Professori

Aina on tehtävä jotain.

Aina on tehtävissä jotain.

Sitä minun professorini Kauppakorkeassa painotti. Siis toisti kyllästymiseen asti. Älä anna periksi. Älä kuuntele valittajia – älä edes itseäsi. Huolimatta ja riippumatta olosuhteista voit aina tehdä jotain. Se saattaa pelastaa päiväsi mutta ennen kaikkea se pelastaa sinut – ja elämäsi.

Ja usein hän jatkoi: ”Pomosi saattaa olla tyhmä mutta niin tyhmä hän ei ole, etteikö hän ennen pitkää huomasi, että sinun asenteesi on hänen aseensa kaikkia ääliöitä ja kadehtijoita vastaan.”

Tuollainen oli hänen opetuksensa. Mutta mitäänhän ei saanut ilmaiseksi. Se on sama kuin uskoisi, että vuosi 1974 olisi sama kuin vuosi 1975. Ei ollut. Ja kaikki maksaa.

Jollakin kierolla tavalla professori vaati meiltä vastapalveluksen.

Jokaiselta. Ja hän oli niin viisas ja hyvä, että me kaikki tahdoimme antaa sen hänelle, pyytämättäkin.

Mitä minä annoin? En muista enää…

Mutta sen muistan, että noista ajoista lähtien minulla on ollut sellainen olo kuin oleskelisin kaivoksessa, niin syvällä maan alla, että muisti ulottuu tulevaisuuteen. Tai siltä se tuntuu.

Hämmästelen vain sitä, että elämä jatkuu kuitenkin. Olisin todennäköisesti se sama ihminen ilman tuota tapahtumaakin. Vai olisinko?

Haluatko oikeasti tietää, minkä avulla olen menestynyt ja päässyt näin pitkälle, tähän asemaan? Niin kuin sanotaan: ihan kommandona, kansakoulupohjalta?

En ole jäänyt kyselemään kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Olen pysäyttänyt kelan, päästänyt irti ja jatkanut matkaani. Parempiin, tärkeämpiin kysymyksiin. Ja jollain selittämättömällä tavalla kysymykset ovat liittyneet siihen, miten tehdään rahaa.

Ja silti: kaivos… ja sitten ne ihmiset tulisivat pelastamaan minut. Mutta kukaan ei tullut.

Another day in the office is the everyday in the office.

Miten jokin osa ihmisestä voi kuolla ja toinen osa jatkaa niin menestyksekkäästi elämää, että menestyy?

Kuuluisiko tämän mennä näin? Ehkä ei ja sitten kun se menee, kaikki teoretisointi ja spekulointi asian ympärillä tuntuu yhtä turhalta kuin istua viimassa katumassa niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta.

En ole koskaan ollut käytännön ihminen siinä mielessä kuin sellaiset ihmiset itsestään puhuvat. Mutta osaan kyllä alkaa tehdä asioita. Niin kuin avata keskustelun. Niin kuin nyt Leilan kanssa. Leilalla oli usein yllään sama punainen leninki. Siksi hän kiinnitti huomioni.

-Mitä sinä ajattelit siitä tulosvaroituksesta?

-Ai mistä tulosvaroituksesta?

-Siitä…

Sitten tajusin, ettei Leila tietenkään tiennyt siitä mitään. Hän ei kuulunut jakeluun.

-… josta pääministeri puhui iltauutisissa.

En muistaakseni ole koskaan keksinyt huonompaa seivausta, mikä ei vielä todista mitään.

-Miksi helvetissä pääministeri puhuisi tulosvaroituksesta?

-No sitä minäkin ihmettelin.

Leila kuului siihen sukupolveen, joka googlasi tällaiset asiat kolmessa sekunnissa.

-Ei täällä mainita siitä mitään!

-Ehkä ymmärsin väärin…

Leila katsoi minua ja näin hän silmiensä liikkeistä ja iiriksen supistumisesta ja laajenemisesta, että ensin hän epäili mielenterveyttäni, sitten sitä yritinkö hyötyä hänestä ja lopuksi hän etsi helppoa tietä ulos tilanteesta. Annoin sen hänelle.

-Tja, tässä on vielä monta faksia lähetettävänä.

Käännyin ja lähdin kulkemaan vihellellen käytävää pitkin. Ei tämä nyt ihan nappisuoritus ollut, mutta ei yrittänyttä aina panna. Näihin sanoihin se professorikin luentonsa lopetti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty