”palkkaneuvottelut” syöksivät meidät pois raiteilta. Miksi tällaista pitäisi sietää? Ei kyllä.

-Jääkiekossa on tärkeä tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi ja missä kiekko silloin on. Sama pätee liike-elämään.

-Kyllä tasan. Meillä on pulaa ihmisistä, jotka uskaltavat olla väärässä ja oppia siitä.

Tähänkin kyllä saadaan työtyytymättömyysnäkökulma.

-Vaikka mittarit osoittavatkin keskimäärin myönteistä kehitystä kokonaisuuden tasoilla, kaikki ei työelämässä mene kuin Strömsössä. Yksittäisten ihmisten kohdalla tämä on merkinnyt esimerkiksi työn loppumista, häirintää tai epäasiallista kohtelua, työtapaturmaa tai työkyvyttömyyttä.

-Työelämän kehittämistä ei voida perustaa siihen odotukseen, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Valitettavasti dataa ei tulevaisuutta koskien ole samalla tavalla käytettävissä kuin menneisyyttä koskien.

-Mutta juuri siksi ja juuri sitä voimme tehdä yhdessä työelämätiedon tarvitsijoiden kanssa!

-No niin! Se voisikin olla vastaus markkinoiden tarpeeseen tuotannon ja kannattavuuden optimoinnista uusien pilvi-, analyysi- ja ohjelmistopalvelujen avulla. Siitä voisi tulla yhtenäinen, toimialarajat ylittävä digitaalinen kokonaisratkaisumme, joka ulottuu verkon reunalta pilvipalveluihin.

Tämä muuttui niin sovinnolliseksi, että minua alkoi huimata.

Suomalainen konsensus, presidentinvaalit jne. Onneksi on ihmisiä, jotka eivät luovuta.

-Kurjan liksani vastineeksi odotan työnantajalta paljon: mahdollisuutta tehdä itselleni tärkeitä asioita, kehittyä ja muokata työstä itseni näköisen. Koska työ on iso osa identiteettiäni, haluan, että minuun luotetaan ja että olen itse luottamuksen arvoinen.

Ihailen joidenkin ihmisten tapaa vastata kuin ei olisikaan.

-Työntekijöistä on tullut vaativampia. He odottavat työnantajaltaan enemmän vapautta, luottamusta, päätöksentekomahdollisuuksia, autonomiaa ja hyvää johtamista. He haluavat, että

yritystä johdetaan kulttuuri ja ihmiset, ei raha edellä.

-Tässä sitä taas ollaan. Meillä on paljon ihmisiä, jotka sairastuvat itseohjautuvuuden vaateen takia työuupumukseen. Hierarkkisiin rakenteisiin, selkeisiin työtehtäviin ja pomon sanaan tottunut sukupolvi on murroksen edessä ymmällään. Alkakaa johtaa itse itseänne, meille sanottiin, mutta kukaan ei kertonut, miten se tehdään.

-Uuden rakentaminen on raskasta, koska onnistumisen kokemukset ovat harvassa. Jos sellainen sattuukin osumaan kohdalle, nurkan takana odottaa jo seuraava ongelma, joka pitää ratkaista. Riittämättömyyden tunteen kanssa joutuu elämään lähes päivittäin. Välillä sitä sietää paremmin, välillä huonommin.

-Onneksi ymmärsin nopeasti, mistä on kyse. Takana on sen verran kilometrejä työelämässä, että nahka on paksuuntunut ja suojausmekanismit osaa laskea alas riittävän nopeasti.

-Minä taas päätin keskittyä ajattelemaan sitä, mistä olen työpaikallani kiitollinen. Vapaudesta ja luottamuksesta. Siitä, että saan tehdä merkityksellistä työtä. Että meillä on pitkät lomat ja että palkka tulee tilille joka kuukausi. Ennen kaikkea olen kiitollinen ihmisistä, joista monista on tullut minulle enemmän kuin pelkkiä työkavereita.

Aikamoista. Mutta ei rahalla saa onnea. Kateus ja köyhyys synnyttävät näppäriä mielipiteitä, mutta niillä ei juhlita edes leipäjonossa. Ja SE on uusi normaali.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 150

Bisnestarinoita 150

Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

  • Sydän usein vain vaikeroi.
  • Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
  • Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty